Terapeutti: No, mitäs tänään on mielessä?
Minä: Taas tuli kiire... ärsyttää. Olin odotushuoneessa kaks sekuntia ennen tasaa.
T: Et kuitenkaan myöhästynyt.
Minä: En, mutta mä en ehtinyt ollenkaan hengähtää ja asennoitua terapiaan. Enkä mä ehtinyt järjestellä mun ajatuksia nii ne on nyt ihan sekaisin enkä mä tiedä mistä mä puhuisin.
Taas tuli kiire. Aina tulee kiire. On turhaa jäsennellä edeltävänä päivänä ajatukset ja asiat, joista haluaisi puhua kun sitten kiireessä pyyhältäessäni terapiaan ne menevät aivan sikin sokin sekaisin päässäni. Osa hukkuu matkalla jonnekin ja muut menevät keskenään yhdeksi suureksi sekasotkuksi. Kun istuudun tuoliin ja minun pitäisi puhua, en saa yhdestäkään ajatuksesta otetta. Pakko opetella tulemaan hyvissä ajoin terapiaan. Teen tällä vain hallaa itselleni.
T: Mitä ajattelet?
Minä: En mitään... tai siis vähän kaikkea, mut kun ne on sellaisia asioita, joista puhutaan kavereiden kanssa kahvilassa. Niin musta tuntuu turhalta käyttää terapia-aikaa puhumalla niistä.
T: No ihan arkisista asioista meidän olis täälläkin tarkoitus puhua. Että miten sä suhtaudut niihin ja millaisia tunteita ne sussa herättää.
Minä: On mulla sitten muitakin asioita mielessä, mut mä en kerro niitä, koska niistä puhe johdattuis tiettyihin aiheisiin, joista mä en halua puhua.
T: Miksi sä et halua puhua niistä?
Minä: Koska yleensä mä en jaksa puhua niistä. Tai mua ei huvita. Mut siis ollaan me puhuttu kaikista niistä. Ehkä mä en siksi jaksa puhua niistä.
Minä: Sun pitäis varmaan opetella lukemaan mun ajatuksia, kerta mä en opi puhumaan.
T: Missähän sitä vois opetella?
Minä: Haha, en tiiä. Mut se vois onnistua helpommin kuin että mä oppisin kertomaan mitä mulla on mielessä.
T: Jos mä osaisin lukea sun ajatuksia niin mitähän mä näkisin?
Minä: No välillä mulla menee ajatukset niin nopeaan, että sä varmaan pyytäisit mua hidastamaan jossain vaiheessa.
T: Ai mä en pysyisi sun ajatuksenjuoksussa mukana. Pysytkö sä itse?
Minä: Joo mut sit mä jossain vaiheessa unohdan ne ekat ajatukset, kun ne vaihtuu niin nopeaan ja aiheesta toiseen.
Minä: Mulla aina välillä jotain suurempaakin mistä mä haluaisin puhua, mut sit kun terapia-aika on lopuillaan niin mä en viitsi sanoa sitä, kun mä en viitsi tiputtaa sellasta ikävää viime minuutin pommia... ja mä ajattelen sanovani sen seuraavalla kerralla, mut sitten mä aina unohdan sen asian.
T: Sun pitäisi sanoa se asia, jos sä kerta muuten unohdat sen. Kun voinhan mä ottaa sen sitten seuraavalla kerralla puheeksi.
Minä: Niin mä tiedän. Mä vaan aina unohdan.
T: Meillä olis tässä vielä pari minuuttia, olisko sulla ollut vielä jotain?
Minä: Ei oo mitään.
Hiljaisuus.
T: Mitä sä ajattelet tosta torin kaivamisesta? Vai kiinnostaako sua tälläiset arkiset asiat?
Montakohan luurankoa sieltä löytyy?
Minä: No eniten mua häiritsee, etten mä voi oikaista torin poikki, kun mulla on aina tapana oikaista siitä... Ei siis tänne tullessa, mut muuten. Ja en mä osaa vielä ajatella mitään. Riippuu miltä se näyttää sitten kun se on valmis.
The Rapsody feat. Warren G & Sissel - Prince Igor
9 kommenttia:
Asutko sä Oulussa?
En paljasta asuinpaikkaani. :)
Katoin, että oot ollu osastojaksolla vuojen molemmin puolin. Minkälaisella osastolla olit? Oon itte menossa osastolle pian...
Joo, olin suljetulla osastolla, jossa hoitoaika on max 6 kk. Aikuisten osastolla olin, totta kai, koska olen täysi-ikäinen. Ikähaarukka potilaissa oli sellaiset 18-35 v ja meitä oli siellä jotain 14. Hoitoajan lyhyyden takia potilaat vaihtui suht nopeaan.
En nyt tiedä mitä kertoisin... kysy ihmeessä jos sulla on jotain mitä haluat tietää.
Jaksamista osastolle! Toivottavasti hoidosta on apua ja ettei sun tarvitsisi olla siellä kauaa. :)
Oliks teillä jotai terapeuttisia ryhmiä (taide/liikunta/keskustelu tms) siel osastolla? Miten suhtauduit niihi? Ellei sielä osastolla ollu ryhmiä, nii millai osaston päivät täytty, vapaalla olemisella ja omahoitaja-lääkäri-psykologi- tapaamisislla ja hoitoneuvotteluilla?
Miulla on vähän sopeutumisvaikeuksia....
Ryhmiä oli paljon, mutta joihinkin mahtui vain muutama ja uudet potilaat pääsivät niihin jos vanhat lähtivät pois. Liikuntaryhmiin en saanut osallistua, musiikki- ja käsityöryhmät eivät kiinnostaneet. Atk-, venyttely- ja mindfulness-ryhmissä kävin. Viimeisin oli suosikkini ja odotin sitä aina malttamattomana. Kerran viikossa oli myös sauna, jolloin pääsi uimaan uima-altaaseen. Ulkoilu oli päivittäin.
Omahoitajakeskusteluja oli 3-4 viikossa, toki sai jutella jos oli paha olla tai muuten. Lääkäriä tapasin kerran viikossa ja lisäksi ravitsemusterapeuttia. Jotkut tapasivat fysio- tai toimintaterapeuttia, riippuen tarpeesta. Psykologin luona kävin vain kerran, koska minulla oli oma terapeutti. Jotkut tapasivat psykologia viikottain. Pastorin kanssa saattoi myös jutella.
Päivät kuluivat lukemalla, tv:tä katsomalla, nukkumalla ja pelailemalla tai juttelemalla toisten potilaiden kanssa sekä myöhemmin kävelyillä ja sairaalan kahviossa istuskellessa, kun sain vapaakävelyt.
Tykkäsin ryhmistä, sillä varsinkin loppuajasta aika mateli osastolla eikä mikään ylimääräinen puuha ollut pahitteeksi. Se vain oli harmi, ettei kaikkiin päässyt mukaan, vaikka olisi halunnut. Pidin myös keskusteluista. Ilman niitä olisi pää hajonnut.
Mullakin oli aluksi sopeutumisvaikeuksia, mutta kyllä se siitä ajan kanssa helpottaa. Jos vain pystyt/haluat niin suosittelen tutustumaan toisiin potilaisiin. On mukavampi olla kun voi ruokaillessa jutella ja nauraakin jonkun kanssa, kommentoida tv-sarjaa tai käydä kahviossa limulla.
Ja saat kysellä ihan niin paljon kuin haluat, sillä vastailen mielelläni. Se vain, että sinun osastosi saattaa poiketa omastani käytännöiltään. Toivottavasti sopeudut pian tai mikä parempaa, kotiudut. Haleja ♥
Hups, tuli pieni stoori kirjoitettua. :D
Tuosta, kun kerroit tosta torin kaivamisesta, tuli mieleeni Kuopion toriremontti... :O
Aijaa. :D Miten musta tuntuu, että toriremppoja tehdään nyt vähän joka puolella Suomea. :D
Lähetä kommentti