Cut your wrists, babe!

"
It was either therapy or die.
"

- Mickey Rourke

Eilinen terapia. Sinä tulet hakemaan minua myöhässä. Ei se haittaa, minä vain hetkeksi säikähdin, ettei tänään ollutkaan minun aikani. Pöydälläsi on kimppu kukkia. Ne ovat kauniita.

Minä: Mä olen nyt ollut hirveän väsynyt, kun oli ne ystävän häät ja sitten serkun synttärit ja kauheasti kaikkia sosiaalisia tilanteita. Ne väsyttää hirveästi. Mä en ole jaksanut tavata ketään. En ole meinannut jaksaa edes puhelimeen vastata.
Terapeutti: Mikä niissä sosiaalisissa tilanteissa väsyttää?
Minä: Se, että pitää olla sosiaalinen ja läsnä. PItää seurata keskustelua ja kuunnella mitä muut puhuu ja kommentoida sitä ja hymyillä ja nauraa. Ei voi mennä omiin oloihinsa, jos alkaa väsyttää.

T: Väsyttääkö sua terapiakin?
Minä: Ei. Tää on eri asia.
T: Sulla on terapialle tavallaan omat sääntönsä, jotka pätevät vain täällä. Sekä se, että sä katsot muualla paitsi täällä.
Minä: Niin, en mä tiedä mikä juttu siinä on. Tää on vaan niin kuin oma maailmansa niin täällä on omat sääntönsäkin.

Minä: Mä haluaisin takaisin osastolle. Mä ajattelin... että mä tekisin jotain, että ne ottaisi mut takaisin sinne.
T: Mitä sä olet ajatellut tekeväsi?
Minä: Ehm... en mä tiiä. Viillän ranteeni tai jotain. Mut jos ne saa selville, että mä en edes yrittänyt kuolla niin ei ne ota mua sinne.
T: Ajatteletko sä, että sä et pääse osastolle muutoin kuin tekemällä itsellesi jotain?
Minä: No siltä se vähän vaikuttaa. Kaikki muut kyllä pääsee, halusi ne tai ei, mut mä en.

T: Mitä mietit?
Minä: No että katsonko vai en. Kun mun piti katsoa. Mut jos mä en katso heti kun mä istun tähän niin en mä enää myöhemminkään pysty.
T: Sä voisit tehdä uuden sisääntulon. Mennä tosta ovesta ulos ja tulla uudestaan.

Kuvittelen, kuinka istuudun tuoliin uudemman kerran. Siitä huolimatta en pysty katsomaan sinuun. Nousen, lähden huoneesta ja tulen takaisin yrittääkseni uudelleen. Ei onnistu. Kuvittelen itseni ramppaamassa loput ajasta ovesta sisään ja ulos. Antaa olla.

Minä: En mä pysty tähän. Mä en ole oikeesti aiemmin tajunnutkaan miten vaikea asia tää katsekontakti mulle on.

Ja miten jumalattoman paljon minä häpeän itseäni ja tätä säälittävää "pelkoani". Tuskin voin enää edes kirjoittaa aiheesta, sillä häpeän itseäni kerta kerralta aina vaan enemmän. Etenkään, kun en saa edes pientä muutosta aikaan. Todella noloa, luuseri, todella noloa.

T: Älä ajattele sitä.
Minä: No kun mä en voi olla ajattelematta. Ja paineet on nyt vaan suuremmat, kun on enää kolme käyntiä jäljellä.
T: Älä ota siitä paineita. Ajattele, että se vaan on sun kohdallasi sillä tavalla tässä terapiassa. On aina ollut. Ja on viimeiselläkin käynnillä. Jos sille ei mitään voi niin ei sitten vaan voi.

T: Olisko vielä jotain mielessä?
Minä: Mä... tota... viiltelin yks päivä.
T: Milloin?
Minä: Öö... viime viikolla.
T: Mihin sä viiltelit?
Minä: Ranteeseen. Mut se oli tosi tyhmää, kun mun on ollut tosi vaikea peittää niitä. Kun mä en ole voinut pitää edes 3/4-hihaista paitaa. Onneks on ollut viileämmät ilmat niin on voinut kulkea pitkähihaisella.
T: Miksi sä et kertonut, että sulla on halua viiltää?
Minä: Ööh... en mä tiedä. Ei vaan tullut mieleen kertoa. Kun en mä just silloin ajatellut sitä.
T: Miksi sä viilsit?
Minä: Oli pakko. Oli vaan ihan pakko. Mä en kestänyt enää.
T: Sun pitäisi puhua aina kun sulle tulee sellainen impulssi. Kun se on kuitenkin estettävissä. Ei se ole mikään ehdoton pakko. Muutenhan kaikki viiltelisivät.

Robbie Williams - Advertising Space