Miten sä saat sun päivät kulumaan?, äiti kysyy. En oikein tiedä sitä itsekään. Päiväni kulkevat omalla painollaan. Vaihtuvat jossain vaiheessa toisiksi, minun tuskin sitä huomatessa. En saa mitään aikaiseksi. Minua ei huvita tehdä mitään. Enkä kyllä jaksaisikaan tehdä mitään. On päiviä, etten käy edes ulkona.
Almanakka huutaa tyhjyyttään. Se on täysin vailla merkintöjä, joita muut parikymppiset sinne rustaavat. Kahville, mökkeilemään, Ruisrock, bileet!, rannalle, leffaan. Minulla ei ole mitään. Minun päiväni ovat tyhjiä tauluja, ilman minkäänlaista sisältöä. Kuka tahansa muu pitäisi päiviäni kuolettavan pitkäveteisinä. En minä. Minä en enää edes jaksa välittää. En kaipaa mitään. En jaksa mitään. Ei minua varmaan hetkauttaisi, vaikka maailma jonain päivänä pysähtyisi. Minä en enää välitä.
En tiedä, voiko tätä tälläistä kutsua enää elämäksi. Tämä on vain olemista masennuksen värittämässä arjessa. Mutta pääasia kai on, että olen olemassa. Ainakin muille. Itsestäni en tiedä.
Nirvana - Come As You Are
2 kommenttia:
Luin äsken sun blogia läpi (monennettakohan kertaa) ja katselin kommentteja, ja erityisesti silmään pisti yks missä vastasit kommenttiin jotenkin tiivistetysti että "älä tapa itseäsi, onneksi en ole itsekään tappanut itseäni koska olisi jäänyt monet upeat asiat kokematta" toivon että muistat jatkossakin tämän koska se on täysin totta, koska jopa me blogin lukijat rakastetaan sua omalla tavallamme vaikkei tunneta, ja toivotaan ettet ikinä luovuta ja lähde. Kun annat tuon tyyppisiä neuvoja muille, muista myös ajatella itseäsi ja hokea itsellesi sitä samaa. Voimia, jaksamisia ym.♥
Aww... kiitos kauniista sanoistasi! ♥
Mä olen miettinyt, että pistääköhän kukaan merkille tota asiaa mun tsemppaavista kommenteista muille. Sä ainakin noteerasit sen. Mä tiedän, että mun pitäisi uskoa omiin tsemppauksiini myös itse, mutta on niin paljon helpompi jakaa niitä muille ja tarkoittaa sitä kuin uskoa niihin itse. Mutta yritetään! :)
Lähetä kommentti