Lauantai. Hautajaispäivä. Aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta. Istun kirkonpenkissä ja yritän pidätellä itkua siihen kuitenkaan pystymättä. Kyyneleet valuvat hiljaa poskiani pitkin alas ja kuulen kuinka toiset nyyhkivät ympärilläni. Minä itken hiljaa. Huomaamattomasti. Nämä ovat hautajaiset ja luonnottomampaa olisi olla itkemättä, mutta minä en vain haluaisi näyttää tunteitani muille. En varsinkaan surua. En halua itkeä muiden nähden. Se on niin vaivaannuttavaa. Vaikka minusta tuntuisi anteeksiantamattomalta, jos en itkisi kyyneltäkään.
Pappi puhuu ja ympärilläni on surevia ihmisiä. En pysty katsomaan pappia. Pelkään, että hän näkee suoraan sisimpääni ja siihen mitä ajattelen ja mitä toivon. Minäkin tahdon kuolla. Yhtäkkiä on vaikea istua penkissä. Sillä minun ajatukseni ovat täysin sopimattomia. En saisi ajatella sellaisia nyt. Enkä muutenkaan.
Muistotilaisuudessa sukulaiseni lapsi toteaa pienen lapsen oivaltavalla innokkuudella Nyt kun äiti on kuollut niin mehän voidaan kuitenkin soittaa äidille. Ei, ei me voida. Kuinka surullista. Minä leikkaan täytekakkua. Pakko syödä kakkua. Pakko. Tämä on kuitenkin muistotilaisuus. Lusikoin kakkua suuhuni ja mietin millaiset hautajaiset itse haluaisin. Vaikka olen minä niitä miettinytkin. Toiset suunnittelevat häitään, minä hautajaisiani. Minkäs teet.
Minkälaiset hautajaiset tahtoisin? Arkku, valkoisena. Ja musta hautakivi. Ehkä semmoinen kiiltävä. Alkusoittona haluaisin soitettavan Nearer My God To Thee. Onhan se ehkä vähän kliseinen Titanicista tuttuna, mutta olen päättänyt sen jo aikoja sitten. Ja sellaiset omannäköiset hautajaiset. Ja että kaikki sukulaiset ja läheiset ja ystävät olisivat paikalla muistamassa. Se olisi tärkeintä. Ja arkkuun laitettaisiin mukaan jotain minulle tärkeää. Jotain pientä.
Vaikka ei minulla ole lupaa kuolla. En saisi edes haluta sitä. Se olisi pahinta, mitä voisin vanhemmilleni tehdä. Ja niin hyviä kun he ovat minulle olleet. Ainoa lapsikin kun olen. Mutta ei ihminen vain voi sille mitään, jos ei halua elää. Ei voi.
Ja pappi sai taas kahvia juodakseen.
Ja pappi sai taas kahvia juodakseen.
James Horner - Hymn To The Sea
6 kommenttia:
Jaksuja! Mitään muuta en osaa sanoa...<3
Vähän alle vuosi sitten mä olin ihan samassa tilanteessa. Mun papan hautajaisissa, ja aivan samat ajatukset pyöri mun päässä kuin sullakin. Itkin vaikken olisi halunnut muiden näkevän sitä ja mietin miksen mä voinut olla se, joka maksai siellä arkussa.
Voimia ihan hirveesti <3, mä en ole vielä tähänkään päivään mennessä päässyt tuosta hetkestä aivan täysin yli, enkä tiedä voiko siitä päästäkään.
Kiitos paljon! ♥
Voi ei, tosi ikävä kuulla. :( Ainoa helpottava asia on tietää, etten mä ole ainoa näiden ajatusteni kanssa. Paljon halauksia! ♥ Yritä pärjäillä! ♥
osanotot ja kovasti jaksamisia <3
Kiitos! ♥
Lähetä kommentti