maanantai 1. heinäkuuta 2013

It's all about the transference


"After ten years in therapy, my psychologist told me something very touching, he said, “no hablo ingles.“"
- Dennis Wolfberg


Aiemmilta terapiakäynneiltä.

Terapeutti: No, mistäs tänään puhuttaisiin?
Minä: Mä pelasin yhtä peliä jota me pelattiin Eevan kanssa ja jota me ei koskaan päästy läpi ja mä yritin päästä sen nyt läpi mut sitten mä sain tietää ettei sitä voi päästä kokonaan läpi kun se on semmoinen loputon peli. Ja mä olisin halunnut kertoa sen Eevalle.

T: Muuten kun me puhuttiin silloin aiemmin, että sulle tulee täällä usein jotain huvittavaa mieleen niin se on varmasti sulle yksi defenssi jota sä käytät.
Minä: Joo niin se taitaa olla.

Minä: Mä luin just kirjaa hmm... mikäs sen nimi oli... Vuorovaikutus psykoterapeuttisessa hoitosuteessa.
T: Muistatko kuka se on kirjoittanut?
Minä: En. Siinä oli useampi kirjoittaja. Mut siis mä luulin, että mun vastarinta terapiassa on vaan se etten mä tahdo parantua, mut mä en tiennyt että muutkin asiat kertoo siitä. Niin kuin hiljaiset hetket, se että mä sanon ettei ole mitään mielessä tai ettei ole mitään puhuttavaa.
T: Ja myöhästymiset.
Minä: Niin nekin... ja kun mä en pysty katsomaan silmiin. Mut en mä tietoisesti tee niitä. En mä pidä niitä vastarintana.
T: Niin sä kuitenkin puhut täällä ja kerrot asioistasi.



Minä: Ja mä luin, että Freud kirjoitti transferenssista, että potilas siirtää terapeuttiin niitä tunteita, joita on aiemmin tuntenut muita läheisiä ihmisiä kohtaan.
T: Mitä sä ajattelet siitä?
Minä: No siis, sehän pitää paikkansa.
T: Ketä kohtaan tuntemia tunteita sä siirrät muhun?
Minä: Mitä mä tunsin niitä kohtaan keille mä olen puhunut asioistani ja joihin mä olin kiintynyt.
T: Eli mitä tunteita sä siirrät muhun?
Minä: No siis... en mä tiedä.
T: No mieti.
Minä: En mä tiedä.
T: Kyllä sä tiedät.


Niin minä tiedänkin. Minä vain en pysty sanomaan sitä. Miten voikaan olla vaikeaa puhua transferenssista. Tai ylipäätään positiivisista tunteista, joita tunnen ihmisiä kohtaan.

Minä: No siis... mä arvostin niitä ja halusin puhua niille ja... niin.

T: Sä et pystynyt katsomaan heitäkään silmiin?
Minä: En.
T: Niin sä puhuit heille paljon?
Minä: Joo. Ne tiesi musta enemmän kuin mun vanhempani.
T: Niin sä et ole oikein koskaan puhunut sun vanhemmillesi. Jos mä muistan mitä on puhuttu niin sä et päiväkoti-ikäisenäkään kertonut mitään heille, et mitään arkipäiväisiäkään asioita.
Minä: En.
T: Mistä se johtuu?
Minä: En mä tiedä... Tai no mä en halua nähdä kun ne huolestuu.
T: Kyllähän hekin keille sä puhuit asioistasi huolestuivat ja mäkin huolestun, eikö?
Minä: Niin... mut mä en halua nähdä miten mun vanhemmat reagoi. En mä tiiä. Ehkä ne on vaan liian läheisiä.

T: Olisko sulla vielä jotain?
Minä: Mulla jotkut biisit aina muistuttaa mua joistakin ihmisistä. Niin susta muistuttaa Haloo Helsingin kappale Maailman toisella puolen.
T: Miksi just se?
Minä: En mä tiedä. Ei mistään tietystä syystä. Jotkut biisit vaan muistuttaa joistakin. Joskus lyriikoiden takia tai jos on kuullut sen kappaleen jossain tietyssä tilanteessa. Mut ei mulla ole kaikille tuntemilleni ihmisille omia kappaleita.


Song of the day: Bruno Mars - Treasure

2 kommenttia:

Ilona kirjoitti...

Mäkin olen ajatellut että ehkä en ees halua parantua. Omassa itsesäälissä on jotenkin tuttua ja turvallista lillua ja ajatella vaan asioista niinkuin ennenkin, vaikka tietää että ne ajatukset on haitallisia ja kiertää aina sitä samaa kehää. Ja mullakin on niitä hiljaisia hetkiä terapiassa, jollon vaan odotan että terapeutti keksii jotain sanottavaa. Koska lopulta sen täytyy.

Pura kirjoitti...

Sama juttu! Niin ja varo vaan, ehkä jonain päivänä sun terapeutti päättääkin olla sanomatta mitään ja sitten sun on pakko sanoa jotain! :D

Lähetä kommentti