Cleaning out my closet

Torstai. Siivouspäivä. Aina torstaisin on huoneiden siivous. Se kattaa imuroinnin, pölyjen pyyhkimisen, maton puistelun, lattian moppaamisen ja pyyhkeiden ja petivaatteiden vaihdon. Kylpyhuonetta ei tarvitse siivota, sen hoitaa laitoshuoltaja. Mä jouduin siivoamaan koko huoneen yksin, koska mulla ei ole huonekaveria, mut se ei ole mikään iso homma, koska huoneet on niin pieniä eikä siivoamiseen mene kauaa.

Aamuryhmässä oli mun vuoro. Mun piti soittaa joku biisi tai sitten kertoa aforismi. Mä selasin Spotifyta kännykällä ja sanoin On niin vaikea valita, koska mahdollisuudet on rajattomat. Sitten mä laitoin vaan randomisti soimaan Divine Fitsin My Love Is Real ja yksi potilas totesi, että mä sanoin sekä aforismin että soitin biisin. Vähänks oon hyvä.

Tänään oli myös reippaampi lenkkiryhmä. Sinne lähti mun lisäks hoitaja (totta kai) ja kaks poikaa. Me käveltiin purtsaa, jotka on talvisin hiihtoteitä, jotain 7 kilsan lenkki. Tuntui tosi hyvältä, vaikka loppuvaiheessa väsyttikin.

Lounaalla oli perunaa ja kasvispyöryköitä. Muilla oli jotain lihakepakoita ja ensimmäistä kertaa toisten ruoka näytti musta melkein paremmalta kuin mun kasvisruoka, mut ei mun silti tehnyt mieli lihaa. Lisäks mä pysäytin hetkeksi koko ruokajonon, kun mä jäin kaivelemaan kattilasta pientä perunaa. Mut ne kaikki oli pohjalla. Päivällisellä oli tomaattikeittoa, sämpylää ja kotijuustoa. Jälkkärinä oli raparperikiisseliä. 

Iltapalalle mä olin lähdössä ihan tavalliseen tapaan. Kunnes mä huomasin, että yksi anorektikkotyttö olisi tulossa myös. Se olisi tulossa ensimmäistä kertaa ruokalaan ja se tulisi ruokajonossa mun perään. Se kattoisi mitä mä otan. Leipää ja mehua. Ja se ottaisi vettä. En mä voi ottaa leipää, en voi. Mutta mä otin kaksi moniviljaleipää ja lasin mehua.

Mä istuin pöydässä ja halkaisin kummankin leipäviipaleen neljään osaan. Mä nakersin niitä palasia ja mietin, että mä olen syönyt leipää koko ajan. Koko tämän viikon. Leipää leipää leipää. Vaaleaa leipää. Olkoonkin vaan moniviljaa, mut leipää se on kuitenkin. Lukuisia paloja. Lihottavaa leipää. Ja kun eihän sitä saisi syödä! Ja mä olen syönyt! Miten mä oon voinut! Miten mä en ole ajatellut ollenkaan! Monta palaa mä oon tänäänkin syönyt? Yks, kaks, kol, nel, viis. Viis! Voi luoja!

Se anorektikkotyttö ei sitten kuitenkaan tullut ruokalaan vaan palasi syömään takaisin osaston puolelle. Mä tulin ruokalasta ja kävelin suoraan vessaan oksentamaan. Mä en ollut oksentanut koko viikkoon. Mut nyt mun anorektikkominä koki herätyksen ja mun oli saatava ne leivät ulos. Samalla siinä tuli sitten päivällinenkin ylös. Mut oli pakko.

Mä kirjoittelen myöhemmin vielä viikonlopusta.

Holiday

Keskiviikko. Karjalanpiirakkapäivä. Koska keskiviikkoisin on aina iltapalalla karjalanpiirakoita. Se on joku uus traditio täällä. Mä sain aamusta sen palapelinkin valmiiksi. Nyt en varmaan viitsi aloittaa uutta, koska pääsen taas viikonlopuksi kotijaksolle enkä ehtisi tehdä sitä. Aamuryhmässä me kuunneltiin Green Dayn Holiday. Torstaina on mun vuoro soittaa joku biisi.

Eilen olisi ollut keskiviikon treeniryhmä, jossa tehdään lihaskuntoliikkeitä kuntopiirityyppisesti, mut mä en voinut osallistua, koska mulle oli sovittu sosiaalityöntekijän kanssa aika klo 12. Ei siinä mitään ihmeellistä puhuttu, kun mulla on asumisasiat ja taloudellinen tilanne kunnossa. Olisin kyllä mieluummin mennyt treenailemaan.

Lounaalla oli kanakastiketta ja riisiä ja mulla oli siitä tietty soijaversio. Päivällisellä oli vihannesjuustokeittoa ja puolukkapuuroa. Keitto oli tosi hyvää.

Illalla oli liikkasali. Musta on kiva, kun mä saan nyt osallistua siihen, vaikka mun syömisiä ja painoa taas tarkkaillaankin. Me pelattiin ensin puolet ajasta korista ja sitten puolet ajasta futista. Mulla oli kivaa, vaikken mä futiksesta tykkääkään. Tosin koriksen jälkeen mun rintaan koski ja tuntui, että keuhkot repee, joten futiksessa mä otin rauhallisemmin ja olin maalivahtina. Yleensä mä olen aina hyökkääjä, koska musta on tylsää puolustaa tai olla maalissa, vaikka nyt olikin ihan kivaa ja tein monta torjuntaa.

Muutenkin meidän osaston porukalla on tosi kiva pelata, kun kaikki tsemppaa toisiaan eikä haittaa, vaikkei joku osaisi. Me onnitellaan vastapuolenkin joukkueen pelaajia hienosta maalista. Meillä on oikeasti aina tosi hauskaa liikkasalissa. Siksi mä en ymmärrä yhtä potilasta, joka ei koskaan pelaa. Se tulee joka kerta liikkasaliin mukaan, mut vaan istuakseen salin seinustalla kädet puuskassa ja nyreä ilme kasvoillaan. En mä ymmärrä miksi se sitten edes tulee mukaan. Ehkä vaan katsomaan kun me muut pelataan.

Tänään alkoi osastolla myös uusi ryhmä. Sosiaaliset taidot-ryhmä. Mä halusin osallistua siihen, koska siinä ryhmässä mä voisin alkaa ihan todella harjoittaa tätä mun katsekontaktiongelmaa. Siinä kun harjoitellaan sosiaalisia taitoja. Apua, vähän kyllä pelottaa. Mut mä aattelin, että vaikka se ryhmä kokoontuu vaan keskiviikkoisin niin mä alkaisin harjoitella sitä nyt ihan muutenkin. Mä oon liian pitkään antanut sen asian vaan olla. Ja ainakin sen harjoitteleminen on turvallista täällä osastolla, kun toisillakin on ties minkälaisia ongelmia.

Hoitaja tuli päivällä nykäisemään mua hihasta ja sanoi, että lääkäri on hyväksynyt mun kotijaksosuunnitelman. Jee! Mut mä joudun silti vielä ahtamaan itseeni ruokaa ja tsemppaamaan, koska se päätös voi muuttua hetkessä, jos mun paino laskee. Kamalan ahdistavaa.

Illalla tuli muuten hälytys. Niitä ei tuu melkein koskaan. Viimeksi kun mä olin sairaalassa, niitä tuli muutama. Me jonotettiin iltalääkkeitä ja valmistauduttiin pikkuhiljaa lähtemään iltapalalle, kun hälytysääni alkoi kaikua sairaalan tiloissa. Meidän osastolta yksi hoitaja vastasi kutsuun ja lähti juosten osaston ovesta. Mä veikkaan, että joku vastaanotto-osastolta tai pitkäaikaisosastolta oli alkanut heilua veitsen kanssa ruokalassa tai sitten joku yritti karata. Noilla osastoilla on nimittäin iltapala ja kaikki muutkin ruokailut ennen meitä.

You have to eat

Tiistai. Otin aamupalalla sitä kuuluisaa sairaalan velliä. Se on siis ihan oikeasti hyvää. Kaikki ravitsemusterapeutista hoitajiin mainostaa aina sitä. Ja mun anorektikkominä ei ahdistu siitä läheskään niin paljon kuin leivästä.

Aamupäivällä oli mun tämän viikon lääkäritapaaminen. Mä en pääse vielä kotiin. Mä oon vapaaehtoisessa hoidossa, mut musta tuntuu, ettei mua silti päästetä lähtemään. Ihan niin kuin viime kerrallakin. Siitäkin huolimatta, että mä sanoin etten koe enää tarvitsevani sairaalahoitoa kun akuutti kriisivaihe on ohi ja mun pääkin on selkiytynyt. Mut hoidon katsotaan olevan kesken ja nyt mun hoidossa takerrutaan taas mun syömisiin vai pitäiskö sanoa syömättömyyteen. Vaikka kyllä mä ymmärrän miten oleellinen osa se on mun vointiani.

Lääkäri myös totesi, että mikäli mä mielin taas viikonloppuna kotijaksolle, ei mun paino saa laskea grammaakaan. Apua. Tässä nyt punnitaan ihan todella mun paranemistahtoa. Mä haluan, että paino laskis, koska se on taas noussut, mut en mä halua jäädä osastolle viikonlopuksi. Aika menee täällä muutenkin hitaasti, viikonlopuista nyt puhumattakaan. Silloin suurin osa potilaista lähtee kotijaksolle eikä osastolle jää juuri kukaan. Mun on siis pakko syödä. Koska mä haluun kotiin.

Yhteisökokouksessa kokoonnuttiin taas kaikki yhteisöön käsittelemään ajankohtaisia ja kaikkia koskevia asioita. Siinä ei siis koskaan käsitellä potilaiden henkilökohtaisia asioita. Muuta ei noussut pinnalle paitsi osaston ylilääkärin vaihdos väliaikaisesta lääkäristä takaisin vakituiseen sekä sairaalan kahvion remontti, joka sulkee kahvion ens kuussa. Varmaan just silloin kun mä tulen saamaan vapaakävelyt ja olisin päässyt sinne kahville. Kiva juttu. Lisäks potilaat ehdotti uuden Singstarin hankintaa musaryhmään, mut siihen ei osaston taloudellinen tilanne anna nyt myöten.

Lounaalla oli kinkkukiusausta ja päivällisellä jauhelihakeittoa. Mulla kun on kasvisruoka niin mulla on tietty liha korvattu aina soijalla. Päivällisellä on aina jälkiruokaa ja tiistaina se oli puolukkakiisseliä. Mä oon nyt selkeesti alkanut kertoa joka päivän sairaalamenun, mut toisaalta jälkeenpäin on ehkä kiva lukea mitä ruokaa milloinkin on ollut.

Tiistaisin on myös osaston oma liikuntaryhmä eli pidempi ja reippaampi, sykettä nostava kävely. Mut me mentiin kävelyn sijaan pelaamaan lenttistä, kun takapihan hiekkakentälle on vedetty ihan kunnon lenttisverkko ja me ehdotettiin sitä yhteisökokouksessa. Se oli paljon kivempaakin kuin jokakertainen kävely.

You can always vomit

Maanantai. Uusi viikko, vanhat kujeet. Mä olen vaan maannut sängyssä ja yrittänyt nukkua ja tappaa siten aikaa, koska aika täällä ei kulu millään. Kelloissa on jähmeät viisarit eikä ne liiku eteenpäin millään. Mä aloitin illalla tekemään 1000 palan palapeliä, koska mä olin kuolla tylsyyteen.

Tänään ei oo ollut mitään ryhmiäkään, paitsi mä pääsin poikkeuksellisesti osallistumaan Mindfullness-ryhmään, koska joku potilas oli kotijaksolla eikä voinut osallistua siihen. Me tehtiin pari rentoutusharjoitusta ja mä olin toisen jälkeen lähellä nukahtaa. Mut se on ihan kiva ryhmä.

Yhdeltä tuli psykologi hakemaan mua ihan ex tempore keskusteluun. Taas uusi ihminen, joka haluaa tietää musta kaiken, mutta joka ei tiedä musta mitään. Mä en oikein tajua, miksi mulle on varattu tälle hoitojaksolle pari psykologikäyntiä, koska mulla on kuitenkin mahdollisuus hoitajakeskusteluihin jos mua ahdistaa tai jos mulla on tarve saada puhua. Mä en nää noissa käynneissä oikein järkeä, koska ne menisi vaan siihen, että se psykologi oppii tuntemaan mut.

Lounaalla oli soijanakkeja ja muusia ja päivällisellä vihanneskeittoa ja jäätelöä. Jäätelöä. Mä siirsin tarjotinta eteenpäin tiskillä ja tuijotin pieniä jäätelöpikareita. Pingviini-pikareita. Vaniljajäätelöä ja kuningatarhilloa. Otan, en ota, otan, en ota. Eeny meeny miny moe. Otan.

Otin pikarin. Eihän mun oo pakko syödä koko pikaria. Mähän voin syödä siitä vaikka vaan yhden lusikallisen. Ja ainahan mä voin oksentaa sen, koska jäätelö on maailman helpoin oksennettava. Mut mä söin koko pikarin ja hetken verran mä olin jopa vähän ylpeä itsestäni. 128 kcal. Ei se nyt niin paha. Ei ainakaan mitä se voisi olla. Se vois olla vaikka 250 kcal. Tai 300 kcal. Ja se oli hyvää. Enkä mä sitten oksentanutkaan, vaikka siitä tuli kyllä aika huono omatunto. Mä oon lihonut, enkä mä olis saanut mitään jäätelöä syödä.

Illalla me katsottiin BB-extra, koska me ei voida katsoa varsinaista BB-jaksoa (harmi, koska BB-extra on tosi tylsä). Ainakaan mä en saa, koska BB alkaa klo 22 ja mulla on silloin yölääkkeet. Mulla olis lupa katsoa tv:tä vaan klo 22.30 asti. Ettei yölääkkeiden vaikutus mene ohi. Mut en mä oo sitten jaksanut katsoa sitä puoltakaan tuntia. Mälsää.

Mä kirjoitan myöhemmin vielä tiistaista. Vähän tyhmää kirjoittaa taas tälleen takautuvasti, mut aina en oo vaan yksinkertaisesti jaksanut tulla kirjoittamaan ja parina iltana oon unohtanut, ettei enää iltapalan jälkeen saakaan konetta. Mut musta on kuitenkin kiva kertoa näistä päivistä, vaikka sitten vähän myöhässä.

Here again

Pääsin siis tosiaan perjantaina kotijaksolle. Mun oli tarkoitus päästä lähtemään klo 12, kun silloin saa arkisin aikaisintaan lähteä, mut mun vastuuhoitajat halus vielä keskustella mun kanssa oman itseni hallintakeinoista, joten pääsin lähtemään vasta klo 13.

Kotijakso meni tosi hyvin. Mä en ahdistunut saati hajonnut. En viiltänyt (vaikka mieli teki) enkä vetänyt yliannostusta lääkkeitä. Lauantaina oli ne mun ystävän häät ja mulla oli siellä tosi kivaa, vaikka syöminen mua kyllä vähän ahdisti. Etenkin kun piti syödä toisten nähden, vaikka mä tiedän, ettei kukaan edes katsonut, kun mä söin. Lisäks totta kai kakun syöminen nosti ahdistustasoa, vaikka kakku olikin ihan huippuhyvää.

Ainoa mikä vähän harmitti oli kun mä jouduin lähtemään häistä kesken pois toisten jäädessä juhlimaan. Lääkäri ei antanut lupaa hääpaikalle yöksi, mut oli se ihan hyvä päätös. En mä olisi jaksanutkaan kauempaa ja jos mä olisin hajonnut ja mulle olisi pitänyt tilata sinne lanssikyyti lähimpään psykiatriseen niin sitten ei ois kellään ollut enää kivaa. Ihan hyvä siis vaan enkä mä ollut harmistunut lääkärin päätöksestä.

Sunnuntaina mä jouduin palaamaan osastolle kuudeksi. Mun tavarat tarkistettiin taas. Mun teki vähän mieli salakuljettaa höylä osastolle. Viime kerralla mä kuljetin teriä vähän enemmän ja vähemmän ja koska viiltelijät on syömishäiriöisten jälkeen maailman ovelimpia ihmisiä, olisi terän salakuljetus ollut lapsellisen helppoa. Mut en sitten kuitenkaan tehnyt niin. Samalla mut puhallutettiin, koska osastolle ei saa palata juoneena saati aineissa, mut nollaa se näytti. Aikaisemmalla osastojaksolla mua ei kertaakaan puhallutettu, mikä on outoa, koska kävin silloin kotijaksolla bilettämässä (vaikkei saisi) ja otin vähän sellaistakin mitä ei saisi. Lisäks mulla oli osaston käytäntöjen mukaisesti paluukeskustelu, jossa mun piti kertoa miten mun kotijakso meni.

Loppuilta meni kivasti, kun me potilaiden kanssa katsottiin yhdessä Big Brotheria ja kommentoitiin uusia asukkaita.

I don't wanna go back

Mä oon ollut tän viikonlopun kotona kotijaksolla. Yleensä osastolle tultuaan ei heti ensimmäisenä viikkona pääse kotiin. Pitää totutella osastoon. Mut mä sain poikkeusluvan, koska lauantaina oli mun ystävän häät. Mä olin anonut kotijaksosuunnitelmassa vain lauantaita vapaaksi, mut sainkin koko viikonlopun. Lääkärin mukaan mun toimintakyky on sen verran hyvä.

Mut nyt pitää ihan kohta palata takaisin osastolle enkä mä halua. Mä en halua mennä sinne. En halua en halua en halua. Nyt kun mä olin niin pitkään kotona niin musta tuntuu kuin mä en olisi koskaan ollutkaan osastolla. Mua ahdistaa, että mä joudun sinne takaisin. Mä haluun jäädä kotiin.

V.I.P.

Torstai. Mä nousin sängystä taas tasan klo 8 niin että olin lääkejonossa täsmällisesti klo 8.15 jonon viimeisenä. Pääsin kuitenkin VIP-potilaana koko jonon ohi ensimmäiseksi hakemaan lääkkeen ja siitä suoraan kaksin hoitajan kanssa aamupalalle. Ihan vaan siksi, että mulle oli sovittu ravitsemusterapeutin aika heti puoli yhdeksäksi. Mun oli taas pakko myöntyä annoskokojen nostamisiin, mut onneks ne lisäykset oli pieniä ja koski pääosin nesteitä... vielä.

Lounaalla oli ruokana mykyjä ja kastiketta ja päivällisellä sienikeittoa ja mustikkakukkoa vaniljakastikkeella. Ihan hyviä ruuat oli, muttei aiempien päivien veroisia.

Illalla mulla oli hoitajakeskustelu. Musta oli ihan kiva, että mulle oli laitettu vihdoin keskusteluaika, kun olin odottanut niitä, mut ei musta silti tuntunut mitenkään hyvältä puhua.  Sain myös kuulla, että pääsen koko viikonlopuksi kotijaksolle. Siitä myöhemmin lisää.

We will rock you

Keskiviikko. Kolmas päivä. Aamupalalla otin leivän, puoli lasia mehua ja täyden mukillisen kahvia, totta kai. Aamun hoitoryhmässä kuunneltiin We Will Rock You. Perjantaina olis sitten mun vuoro soittaa joku biisi tai vaihtoehtoisesti kertoa aforismi.

Lounaalla oli perunaa, soijakastiketta ja porkkanaraastetta. Jono pysähtyi mun kohdalla, kun mä jäin kaivelemaan sitä kattilan pienintä perunaa. Ne oli kaikki siellä pohjalla.

Iltapäivällä oli treeniryhmä, jossa tehtiin kaikenlaisia lihaskuntoliikkeitä kuntopiirityyppisesti. Illalla oli vielä liikkasali. Me pelattiin ensin puolet tunnista sählyä ja sitten loput futista. Meitä oli vaan kuus, joten pelattiin kolmella kolmea vastaan ja valvova hoitaja pelasi toisessa joukkueessa. Mun joukkue voitti ja mulla oli oikeasti kivaa, vaikken edes tykkää futiksesta. Mut sain tehtyä monta maalia.

Aamun rapsalla lääkäri oli päättänyt nostaa Ketipinorin 200 mg:aan enkä mä tiedä mitä siitä seuraa. 25 mg saa mut jo nukahtamaan, mut entäs sitten 200 mg? Mä nukahdan varmaan Ruususen uneen enkä herää enää koskaan. Vaikka en mä tiedä olisko se mikään menetys. Mut annostusta oli kuulemma tarpeellista nostaa, koska nää suuremmat annokset alkaa vasta vaikuttaa mielialaan tasaavasti.

Taas. Taas tää alkaa. Pillereitä pillereitä pillereitä. Erilaisia, eri värisiä ja eri kokoisia. Eikä ne auta. Ne saattaa turruttaa pieneen lääkehorrokseen, mut ne ei poista itse ongelmaa. Ja ne tekee pään sekavaksi kun mähän nimenomaan halusin, että mä voisin ajatella taas selkeästi. Mä en tykkää tästä kyllä nyt yhtään.

2nd day

Tiistai. Heräsin aamulla siihen kun hoitaja ja labrahoitaja syöksyvät mun huoneeseen herättämään mut klo 6.58 EKG:tä varten. EKG otettiin sängyssä, mutta jouduin raahautumaan vähän myöhemmin hoitohuoneeseen tulolabroihin. Multa otettiin niin monta putkiloa verta, että kun nousin hoitohuoneen tuolilta, olin pyörtyä. Seiniä pitkin pääsin sitten huoneeseeni ja sänkyyni. Sain sen jälkeen vielä torkahtaa hetkeksi, mutta kahdeksalta oli pakko nousta aamulääkkeiden jakoon.

Aamulääkkeissä hoitaja katsoi mua ja otettuani lääkkeet osoitti kahta Pegorian pussia. Noi on myös sulle. Öö... mun vatsa toimii kyllä ihan hyvin. Onneks mä oon perillä anoreksiamaailmasta ja tiesin, että Pegorian on laksa. Eipä siinä mitään, vaikka mä olisinkin vetänyt ne, mut mä en vaan ollut syönyt 5 päivään juuri mitään ja oksentanut senkin vähän mitä olin syönyt. Lisäks Pegorian ei edes tehoa mulla. Lopulta selvisi, että ne oli tarkoitettu jonossa seuraavana olleelle.

Aamupalaa en ehtinyt mennä oksentamaan, koska heti sen jälkeen alkoi aamun hoitoryhmän kokous. Meidän piti kuunnella joku biisi, mutta vuorossa oleva potilas oli unohtanut valita biisin.

Joka aamu hoitajat ja lääkäri pitävät rapsan (raportti) ja uutena käytäntönä on, että joka viikko joku hoitoryhmä käsitellään kokouksessa ja vuorollaan jokainen potilas kutsutaan mukaan rapsaan. Mä olin vasta tullut osastolle, joten mulla ei puhuttu muuta kuin että Ketipinor nostetaan 100 mg:aan. Toinen uusi käytäntö on, että huoneet lukitaan aamiaisen jälkeen ja ne avataan klo 10.00. Ettei potilaat pääse takaisin nukkumaan.

Lounaalla oli kasvispataa. Jälkkäriksi olisi ollut eilistä aprikoosikiisseliä, mutta nyt tajusin jättää sen ottamatta. Sen jälkeen oli yhteisökokous, joka on joka tiistai. Kokous pidetään yhteisössä ja sinne kokoontuvat kaikki potilaat ja töissä olevat hoitajat ja siinä käsitellään osastolle ajankohtaisia aiheita ja saa antaa palautetta tai esittää toiveita liittyen osaston toimintaan.

Kokouksen jälkeen tapasin toimintaterapeuttia, jonka kanssa mietittiin mihin osaston ryhmiin haluan osallistua. Valitsin kaikki liikuntaryhmät, totta kai. Niitä on neljä erilaista. Anoreksiapotilaana en saanut viimeksi lupaa osallistua niihin. Nyt sain. Olisin halunnut myös Mindfullness-ryhmään, mut se oli täynnä. Lääkäri antoi mulle heti luvan ryhmiin, mikä on outoa, koska yleensä ei saa vasta tultuaan heti osallistua. Pitää totutella osaston rytmiin ja asettua asumaan. Mut mä kuulemma tarvitsen heti ohjelmaa ja rytmiä mun päiviini.

Pääsin siis heti iltapäivän liikuntaryhmään, joka tarkoittaa pidempää ja reippaampaa kävelyä kuin ulkoiluryhmässä. Me käveltiin 45 min. Mä en vaan tiennyt miten huonossa kunnossa olen. Loppumatkasta mun rintaan koski kevyesti, maa keinui mun jalkojen alla ja mua huippasi. Mä en kuitenkaan sanonut mitään vaan sinnittelin pystyssä takaisin osastolle. En mä muuten enää saisi osallistua mihinkään.

Päivällisellä oli nuudeli-papu-keittoa ja "pilvijälkkäriä" mansikkakastikkeella. Se jälkkäri on maitokiisseliä, mut mä kutsun sitä pilvijälkkäriksi, koska musta se näyttää ihan pilveltä. Tänään oli tosi hyvää ruokaa. Tosin mä oksensin senkin. Samoin oksensin iltapalan, mut mitäs menin ottamaan kaks leipää.

Mental ward >>>

Sunnuntaina aloitin pakkaamaan osastolle. Yllättävän paljon sinne tarvii kaikkea. Urheilukassi tuli ihan täyteen. Mä listasin sinne tarvittavia tavaroita.

Mukaan osastolle:

• Vaatteita
• Hygieniavälineet
• Lukemista (Johan Harstad: Darlah 172 tuntia kuussa, Aku Ankan taskukirja)
• Päiväkirja
• Kännykkä, läppäri + latausjohdot (nyt kun osastolle saa ottaa sellaisen)
• Kahvia (+ suodatinpaperit, maito)
• Bikinit (saunaosastoa varten)

Maanantaina sitten osastolle. Vanhemmat tuli hakemaan. Mun oli määrä olla siellä kahdelta. Äiti halasi ulkona, iskän annoin kantaa mun kassin sisälle saakka. Viime kerrasta tuttu hoitaja oli vastassa ja antoi iskälle esitteen osastosta. Iskästä en tiedä, mut äiti nyt ainakin lukee sen. Varmaan kolmeen kertaan etuperin ja takaperin.

Osasto 9 näytti ihan samalta kuin kaks vuotta takaperinkin. Muutamia osastojen suuntakylttejä oli uusittu sairaalan käytävälle, mut sisältä osasto on ihan niin kuin ennenkin. Samat ryijyt seinillä, yhteisössä kaks puista kissakoristetta tv:n alapuolella olevan lipaston päällä. Huoneissa samat siniset päiväpeitteet sekä oranssit ja valkoiset pyyhkeet kymmenen vuoden takaa. Mikään muu ei ole muuttunut paitsi potilaat ja diagnoosit. Hoitajat on kanssa vaihtuneet. Enää täällä ei ole kuin muutama mulle tuttu hoitaja. Se on vähän sääli. Potilaita on 13. Poikia on paljon, peräti 8.

Sama tuttu hoitaja tarkisti mun tavarat hoitohuoneessa. Sytkäri, läppäri ja kaikki johdot takavarikoitiin, samoin mä jätin lompakon ja avaimet säilöön. Kaikki terävät esineet höylistä lasisiin hajuvesipulloihin ja hiuslakoista 1,5 litran limsapulloihin olis myös takavarikoitu, mut mulla ei ollut sellaisia mukana.

Mä sain huoneen numero 14. Se on samannäköinen kuin muutkin huoneet, jotkut ovat vain toistensa peilikuvia. Kaksi sänkyä, kaksi yöpöytää, kirjoituspöytä, kaksi tuolia ja oma kylpyhuone. Lattialla pieni kirjava räsymatto ja seinällä iso ryijy, jossa on Norjan lipun värit. Seinällä on kello, joka tikittää kovaa. Oon huoneessa tällä hetkellä ihan yksin. Se on ihan kivaa. Sain valita sängyn. Valitsin sen, joka on nurkan takana ja johon ei näe suoraan ovelta. Lisäksi kuulun nyt vihreään hoitoryhmään punaisen sijasta.

Lääkärin tapaaminen oli heti 14.30 tai no 14.45, koska lääkäri oli myöhässä. Osastolla on tällä hetkellä eri ylilääkäri. Mä yritin selittää sillekin mun sekavaa oloa ja hallinnan menettämisen ja sitä kautta kuolemisen pelkoa. Lääkäri ei tuntunut ymmärtävän. Vika taitaa olla mun selitystaidoissa. Tai sit lääkärit ei vaan tajuu. Hoidon tavoitteiksi sovittiin mun tilan selkiytyminen, vuorokausirytmin korjaaminen ja hallinnan keinojen opettelu. Lääkäri mainitsi myös sähköhoidon, apua! Lääkitystä tullaisiin myös nostamaan. Päällimmäisenä jäi kuitenkin tunne, että mulla ei olisi oikeutta olla osastolla, vaikka sanoin, että mun syömishäiriöpolin omalääkäri nimenomaan halusi mut hoitoon.

Puoli viiden aikaan oli päivällinen. Söin vähän kasviskeittoa (niin kuin jauhelihakeitto mut ilman jauhelihaa), muutaman kurkkusiivun, aprikoosikiisseliä ja puoli lasia maitoa. En tajua, miksi menin ottamaan jälkkäriäkin. Kukaan ei sanonut, että mun täytyy ottaa enemmän ruokaa. Heti palattuamme syömästä osaston puolelle, kävelin suoraan kenenkään estämättä huoneeseeni ja oksensin kaiken. Kukaan ei vahdi mua, koska mä en nyt ole periaattessa anoreksian takia hoidossa.

Loppuillan mä jumitin kunnes kahdeksalta oli iltapala. Söin yhden leivän levitteellä, salaatinlehden ja puoli lasia mehua. Ennen kymmenen iltalääkkeiden jakoa katselin yökön (yöhoitaja) ja yhden potilaan kanssa Sinkkuelämää. Tässäpä tämä eka päivä sitten olikin.

I'm afraid of myself

Torstaina oli hoitoneuvottelu. Siinä piti olla psykologikin, mutta kun lopetin käynnit miespsykologin kanssa eikä mun kanssa jatkavaa psykologia oltu päätetty, oli tapaamisessa vain minä ja lääkäri.

Mä kerroin, että mulla menee nyt huonosti. Tosi tosi huonosti ja että raskas viikko oli oli ajanut mut ottamaan lauantaina yliannostuksen lääkkeitä (kerron tästä myöhemmin enemmän, mutta ei mitään että olisin yrittänyt päästä hengestäni). Niin että mä voisin nyt mennäkin sinne osastolle.

Hienoa! Hyvä, että sä viimein suostut siihen. Ja se on nyt ihan hyvä ottaen huomioon toi sun   yliannostusasiakin. Mistä sulle tuli, että nyt suostutkin osastohoitoon?

Mä pelkään, että mä teen itselleni jotain peruuttamatonta. Alitajuisesti. Lääkäri ei näytä ymmärtävän asiaa. Yritän selittää. Pelkään, että ahdistuksissani riistän itseltäni hengen tiedostamattani, vaikkei se olisi tarkoitukseni. Viillänkin yhden viillon liian syvään, otan liikaa lääkkeitä tai vain kävelen parvekkeelle ja hyppään siitä alas. Niin etten edes tajua mitä tein. Pelkään itseäni. Tässä tilassa ainakin, kun olen niin sekaisin. Osastolla olisin turvassa. Turvassa itseltäni.

Mä soitan sinne osastolle nyt heti. Jos siellä ei ole nyt tilaa niin olisitko sä valmis menemään siksi aikaa vastaanotto-osastolle? Siellä voi olla vähän levottomampaa kun siellä on potilaita, joilla on eri sairauksia?

Joo voin mä mennä. Ja lääkäri soittaa samantien osastolle numero 9. Samalle, jossa olin kaksi vuotta takaperinkin. Joo täällä olis tälläinen vuonna -90 syntynyt anoreksiapotilas. Onks teillä siellä tilaa? No hänhän vois tosta vaan sujahtaa sisään...

Osastolla numero 9 on tilaa. Sovittiin, että mä menen sinne maanantaina klo 14. Eli tänään.

Ai niin ja me ollaan nyt päätetty, että sä jatkat sitten osastolta päästyäsi käyntejä syömishäiriöihin erikoistuneen psykologin kanssa. Mut... mut... musta tuntui hyvältä puhua sille sairaanhoitajalle. Tuntui, että siitä olisi saattanut tullakin jotain. Kerron siitä lääkärille. Mutta päätös on tehty ja sillä hyvä. Että se siitä sitten. Maailma on epäreilu. Deal with it.

Soitan vähän myöhemmin äidille. Niin mä meen nyt sitten maanantaina osastolle. Äiti kuulostaa surulliselta ja pettyneeltä tilanteestani. Minä olen surullinen aiheuttaessani pettymyksen.

Myöhemmin iskä soittaa. Äiti on soittanut iskälle... ja samalla varmaan koko suvulle. Onks tää nyt niinku... hyvä asia, että sä menet sinne? Iskä kuulostaa jotenkin vaivaantuneelta. Joo on tää. Kyllä mä meen sinne ihan mielelläni. No hyvä juttu sitten. Ja iskä kuulostaa heti helpottuneemmalta.

I just wanna be beautiful

Viimekertainen käynti sairaanhoitajan luona syömishäiriöpolilla. Se käynti, kun mä päätin, että mä yritän puhua paljon. Mä istuudun tuoliin ja mulle tulee heti sellainen lämmin ja hyvä olo. Vilkaisen hoitajaa. Sillä on hiukset nutturalla. Mä meinasin laittaa hiukseni täsmälleen samalla tavalla. Onneks en laittanut. Tässä me oltais sitten istuttu, kaks nutturapäätä. Toinen terve ja toinen ei niin terve.

Sairaanhoitaja: Jos tulee kuuma niin voidaan avata ikkunaa, mut sieltä tulee kyllä melua... Miten sulla on nyt mennyt?
Minä: Mmh... en mä oikeen tiiä. Mä kävin alkuviikosta ostarilla ja mä en olisi halunnut olla siellä, kun kaikki muut on kauniita ja laihoja ja ne pukeutuu kivasti ja mä en. Mä en haluaisi edes poistua kotoa.
Sh: Millä tavalla ne on susta kauniita, mutta sä et ole?
Minä: No siis... ne vaan on. En mä osaa selittää.
Sh: Onko sulla joku julkkis, jonka näköinen sä haluaisit olla?
Minä: No eei...

Oikeastaan on, mutta mä en halua kertoa kuka. Eikä se tavallaan ole julkkis. Enkä mä ajattele, että mä haluaisin näyttää tismalleen vain ja ainoastaan häneltä. Kuka tahansa muukin kaunis henkilö käy.

Sh: Mistä sä et pidä sun kehossasi?
Minä: No en mä voi sanoa, kun sit sä katsot heti sitä... Mut no mä en pidä mistään itsessäni.
Sh: Onko erityisesti joku tietty kohta?
Minä: No reidet... ne on ihan liian paksut. Enkä mä pidä mun kasvoista... Mä haluaisin vaan olla kaunis.
Sh: Sä olet kaunis.
Minä: Enkä oo!

Sh: Ootko sä tehnyt sellaista harjoitusta, että otat vaikka villalankaa ja teet siitä sen kokoisen silmukan, joka sun mielestä vastaa sun reiden ympärysmittaa ja sitten mittanauhalla mitannut todellisen mitan?
Minä: Oon mä tehnyt vyötäröstä.
Sh: No miten meni?
Minä: Mm... hehe, mä arvoin sen vähän liian suureksi. Mut reittä vois olla vaikeampi arvioida.
Sh: Mutta ei sun reidet ole silti suuret.
Minä: On ne!

Minä: Mua ahdistaa, kun mä en laihdu. Mä syön ihan liikaa.
Sh: Olisko sen muidenkin mielestä liikaa vai vaan sun mielestä?
Minä: Vaan mun mielestä.
Sh: Otetaas sun paino.
...
Sh: 40.3 kg. Sun paino on laskenut. Se on tosi vähän jo.

Eikä ole! Se on ihan liikaa. Ja mä oon lihonut. Yhdessä vaiheessa paino oli 38,9 kg. Mä haluan takaisin sinne.

Sh: Sun pitää syödä useammin. Jos sä nyt kerta syöt jotain kaks kertaa päivässä niin sun pitäis syödä ainakin sen neljä kertaa.

Sh: Onks sulla ollut nyt ahdistusta?
Minä: Joo...
Sh: Miten sä olet kestänyt sitä?
Minä: No mä viiltelin yks päivä...
Sh: Mihin?
Minä: Ranteeseen... ja reiteen.
Sh: Näytätkö mulle sen ranteen.

En mielelläni näytä jälkiä kellekään. Mutta enää tämä ei ole vaikeaa, koska olen pari kertaa aiemminkin näyttänyt jäljet. En tosin täällä enkä tälle hoitajalle. Käännän vasenta rannettani ja vedän rannekoruja ylöspäin. Ne suojaavat arpia uteliaiden katseilta. Hoitaja tulee lähemmäksi ja katsoo jälkiä.

Minä: Ne on melkein parantuneet jo.
Sh: Ne voi helposti tulehtua näin kuumalla säällä. Ootko sä kokeillut mitään muita ahdistuksensietokeinoja?
Minä: Kyllä mä tiedän kaikkia keinoja, mut ei mikään muu auta.
Sh: Mitä sä olet kokeillut?
Minä: Tv:n kattomista.
Sh: Eli ajatusten siirtämistä muualle. Entäs käden upottaminen jääkylmään veteen?
Minä: En mä oo sitä kokeillut. Mut en mä välitä kokeilla mitään. Ei mua haittaa, että mä viiltelen. Mä haluan tehdä sitä.

Sh: Ootko sä viillellyt nyt useasti?
Minä: En... mulla oli itse asiassa taukoa, että mä en viiltänyt pitkään aikaan.
Sh: Miksi sä aloitit sen nyt uudestaan?
Minä: En mä oikeestaan tiiä... Mun oli vaan saatava tehdä.
Sh: Viiltelekö sä, koska sä et pidä sun kehostasi?
Minä: Itse asiassa varmaan joo just siks. Mut ennen se ei ollut syy, kun mulla ei ollut anoreksiaa.

Sh: Ens viikolla sulla onkin sitten lääkäriaika ja siinä sitten päätetään kenen kanssa sä jatkat käyntejä.

Mun piti vilkuilla tällä käynnillä ja harjoitella katsekontaktia, mut mä en sitten pystynytkään vilkaisemaan kuin vain pari kertaa. Katse oli niin paljon helpompi pitää vain turvallisesti sylissä. Ja nyt aika on ohi enkä mä ehdi enää harjoitella. Enkä mä en sitten saanutkaan puhuttua niin paljon kuin olin suunnitellut. Harmittaa. Mut varmaan kun on uusi työntekijä. Alku aina hankalaa.

Oh, I cried so much

Anteeks, etten oo kirjoittanut. Viime viikko oli henkisesti ja fyysisesti tosi raskas. Haalin liikaa kaikkea yhdelle viikolle. En edes tajunnut sitä. Maanantai: ostarilla pyörimistä, tiistai: elokuvissa käynti, keskiviikko: kampaaja ja ostari, torstai: psykologi ja kavereiden kanssa hengailua terassilla, perjantai: ratsastus ja kaupassa käynti, lauantai: ystävän polttarit.

Alkuviikko oli hyvä. Mut sitten mä romahdin kuin korttitalo kaiken sen väsymyksen alle. Se niistä hyvistä päivistä sitten.

Viikkojen väsymys ja stressi purkautuivat itkuna. Itkeskelin koko sen viikon, että en jaksa, en jaksa. Lauantaina sitten romahdin täysin ja menin siitä jotenkin ihan sekaisin. Sen jälkeiset päivät olin ihan hajalla ja vaan itkin ja itkin enkä kyennyt tekemään mitään muuta. Itkeskelin vielä pitkälle eiliseen, vaikka raskas viikko olikin jo ohi. Sen jälkeen olin kaikesta itkemisestä aivan tyhjä ja turta enkä kyennyt kuin istumaan ja tuijottamaan eteeni.

Nyt on siis jo keskiviikko ja tuntuu ehkä viimeinkin siltä, että ahdistus olisi helpottanut ja mennyt ohi. Oon saanut koottua itseni jotenkuten kasaan ja pystyin vihdoin tulemaan kertomaan kuulumisia tänne bloginkin puolelle.

Better days

Viime päivät on olleet vähän parempia. Silleen pikkuriikkisen parempia. Eilen kävin serkun kanssa kattomassa Kesäkaverit. Ei se ollut kovinkaan kummoinen, mut oli kivaa käydä leffassa, kun en ollut aikoihin käynyt.

Tänään mulla oli kampaaja ja oli ihana saada pitkästä aikaa hiukset kuntoon. Oon yrittänyt niitä kotona värjäillä, mut huonoin tuloksin. Sen jälkeen kävin äidin kanssa ostarilla shoppailemassa ja käytiin jäätelöllä. Äiti sitä ehdotti, mut jotenkin tekikin sitten mieli saada pallo irtojätskiä tötterössä. Mun tämän kesän eka jäätelöpallo! (Melkeinpä jopa koko kesän eka jäätelö, jos ei lasketa serkun luona raparperipiirakan kanssa syötyä vaniljajäätelöpalaa). Oli hyvää, mut huono omatunto tuli, kuinkas muutenkaan. Mä olisin huolestunut, jos ei olis tullut.

Huomenna sitten taas psykoaika. Oikeestaan ihan kivaakin, nyt kun mulla on aika sille sairaanhoitajalle niin mä jopa ihan vähän odotankin tota käyntiä. On mulla kyllä kanssa puhuttavaakin.