keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

We all have something to hide

Aina kun on terapiapäivä, ajattelen, että tänään. Tänään on aika muuttaa jokien suuntaa. Vielä odotushuoneessa istuessani tahtotilani on korkealla. Minä pystyn siihen! Seuratessani sinua huoneeseesi, hupenee itsevarmuuteni joka askeleella jääden lopulta kokonaan odotushuoneen ja sinun huoneesi väliselle käytävälle.

Istuudun punaiseen nojatuoliin sinua vastapäätä. Nyt. Nyt on tilaisuutesi katsoa, sillä sinä et ole ehtinyt vielä istuutua tuoliisi. Nosta katseesi ja katso. Katsot vain, vaikka sitten nopeasti. Voit vaikka hymyilläkin, olethan katsomassa ihmistä, josta pidät. No niin. Valmista? N Y T, nyt! Mutta minä en katso. Katseeni on kuin raskaasti ankkuroitu syliini. Ei sitä niin vaan siitä nosteta. Eivätkä joet muuta suuntaansa. Eivät tänäänkään.

Miksi en pysty katsomaan sinua? Miksi se on niin ylivoimaista? Mikä siitä tekee niin vaikeaa? En minä tiedä. Se vaan on. Tuijotan käynnistä toiseen turvallisesti alas ja kerron sylilleni asioita elämästäni.

Siitä tuli minun tavaramerkkini terapiassa. En tahtonut sitä. Niin vain kävi. Aloitin terapian luonasi, enkä katsonut sinuun. Jatkoin terapiassa, enkä katsonut. Käyn yhä terapiassa, enkä edelleenkään katso sinua. Mitä enemmän aikaa kului, sitä korkeammaksi esteeksi katsekontaktin luominen muodostui. Yhtäkkiä maneeria olikin mahdoton murtaa.



Se on kuin leikki: Jos nostan katseeni ja katson, häviän. Joten minä en katso. Vaikka tiedostankin häviäväni paljon sillä, etten katso. Minä en saa kaikkea sitä terapeuttista lohdutusta, jota sinulla olisi minulle tarjota, vain koska en pysty katsomaan sinuun. Minä tässä häviän. Leikin tai en.

Minä haluaisin katsoa sinua. Ihan oikeasti! Tahtoisin! Ainakin sinun vuoksesi. Minä vain en pysty. Olen muutenkin täysin alaston ja haavoittuvainen edessäsi. En pelkää, että satutat minua. Se vain ei tee asiasta yhtään sen helpompaa.

Lisäksi silmät ovat sielun peili ja niistä näkee niin paljon. Kaiken. Ehkä pelkään, että sinä näkisit jotain, jota en halua kenenkään näkevän. Jotain, jonka olen sulkenut visusti lukuisien ovien taakse. Jotain niin häpeällistä, etten tahdo kenenkään koskaan sitä näkevän. Toisille voin varomatta suoda katseeni, mutta sinä olet terapeutti. Sinä näkisit varmasti sellaista, jonka pystyn muilta vaivatta salaamaan.


Katson minä sinua tullessani ja lähtiessäni. Tai en minä varsinaisesti katso. Luon sinuun nopean vilkaisun, juuri sellaisen mihin asian ylitsepääsemättömässä vaikeudessa juuri ja juuri kykenen. Lisäksi olen vilkaissut sinua kerran kesken terapian. Silmäsi ovat lämpimät ja empaattiset enkä minä silti pysty katsomaan sinua. Se tekee minut surulliseksi.




Bruce Springsteen - Sad Eyes

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Pelkäätkö,.että terapiasi loppuu jos pääset yli tosta katsomispelleilystä? Et halua terapian loppuvan? Oletko ihastunut terapeuttiisi?

Pura kirjoitti...

No mun terapia loppuu joka tapauksessa heinäkuuhun mennessä, katsoin tai en. Ja ei, en ole ihastunut terapeuttiini. :D

Anonyymi kirjoitti...

Koita muistaa, että terapeuttisi on vain ihminen. Ei sen enempää. Tavallinen ihminen. Hän ei ole peilikuvasi, eikä näe silmistäsi sitä, minkä sinä näet. Hän ei lue ajatuksiasi silmiesi kautta.

Äläkä ota stressiä siitä, katsotko vai et. Asetat itse muurin korkeuden, kun ajattelet sen olevan ylitsepääsemätön. Jos mielessäsi käväisee yhdenkin kerran ajatus; "nyt minä katson", niin nosta katseesi heti. Älä jää miettimään sen enempää. Ja jos se tilausuus menee ohi, niin sitten se menee ohi. Tulee toinen tilausuus.

Tiedän, sain kuulostamaan tuon hyvin helpolta. Mutta minusta kyse on asenteestasi ja mieleesi syöpyneestä ajatuksesta "se on tavaramerkkini". Sen ei täydy olla. :)

Minerva, yksi katse ei kaada maailmaa, eikä välttämättä merkitsekkään sen enempää, mutta kasvattaa itseluottamustasi, kun tajuat pystyväsi siihen. Ja tiedän, että pystyt siihen. Ihminen pystyy halutessaan mitä ihmeellisimpiin juttuihin. Ja on hyvä aloittaa pienistä jutuista, vaikka sitten siitä, että murrat yhden "ylitsepääsemättömän muurin". ;)

Zemppiä!

Pura kirjoitti...

Kiitos tsemppauksesta, sitä todella tarvitaan! Oli mukava kun kirjoitit ajatuksistasi ja realistisesta tavastasi nähdä tilanteeni. Toivottavasti itsekin osaisin nähdä tilanteeni nyt realistisemmin ja tiedostaa, ettei se ole niin ylitsepääsemätön kuin miltä se minusta tuntuu.

Huomenna on uuden yrityksen aika! Pidän sanasi mielessäni. :)

Lähetä kommentti