Joulukuusta 2004, kuukaudesta, jolloin menetin sinut, muodostui selvä rajapyykki elämääni. Se katkaisi elämäni kylmästi kahteen osaan. Kuin veitsellä leikaten. Onnelliseen ja onnettomaan. Hyvään ja huonoon. Aikaan sinun kanssasi ja aikaan ilman sinua. Muistan monien elokuvien, kirjojen ym. julkaisuajankohdan vain sillä perusteella ehditkö sinä nähdä sitä elokuvaa tai lukea sitä kirjaa vai et.
Joinakin aamuina tietoisuuden herääminen on kestänyt kauemmin. Silloin olen miettinyt mitä sinä päivänä tekisin. Mietin, että soittaisin sinulle. Voisimme tehdä jotain yhdessä. En ole nähnyt sinua pitkään aikaan. Miksen ole? Olemmeko riidoissa? Emmehän me koskaan riidelleet. Kunnes muistan. Sinua ei enää ole.
Minä en jossitellut. Ei ollut mitään jossiteltavaa. En olisi voinut estää katastrofia tapahtumasta. En olisi voinut pelastaa sinua. En olisi voinut estää sinua lähtemästä. En myöskään ollut sinulle vihainen, että olisit hylännyt minut. Mutta minä tunsin syyllisyyttä. Pistävää syyllisyyttä. Siitä mitä jätin tekemättä ja sanomatta. Sillä enemmän harmittaa se, mitä on jättänyt tekemättä kuin se, mitä on tehnyt. Harmittelin, etten sanonut sinun olevan paras ystäväni. Toiset lohduttelivat minua. Kyllä sinä tiesit sen sanomattakin.
Minä en jossitellut. Ei ollut mitään jossiteltavaa. En olisi voinut estää katastrofia tapahtumasta. En olisi voinut pelastaa sinua. En olisi voinut estää sinua lähtemästä. En myöskään ollut sinulle vihainen, että olisit hylännyt minut. Mutta minä tunsin syyllisyyttä. Pistävää syyllisyyttä. Siitä mitä jätin tekemättä ja sanomatta. Sillä enemmän harmittaa se, mitä on jättänyt tekemättä kuin se, mitä on tehnyt. Harmittelin, etten sanonut sinun olevan paras ystäväni. Toiset lohduttelivat minua. Kyllä sinä tiesit sen sanomattakin.
Muistan, kun kävin huoneessasi ensi kertaa tapahtuneen jälkeen. Katastrofista ei ollut kulunut vielä kauaakaan. Kaikki oli huoneessasi niin kuin ennenkin. Sinun tuoksusi viipyili vielä siellä. Voimakkaana. Lohdullisena. Minua ei ahdistanut olla huoneessasi. Tunsin itseni rauhalliseksi. Melkein odotin, koska sinä ilmestyt huoneeseen, iloisena ja nauravana, ja ihmettelet miksi näytän niin surulliselta. Kysyt, miksi seison vaatekaappisi edessä ja nuuhkin puseroasi. Olisin voinut viipyä huoneessasi vaikka miten pitkään. Istua vain sängylläsi ja muistella sinua. Kaikkien sinun tavaroidesi ja tuoksusi keskellä tunsin kuin olisit ollut jotenkin lähempänä minua. Lohduttanut minua. Olisin halunnut vain jäädä huoneeseesi.
Sinä pysyit pitkään kännykässäni. Nimesi vuoksi olit alkupäässä kännykkäni nimilistalla. Selasin usein nimesi ohi etsiessäni jonkun muun numeroa. Mutta minä en voinut poistaa sinua puhelimestani. En vaan voinut. Yritin kerran. Se tuntui kamalalta. Kuin olisin yrittänyt pyyhkiä sinut pois muistoistani. Tallensin sinut samantien takaisin. Joskus yritin soittaa sinulle. Mutta sinä et koskaan vastannut.
Enää sinä et ole puhelimessani. Poistin nimesi loppuvuodesta 2007. Se ei tuntunut samalta kuin muutamaa vuotta aiemmin. Se tuntui tarpeelliselta tehdä. Välttämättömältä. Minun oli aika päästää sinusta irti. Kuitenkin tulen aina muistamaan numerosi ulkoa. Samoin kuin kotipuhelimesi numeron. En unohda niitä koskaan. Niihin aikoihin tuntui muutenkin, ensimmäistä kertaa, että olen päässyt sinun menetyksestäsi yli. Niin yli kuin siitä vaan voi päästä. Koskaan siitä ei voi päästä kokonaan yli.
Joskus pelkäsin, että alan unohtaa sinut. Aloit lipua kauemmaksi. Muistot sumenivat. Haalenivat. Unohdin miltä naurusi kuulosti. Miltä äänesi kuulosti. Mutta tajusin sen olevan väistämätöntä. Joskus jopa mietin, että olen luonut sinut mielessäni. Että sinä et koskaan ollutkaan olemassa. Silloin katsoin valokuvia albumista. Jotta tiesin, että olit olemassa.
Minulle on myös muodostunut tapa sytyttää sinulle kynttilä joka kirkossa, jossa käyn. St Patrick's Cathedral - New York. Christ Church Cathedral - Dublin. Notre Dame - Pariisi. Eglise Saint Pierre d'Arène - Nizza. St Nicholas Church - Praha. Berliner Dom - Berliini. Siten minä haluan aina muistaa sinua.
Ennen kaikkea keräsin kaikkea, mikä muistutti minua sinusta. Valokuvia ja tavaroita, jotka olin saanut sinulta lahjaksi. Miten pientä ja mitätöntä tahansa. Mitä tahansa. Kaiken. Yhdeksi tärkeimmistä muistoesineistä minulle muodostui kortti, jonka sinä oli lähettänyt Thaimaasta. Siinä ovat sinun viimeiset sanasi minulle:
Minulle on myös muodostunut tapa sytyttää sinulle kynttilä joka kirkossa, jossa käyn. St Patrick's Cathedral - New York. Christ Church Cathedral - Dublin. Notre Dame - Pariisi. Eglise Saint Pierre d'Arène - Nizza. St Nicholas Church - Praha. Berliner Dom - Berliini. Siten minä haluan aina muistaa sinua.
Heti katastrofin jälkeen aloin kerätä fanaattisesti kaikkea katastrofiin liittyvää. Keräsin lehtileikkeitä ja aikakauslehtien haastatteluja, tallensin dokumentteja nauhalle. Ostin katastrofista kertovat kirjat. Luin maantieteellisiä faktoja tsunamista. Suutuin, jos minulta jäi yksikin lehtileike leikkaamatta, yksikin ainokainen saamatta. Minulla on vieläkin tallella kaikki keräämäni lehtileikkeet. En ole lukenut niistä juuri ainuttakaan (kirjat olen lukenut). En edes niitä monen sivun erikoisjuttuja. Ei siksi ettenkö olisi pystynyt. En vain ole saanut aikaiseksi. Minun oli vain pakonomaisesti saatava kerätä niitä.
Ennen kaikkea keräsin kaikkea, mikä muistutti minua sinusta. Valokuvia ja tavaroita, jotka olin saanut sinulta lahjaksi. Miten pientä ja mitätöntä tahansa. Mitä tahansa. Kaiken. Yhdeksi tärkeimmistä muistoesineistä minulle muodostui kortti, jonka sinä oli lähettänyt Thaimaasta. Siinä ovat sinun viimeiset sanasi minulle:
Moi!
Mites menee? Terkkuja Thaimaasta!
Täällä on tosi ihanaa, lämpötila
+ 30°C, merivesi +28°C. Ollaan uitu,
otettu aurinkoa, shoppailtu ym...
Käydään huomenna Phuketissa
shoppailemassa. "Ratsastettiin" nor-
suilla viidakossa ja snorklailtiin
Similanin saarilla, joissa on sato-
ja värikkäitä kaloja ja koralleja.
Älä ahmi liian paljon kinkkua... =)
T. Eeva
Song of the day: Pink Floyd - Wish You Were Here
12 kommenttia:
Voimia.
Kiitos paljon.
En halua mitenkään vähätellä suruasi ja kokemaasi menetystä mutta jotenkin olen lukiessa keskittynyt enemmän siihen, miten ihanasti kerrot Estä ja miten ainutlaatuiselta ystävyytenne vaikutti. Toivoisin, että minullakin olisi joskus ystävä, joka olisi minulle yhtä rakas/läheinen, mitä E on sinulle ollut.
Kram!
Kiitos kommentistasi. Et ollenkaan vähättele. Mukava kuulla, että olet lukenut tästä aiheesta. Olen jotenkin ajatellut, että tämä aihe ei ehkä avaudu heille tai kiinnosta heitä, jotka eivät tunteneet E:tä. Ystävyytemme oli hienoa. E oli kuin sisko minulle. Sisko, jota minulla ei ole koskaan ollut. Uskon kuitenkin, että jokaiselle meistä on olemassa sielunsisko. Toiset löytävät sen jo lapsena, toiset ehkä vasta myöhemmin. Toivottavasti sinäkin pian. :)
Oot ollut todella nuori joutuessasi kokemaan vastaavanlaista. Aivan samankaltaisia asioita on pyörinyt mielessäni, kun jouduin muutamia vuosia sitten hyvästelemään äitini. Pelkoa unohtamisesta ja irtaantumisesta. Kuinka yksin me kaikki täällä loppujen lopuksi olemmekaan. Sen oivaltaneina, meistä tulee vahvoja. Olet vahva. Sen huomaan näistä teksteistä masennuksesi verhoamana. Et se ole sinä, se on sairaus. Kiitos, että pidät blogia ja kirjoitat. Olet hyvä siinä! :) Voimia myös täältä.
Kiitos kauniista sanoistasi! Olin tosiaan 14, kun maailmani hajosi palasiksi. Luulin etten koskaan selviä siitä. Selvisin silti. Tosin masennusta en ole vielä selättänyt. Kirjoittaminen on todella puhdistavaa, mutta kaikkein hienointa se on silloin kun tietää, että joku lukee kirjoituksiasi. Kiitos, että luet blogiani ja voimia myös sinulle! :)
Kiitos tästä blogista, sun kirjotukset on auttanu mua tajuamaan ettei mulla ole kaikki ihan hyvin. Pitää nyt vaan vielä kerätä rohkeutta hakea apua jostain. Älä vaan lopeta kirjottamista :)
On todella hienoa kuulla, että blogistani on ollut apua. Avun hakemiseen tarvitaan eniten rohkeutta. Se on se isoin askel, joka täytyy ottaa, mutta sen jälkeen on helpompaa. Minulle itselleni vaikeinta oli ottaa tarjottua apua vastaan, myöntää itselle olevansa heikko ja tarvitsevansa apua. Sillä aina ei pysty selviämään yksin. Ei, vaikka luulisi olevansa kuinka vahva tahansa. Rohkeutta, sinä kyllä pystyt siihen! :)
Luin nämä kaikki Eevasta kertovat merkintäsi, nimenomaan nyt nämä, missä kerrot katastrofin ajoista enemmän. Ja mä itkin. Itse olen paininut 13-vuotiaasta asti (s. 1990) masennuksen kanssa, mikä on nyt viime aikoina ollut aivan ylitsepääsemätöntä - enkä enää kykene juurikaan itkemään. Mutta sinun ja sinun Eevan vuoksi kykenin vuodattamaan muutamat kivuliaat pisarat.
Kiitos, että sain lukea tarinastasi. Kiitos, että kirjoitat. Kiitos, että edes olet. Toivon sulle kaikkea parasta, luultavasti palaan vielä blogiisi hiljaisena taustalukijana (itselläni ei ole blogia). Oot mielessä.
Voi ei :( Mä en nyt osaa sanoa, onko hyvä vai huono juttu, että itkit. Tietenkään en halua että itket, mutta mullakin on ollut kausia, jolloin en ole kyennyt ollenkaan itkemään ja se on tuntunut tavallaan hyvältä sitten kun on taas pystynyt siihen.
Mä toivon sulle myös kaikkea hyvää ja lähetän paljon voimahaleja! Ihanaa, kun olet jaksanut lukea kirjoituksiani. Koita jaksaa! <3 <3
Moi! Mä en tiedä miten eksyin sun blogiin tai näihin teksteihin, mutta tuli tarve kommentoida, mikä on harvinaista mulle. En ole edes varma käytkö blogissasi enää miten tai luetko kommentteja, mutta silti.
Mä itken tosi harvoin, mutta kyyneleitä kirposi silmiin ja valui muutama näitä tsunami tekstejä lukiessa. Nämä on jotenkin tosi kauniisti kirjoitettu aiheesta huolimatta. Tapahtuma ei itseäni kosketa/koskettanut, mutta jostain syystä olen aina ollut kiinnostunut katsomaan ja lukemaan tästä.
Luin että tuskasi on jo helpottanut, mutta haluan silti lähettää voimia sinulle. Olet tosi vahva ihminen. Kaikkea hyvää <3
Moi, kiitos kauniista sanoistasi. Käyn kyllä blogissani ja luen kaikki kommentit ja vastaan niihin (vähän myöhässä tosin, pahoittelut siitä). Jännä oikeestaan, nimittäin jos tsunami ei olis mua koskettanut mitenkään lähemmin, mä tuskin olisin ollut siitä niin kiinnostunut ja ahminut siitä tietoa. En muutenkaan tunne ketään katastrofin koskettamatonta, jota aihe kiinnostaisi. Tuska on tosiaan helpottanut, mutta muuten en voi tällä hetkellä kauhean hyvin, joten kaikki voimat tulevat tarpeeseen. Ja kyllähän se menetys tulee aina kulkemaan mukana. Ei se mihinkään katoa. Kiitos. <3
Lähetä kommentti