Seuraavalle tunnille tyttö menee ajallaan. Hän ei myöhästele. Läksyt hänellä on huolellisesti tehtynä. Niin kuin aina. Opettaja jakaa tunnin lopuksi kokeet. Tytön paperissa komeilee 10-. Se on luokan paras. Opettaja onnittelee tyttöä hienosta suorituksesta. Tyttö hymyilee ja hänen silmänsä tuikkivat onnesta. Koulun jälkeen hän menee bestiksensä luokse. He syövät suklaamoussea ja nauravat. Ja tytön silmät säihkyvät elämäniloa.
On vuosi 2004. Tyttö on 8. luokalla ja onnellinen. Hänen arkensa täyttää bestis, lukuisat muut ystävät, harrastukset ja muut aktiviteetit. Hänellä on kaikkea mitä hän vain voisi toivoa. Tulevaisuus näyttäytyy hänelle valoisana. Keväällä hän on tuleva saamaan stipendin luokan parhaasta keskiarvosta. Todistuksessa hänellä tulee komeilemaan 6 kymppiä, kaikki lukuaineista. Mutta sitä tyttö ei tiedä vielä. Eikä sitä, miten yhdessä hetkessä hänen elämänsä tulee hajoamaan tuhansiksi pirstaleiksi.
Vuotta myöhemmin tyttöä näkee enää harvakseltaan koulussa. Hän lintsaa monta kertaa viikossa. Välituntisin hänet voi nähdä koulun takana polttamassa tupakkaa. Koulukuvassa tyttö hymyilee pakotetun väkinäisesti. Tietämätön voisi luulla hymyä aidoksi. Sitä se ei ole, sillä hymy ei yllä enää silmiin asti. Kesällä tyttö saattoi parhaan ystävänsä haudan lepoon. Sen myötä katosi hymy tytön kasvoilta, loiste hänen silmistään. Tyttö ei naura enää.
Tunnilla hän ei enää viittaa. Ei hän edes voisi, sillä ei hän enää tiedä vastauksia. Läksyt hänellä on tekemättä. Tyttö näyttäisi katselevan ikkunasta ulos. Todellisuudessa hänen katseensa on suuntautunut tyhjyyteen. Hän on vaipunut ajatuksiinsa. Opetusta tyttö ei jaksa seurata. Sen sijaan hän piirtelee vihkoonsa. Kotitalouden tunnilla tyttö tiskaa huolellisesti astioita. Asetelma on tismalleen sama kuin vuosi takaperin. Erona vain ovat viiltojäljet, jotka raidoittavat tytön vasenta käsivartta. On varottava, ettei hiha nouse liian ylös.
On vuosi 2004. Tyttö on 8. luokalla ja onnellinen. Hänen arkensa täyttää bestis, lukuisat muut ystävät, harrastukset ja muut aktiviteetit. Hänellä on kaikkea mitä hän vain voisi toivoa. Tulevaisuus näyttäytyy hänelle valoisana. Keväällä hän on tuleva saamaan stipendin luokan parhaasta keskiarvosta. Todistuksessa hänellä tulee komeilemaan 6 kymppiä, kaikki lukuaineista. Mutta sitä tyttö ei tiedä vielä. Eikä sitä, miten yhdessä hetkessä hänen elämänsä tulee hajoamaan tuhansiksi pirstaleiksi.
Vuotta myöhemmin tyttöä näkee enää harvakseltaan koulussa. Hän lintsaa monta kertaa viikossa. Välituntisin hänet voi nähdä koulun takana polttamassa tupakkaa. Koulukuvassa tyttö hymyilee pakotetun väkinäisesti. Tietämätön voisi luulla hymyä aidoksi. Sitä se ei ole, sillä hymy ei yllä enää silmiin asti. Kesällä tyttö saattoi parhaan ystävänsä haudan lepoon. Sen myötä katosi hymy tytön kasvoilta, loiste hänen silmistään. Tyttö ei naura enää.
Tunnilla hän ei enää viittaa. Ei hän edes voisi, sillä ei hän enää tiedä vastauksia. Läksyt hänellä on tekemättä. Tyttö näyttäisi katselevan ikkunasta ulos. Todellisuudessa hänen katseensa on suuntautunut tyhjyyteen. Hän on vaipunut ajatuksiinsa. Opetusta tyttö ei jaksa seurata. Sen sijaan hän piirtelee vihkoonsa. Kotitalouden tunnilla tyttö tiskaa huolellisesti astioita. Asetelma on tismalleen sama kuin vuosi takaperin. Erona vain ovat viiltojäljet, jotka raidoittavat tytön vasenta käsivartta. On varottava, ettei hiha nouse liian ylös.
Vuosien myötä tyttö muistuttaa yhä vähemmän entistä itseään. Tyttöä ei melkein enää tunnista samaksi tytöksi. Pisamat ovat ainoana säilyneet muuttumattomina. Niistä tytön tunnistaa. Lukiossa alkanut anoreksia on tehnyt tytöstä entistä pienemmän ja hauraamman. Viiltoarvet ovat täyttäneet toisen käsivarren lisäksi myös vasemman reiden. Terapia on tullut täyttämään tytön arkea. Koulumenestys ja elämänhalu ovat kadonneet ja tilalle on tullut impulsiivisuus, valehtelu, päihteet, lääkkeiden yliannostukset, holtittomat yhden yön suhteet, viiltely, huumeet, itsemurha-ajatukset ja kasvava itseinho omaa ulkonäköä kohtaan. Tyttö ei ole kuollut, mutta monet surevat jo hänen menetystään.
Se tyttö olen minä.
Kwan - Late
10 kommenttia:
Vaikka olen reilusti nuorempi kuin sinä.. Tekstisi kuulostaa aivan omalta tarinaltani .. Olen pahoillani puolestasi ja siitä kaikesta mitä olet kokenut :(
Jaksamista myös itsellesi! ♥
Kaikki on niin arvaamatonta, että auvoisa tasapainoinen elämä voi heittää kuppinsa nurin sekunneissa. Hauras ihmismieli voi särkyä pienemmästäkin koettelemuksesta. Sun kokemuksesi ja henkset kärsimyksesi ovat saaneet alkunsa aivan hirveän surullisella tavalla, voimia <3
Oletko terapiassa vielä puhunut siitä, mistä kaikki alkoi? Se, että tiedostaa "ongelmien", tai sanotaanko, sielun rikkoutumisen alkulähteen on mielestäni todella iso askel eteenpäin. Sielusi säröjä tuskin kukaan saa täysin eheäksi äläkä vaan koskaan anna kenenkään peittää niitä liian paksulla harsolla, ainostaan paikkaliimata ne jotta ne eivät pääsisi tuon enempää säröilemään. Aistin sussa vielä paljon eheyttä ja jostain pimeydestä kumpuavaa voimaa. Kunpa vain itse tietäisit, että se kaunis sielusi jonka muistat edesmenneessä muodossa, on sussa vielä, vain haavoittuneena, muttei parantamattomana. Jokainen päivä olet voittaja pimeyden voimia vastaan. Lämpimiä halauksia <3
Kirjoitat ihanan rehellisesti, se on mielestäni kaunista. Voimia ja haleja ♥
Saanko kysyä mitä sun parhaalle ystävälle tapahtui? :(
Olet ihan oikeassa, on tärkeää ymmärtää, mistä kaikki sai alkunsa. Tarkoitatko siis ystäväni menetystä? Olen puhunut siitä, paljon. En tosin viime aikoina oikeastaan enää ollenkaan, sillä tuntuu, että olen käsiitellyt menetykseni ja päässyt siitä yli. Niin yli kuin siitä vain voi päästä. Silti toisinaan ikävä nousee hetkellisesti pintaan, mutta se ei ole enää samanlaista kuin ennen.
Kiitos paljon! ♥
Voi, kiitos paljon! :)
Ystäväni menehtyi Aasian katastrofissa 2004. Olen kirjoittanut siitä tänne blogiinkin.
Mä tunnistin tost kirjoituksestani jotenkin ittteni vaik en koskaan oo ollut 10 oppilas.
Sä kirjoitat vaikeasta asxiast oikesti tosi kayniisti.
Voimahaleja!
Kiitos ja haleja myös sinulle! ♥
Lähetä kommentti