"I'm a big believer in therapy. I'm in therapy in real life. I think anytime you can bitch and moan about your own life to someone who really doesn't care that much, and can give you an objective opinion about what you're going through, I think that's valuable."
- Eric Stoltz
Viimeisimmiltä terapiakäynneiltä. Istun minua lukuun ottamatta tyhjässä odotushuoneessa ja odotan, että tulet hakemaan minut. Radio on päällä ja Pariisin Kevät laulaa "Heihei mutsi, mä en oo syönyt mun lääkkeitä." Minua naurattaa. Niin. En muuten olekaan. Pitäisiköhän?
"Äiti tuu hakee mut pois täältä." Mutta äiti ei tule vaan sinä tulet. Ja minä hymyilen.
"Äiti tuu hakee mut pois täältä." Mutta äiti ei tule vaan sinä tulet. Ja minä hymyilen.
Minä: Mulla ei oo mitään mielessä.
Terapeutti: No mitä sä teit vaikka eilen.
Minä: No siis en oikeen mitään.
T: Miten sä saat sitten päivät kulumaan? Mitä sä teet päivisin?
Minä: Hahaa, äiti kysyi ihan samaa. No mä herään iltapäivällä, jos mulla ei ole aamulla menoa ja keitän kahvia ja oon koneella ja... en mä oikeestaan edes tiedä. Illalla mä katon tv:tä ja kirjoitan blogiin. Mut en mä oikein tee mitään. Jotenkin ne päivät menee vaan omalla painollaan. En mä ole nyt edes jaksanut tavata ketään.
T: Musta on surullista, ettet sä jaksa tavata muita ja että sä olet niin paljon yksin omissa oloissasi, kun sä olet kuitenkin niin sosiaalinen ihminen.
Minä: Mä tajusin, että mä en koskaan turhaudu terapiassa... ja mä mietin, että eiks se oo vähän outoa?
T: Etkö sä koskaan turhaudu, edes itseesi?
Minä: Niin no joo, kyllä mä itseeni, just kun mä en pysty katsomaan tai jos mä en keksi mitään puhuttavaa. Mut mä tarkoitin, että mä en ole koskaan turhautunut tai tuntenut mitään negatiivisia tunteita terapiaa kohtaan... tai niinku sua kohtaan ja mä mietin, että varmaan jokainen on jossain vaiheessa turhautunut terapeuttiinsa, mut mä en.
Minä: Mä luin netissä keskusteluja ja musta on outoa, kun joillakin ei ole terapiassa rajoja.
T: Niin kuin millaisia?
Minä: No siis ne saattaa halata niiden terapeuttia kun ne tapaa tai tekstailla sen kanssa vapaa-ajalla tai niiden käynnit saattaa venyä puolella tunnilla.
T: Mitä sä ajattelet siitä?
T: Mitä sä ajattelet siitä?
Minä: Aluksi mä olin kateellinen niille, että miksei mullakin voisi olla niin, mutta nyt mä olen jotenkin alkanut arvostaa näitä rajoja. Kun on rajat, jotka pitää niin se luo sellaisen turvallisuuden tunteen. Kun tietää, että käynnit menee aina samalla tavalla.
Minä: Mä haluaisin tietää, mitä tapahtui alkuvuodesta 2011, kun mä halusin takaisin terapiaan ja aloin sitten puhua.
T: Sen tiedät vain sä itse.
Minä: Olen mä miettinyt, mut en mä tiedä.
T: Ehkä se, että terapia loppui eikä sulla ollut enää säännöllisiä käyntejä täällä antoi sulle aikaa ajatella.
Minä: Olen mä miettinyt, mut en mä tiedä.
T: Ehkä se, että terapia loppui eikä sulla ollut enää säännöllisiä käyntejä täällä antoi sulle aikaa ajatella.
Minä: Voi olla. Mä vaan toivon, että se muutos olis tapahtunut aiemmin.
T: Mitä sä ajattelet kun tää terapia loppuu?
Minä: En mä oikein tiedä mitä mä ajattelen kun en mä vielä käsitä sitä. Sitten varmaan masentaa ja ahdistaa paljon, kun mä tajuan sen.
Minä: Mä stalkkasin sut Facebookista... sori. Siis en nyt, mut silloin 2011 kun mä tulin takaisin terapiaan. En mä olis muuten kertonut sitä sulle, mut mä huomasin, että sulla oli kaverina mun entinen seinänaapuri ja mä mietin, että miten pieni tää maailma oikeesti on.
T: Niin Facebook on kyllä jännä paikka.
Lähtiessäni terapiasta näen odotushuoneessa tytön. Tyttö istuu surullisen näköisenä katse tiukasti maahan luotuna. Mietin, onko tyttö seuraava potilaasi ja pystyykö hän katsomaan sinua silmiin. Entä näytänkö minä itse aina samalta istuessani odotushuoneessa?
Lähtiessäni terapiasta näen odotushuoneessa tytön. Tyttö istuu surullisen näköisenä katse tiukasti maahan luotuna. Mietin, onko tyttö seuraava potilaasi ja pystyykö hän katsomaan sinua silmiin. Entä näytänkö minä itse aina samalta istuessani odotushuoneessa?
Studio Killers - Friday Night Gurus
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti