torstai 27. kesäkuuta 2013

Nightless nightmare

Juhannusyö. Makaan eteisen lattialla itkun ravistellessa vartaloani. Haukon henkeä katkonaisesti, sen mitä itkun lomasta kykenen. Kyyneleet tuhraavat meikin armotta poskille. Vain minuutteja aiemmin jutustelin kepeästi taksikuskin kanssa, kyselin onko ollut vilkas yö ja totesin miten mukavaa on saada kyyti suoraan kotiovelle. Seuraavassa hetkessä makaan lattialla itkien ahdistustani. Ihan kuin filminauhasta olisi leikattu pätkä pois. Mutta ei siitä ole. Ei tarvittu kuin muutama minuutti täydelliseen romahdukseen.

10 päivää sai höylä maata koskemattomana yöpöydän laatikossa. Nyt sormeni hapuilevat sen jälleen sieltä. Vasen reisi. Yksi kaksi kolme neljä... kaksitoista tai kolmetoista. En ole enää edes varma montako. Syvä syvempi syvin.

Tähän minä lopetan, päätän. Mutten pysty lopettamaan. En ole saanut vielä kyllikseni. Siirryn käsivarteen. En tiedä miksi tämä yö on niin lohduton. En tee poikkisuoria viiltoja. Teen pystysuoria. Sillä yhtäkkiä haluan viiltää ranteestani valtimon auki. Viillän, raastan ja raaputan. En onnistu. En pysty siihen ahdistukseltani. Tai ehkä minulla ei vain ole kanttia painaa tarpeeksi lujaa. Luuseri.




Käsivarteni on värjäytynyt huutavan punaiseksi ja valuva veri on muodostanut eteisen lattialle suurehkon lammikon. Kissa tulee katsomaan hätääni, mutta kavahtaa kauemmas verilammikon huomatessaan ja perääntyy takaisin olohuoneeseen. Lammikko suurenee hiljalleen enkä minä välitä mistään. Itku purkautuu minusta lohduttomana parkuna ja huomaan kuiskivani äitiä apuun. Mutta äiti ei kuule. Äiti ei ole täällä.

Haavat sylkevät edelleenkin verta parketille, mutta se ei tyydytä minua. Ei, koska valtimoni ovat edelleen ehjät. Sitten muistan pienen lääkearsenaalini kylpyhuoneessa, peilikaapin oven takana. Azona, Zoloft, Ketipinor. Pari liuskaa Valdoxania. Säästetty kaiken varalta. Tälläisten tilanteiden varalta. Voisin huuhtoa ne alas muutamalla pullollisella siideriä. Mitään sitä vahvempaa ei valitettavasti ole saatavilla.

Tai... voisin soittaa apua. Voisin soittaa jollekulle. Äidille? Kello on kaksi yöllä ja äiti nukkuu. Ei äidille. Kriisipäivystykseen? Juuri sinne haluan soittaa. Soittaa valkotakkisille, että tulevat hakemaan minut turvaan. Turvaan minulta itseltäni. Olin jo viiltämässä ranteen auki ja nyt olen aikomassa huuhtoa alkoholilla alas kaikki asunnosta löytyvät lääkkeet. Yhtäkkiä pelkään tekeväni jotain peruuttamatonta.

Mutta minä en soita. Enkä ota yliannostusta. En tiedä mikä saa minut lopulta luopumaan aikeistani. Muistan vain ajatelleeni, etten todella ole kriisiavun tarpeessa. Ei minun hätäni ole niin akuutti. En saanut rannetta auki, eikä minulla ole kuin SSRI-lääkkeitä. Säälittävää. Joten minä en soita.

Minä en tahtonut kuolla. En oikeasti.



Nightwish - Ghost Love Score

5 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

:( </3

Emily Strange kirjoitti...

En oikein tiedä mitä sanoa... kamalaa :( Onneksi sait kuitenkin hillittyä itsesi, ettei mitään pahempaa käynyt.
Voimia ja halauksia <3

Pura kirjoitti...

Niin, onneksi. Kiitos ♥

Unknown kirjoitti...

voi ei hyvä et pystyit estämää itseäsi tiedän kokemuksesta että se on tosi vaikeeta;( kirjotat tosi hyvin ja tykkään lukee sun postauksii:) pärjäile ja halei<3

Pura kirjoitti...

Voi kiitos! ♥

Lähetä kommentti