Bad Worse Worst

Psykologiaika. Myöhästyn. Saamari. Mun on alettava opettelemaan olemaan ajoissa. Ei ole kivaa, kun menetän kallisarvoista aikaa psykologilla. Tulen kiireessä ja lisää aikaa valuu hukkaan, kun joudun kokoamaan ajatukseni ja miettimään mitä minulla oli mieleni päällä, mistä halusinkaan puhua. Tosin tämä on vasta ensimmäinen myöhästyminen tämän uuden psykologin luona. Silti.

Psykologi: Miten sulla on nyt mennyt?
Minä: Huonosti. Tosi huonosti. Mua ahdistaa ja mä en pysty keskittymään mihinkään. Mä yritän kattoa jotain tv-sarjaa, mut ei siitä tuu mitään ja sitten mä yritän tehdä jotain muuta eikä siitäkään tuu mitään ja sitten mä turhaudun ja ahdistun siitä. Enkä mä jaksa tehdä enää yhtään mitään. En senkään vertaa mitä ennen jaksoin. Mä en meinaa jaksaa edes käydä suihkussa. Kaikki on tosi uuvuttavaa.
P: Meneekö sulla huonommin kuin viime viikolla?
Minä: Joo.
P: Pystyitkö sä ennen keskittymään asioihin?
Minä: Joo. Mut nyt en ollenkaan. Mä en pysty tekemään mitään.
P: Milloin asiat meni huonommaksi?
Minä: Joku muutama päivä sitten. Ehkä sunnuntaina tai jotain.

P: Mitä sä olet nyt ajatellut? Että onko jotain mikä on tehnyt sut noin levottomaksi ja sun olon huonommaksi?
Minä: No siis en mä ole ajatellut paljon mitään...

Minä: Tai no mun tuet loppuu nyt kuun lopussa siis sairaspäivärahan maksu ja huomenna on viimeinen tapaaminen sen mun terapeutin kanssa ja mä olen surullnen siitä ja kun pitäis tehdä asioita, mutta mä olen niin väsynyt, etten jaksa yhtään mitään... mut ei noi vaikuta siihen, miten mä nyt voin.
P: Eikö? Jos mä ajattelisin noita asioita niin kyllä ne varmasti vaikuttaisi mun olooni.
Minä: En mä silti usko, että ne vaikuttaa.

P: Ja olethan sä ajatellut vaikka mitä, vaikka ensin sanoit, ettet ole ajatellut mitään.
Minä: No kun mä en näe, että ne vaikuttaisi mihinkään. En mä niitä muuten mitenkään tarkoituksella jättänyt kertomatta. Musta ne vaan tuntui turhilta.
P: Meidän täytyy harjoitella tätä. Kun me tavataan, niin mä sanon, että kerro sun päivästäsi ja sitten sä alat hölöttää ja mä keskeytän, jos on joku asia mistä mä haluan kuulla enemmän.

P: Miten sä olet nyt syönyt?
Minä: Liikaa.
P: Jos mä kysyisin joltain muulta niin olisitko sä sen mielestä syönyt liikaa vai liian vähän?
Minä: Liian vähän... mut mä oon silti syönyt liikaa! Ihan liikaa.
P: Ootko sä syönyt enemmän kuin viime aikoina?
Minä: Yh, joo.

P: Ja sitten on tää katsekontakti. Mitä tunteita se sussa herättää?
Minä: Mua alkaa jännittää, jos mun täytyy katsoa tai edes yrittää katsoa. Tulee paniikki ja tekee mieli juosta karkuun.
P: Jännittääkö sua nyt?
Minä: Ei koska mun ei tarvi katsoa.
P: Mitä tapahtuu, jos sä katsot?
Minä: Ei mitään.
P: Eli sä tiedät, että siitä ei tapahdu mitään kauheaa. Mä luulen, että sun on vaikea katsoa, koska sä olet piilotellut ja salaillut asioita itsestäsi. Sä pelkäät katsoa.
Minä: Joo. Mut olen mä puhunutkin asioistani.
P: Sun terapeutille?
Minä: Joo ja sitä ennen parille ihmiselle. Mut en mä heitäkään pystynyt katsomaan.
P: Voisiko se johtua häpeästä? Häpeätkö sä näitä sun asioitasi?
Minä: En. Ei se siitä johdu. En mä tunne häpeää. Mä vaan jännitän.

Ronan Keating - Life Is A Rollercoaster

On a scale from one to ten

Viime viikon perjantaina menin kymmeneksi terveyskeskukseen psykologille. Vain saadakseni tietää, ettei ole minun aikani. Minun aikani on vasta viikon päästä. Silloin tyhjyys ja epätoivo valtasi minut. En selviä viikkoa. En selviä. En mitenkään. Mutta selvisin. Tänään oli vihdoin minun aikani. Tuntui hyvältä päästä puhumaan. Siitäkin huolimatta, etten vieläkään osaa puhua vapaasti ja kertoa kaikkea mitä haluaisin.

Psykologi: Miten sulla on mennyt tää viikko?
Minä: Mä oon syönyt ihan liikaa ja masentaa ja ahdistaa.
P: Liittyykö noi tunteet liikaan syömiseen?
Minä: Ei ne oikeestaan. Mua nyt masentaa ja ahdistaa muutenkin.
P: Mikä sua on ahdistanut?
Minä: Kun mä en tiedä. Mä en saa kiinni siitä. Mua vaan ahdistaa. Se vaan tulee.
P: Sä voisit harjoitella sen miettimistä. Kun ahdistukseen liittyy aina jokin ajatus. Ahdistus joko syntyy ajatuksesta tai sitä seuraa ajatus.
P: Minkä arvosanan sä antaisit sun tän viikon voinnille asteikolla yhdestä kymmeneen?
Minä: Jotain kaks.

Viime viikolla taisin antaa kutosen. Että vahvasti menee. Lujaa mennään ja suunta on alaspäin.

P: Ootko viillellyt?
Minä: En oo nyt.

Mutta terät ovat aina valmiina, jos tarve vaatii.

P: Hyvä juttu. Mitä sä oot tehnyt kun sua on ahdistanut?
Minä: Kattonut telkkaa... tai yrittänyt kattoa. En mä oikein pysty silloin keskittymään mihinkään tai tekemään mitään.
P: Telkan kattominen on ihan ok, mutta sä siirrät sillä huomiosi muualle. Sun pitäisi kohdata ahdistus. Ei sun tarvitse viiltää tai mitään muutakaan. Ahdistus on vaan tunne. Ja tunteet menee itsestään ohi.

P: Mutta jos sä haluat tehdä jotain kun sua ahdistaa niin sä voisit tehdä jotain mistä sä saat oikein paljon mielihyvää. Mikä on sulle mielekästä tekemistä?
Minä: Ei oikeen mikään enää.
P: Koneella oleminen?
Minä: No ei sekään enää niin kun mä oon joka päivä ja koko ajan koneella.
P: Entä kirjoittaminen?
Minä: No muuten, mutta kun mä otan siitä kauheat paineet ja musta tuntuu, etten mä osaa kirjoittaa niin kuin mä haluaisin niin ei sekään tällä hetkellä.
P: No sähän et sinänsä tunne mua, mutta mitä sä ehdottaisit mulle, että mitä mä tekisin?

Viiltelisit?

P: Ootko sä tehnyt tietoisuusharjoituksia?
Minä: Osastolla joo tietoisuustaidotryhmässä, mut en mä oo muuten tainnut. Ei tuu ainakaan mieleen mitään.
P: Mä voisin antaa sulle sellaisen kotiläksyksi. Eli jos sua ahdistaa niin teet jotain oikein tietoisesti ja keskityt siihen tekemiseen. Tai vaikka ei ahdistaisi niin sä voisit tehdä pari harjoitusta.

Ensimmäinen kotiläksy. Ei mutta olenhan minä tehnyt jotain tietoisesti. Viillellyt. Mutta se ei tosin taida olla kovin toivottavaa.

P: Jos sä voisit painaa napista niin että kun sä seuraavana aamuna heräät niin sä olisit onnellinen, niin painaisitko sä?
Minä: En.
P: Pelkäätkö sä muutosta?
Minä: On se osasyy, mut mä en vaan tahdo olla onnellinen. En enää.
P: Sä olet niin kuin lakossa elämästä. Onks se niin, että kun sä et nyt voi olla onnellinen niin sä et haluakaan olla, että sä kiellät sen arvon?
Minä: Ei. Mä lakkasin haluamasta.
P: Milloin ja mitä silloin tapahtui?
Minä: En mä muista. On siitä jo vuosia. Ei silloin tapahtunut mitään erityistä. Varmaan kun tätä masennusta oli jo kestänyt niin kauan.

P: Jos sä et halua olla onnellinen niin miksi sä sitten käyt terapiassa ja kävit niin monta vuotta sun terapeutinkin luona?

Aiotko sinä heittää minut ulos? Ethän sinä aio? Ethän?

Minä: Mä en haluu kuolla ihan vielä.
P: Niin. Sä olet nuori ja sulla on koko elämä vielä edessä.

Ei. Ei ole.

Mariska - Mari-Johanna

I'm sorry, mom.

Äiti soittaa. Mitä sulle kuuluu? Mitä sä oot nyt tehnyt? Oothan sä syönyt? Susta ei oo kuulunut viikkoon mitään. Soittasit ees joskus. Äiti aloittaa reippaasti, mutta ääni hiipuu kohden viimeisiä sanoja, jotka tulevat enää melkein kuiskauksena. Äänestä kuulee surun. Avuttomuuden. Sen, kun haluaisi auttaa, muttei tiedä miten. 

Syyllisyyden kipu vihlaisee ikävästi rintaani. Tiedän, olen paska tytär. Anteeksi.

Haluaisin kertoa äidille kaiken. Ja isälle. Mutten voi. Miten lapsi voisi kertoa vanhemmilleen, että viiltelee lihaansa, koska vihaa sitä millainen on, sitä millaiseksi on syntynyt. Miten voisin kertoa, että tahdon kuolla. Ei sellaista voi kertoa vanhemmilleen. Ei vain voi. Minä en voi kertoa totuutta vanhemmilleni. Se murtaisi heidät. En voi tehdä sitä heille. En ikinä.

Minä suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä, lauloi äiti minulle silloin kun kaikki oli vielä hyvin. Kun ei ollut edes pienintä aavistusta tulevasta. Vai aavistitko sinä äiti jo silloin kaiken? Mutta nyt on minun vuoroni suojella sinua. Minä suojelen sinua totuudelta.

Yritän asettua äidin asemaan. Jos olisin itse äiti, haluaisin kyllä tietää kaiken. Aivan kaiken. Olisi totuus kuinka kipeä tahansa. Tiedän, että äiti haluaa tietää miten todellisuudessa voin. Pakotan äidin elämään arvailuissa ja tiedän, miten epätietoisuus raastaa häntä joka päivä, mutten silti pysty kertomaan. Olen miettinyt kirjeen kirjoittamista, mutten pysty siihenkään. En siihen, että äiti lukisi sen. En pystyisi kohtaamaan äitiä sen jälkeen. En kestäisi nähdä sitä surua ja tuskaa äidin silmissä.

Anna anteeksi, äiti. En olisi ikinä halunnut tehdä tätä sinulle. Se, että oma lapsi masentuu ja tahtoo kuolla. Se on pahinta, mitä vanhemmat saattavat kokea. Kaikkein pahinta. Voi miksi minun vanhempani joutuvat kokemaan sen. Eivät he ole ansainneet sitä. Kukaan ei ole.

Anna anteeksi, äiti.

Eurythmics - I Saved The World Today

Nothing matters

Lauantai ja illanistujaiset tyttöjen kesken. Istun sohvalla ja hörpin siideriä. Musiikki jumputtaa taustalla kasariklassikoita ja minä hymyilen ja naurankin välillä. Minulla on kivaa. Oikeasti kivaa. Mutta kun pitäisi lähteä baariin, en enää jaksakaan. Minulla ei ole enää yhtään voimia jäljellä ja kun muut lähtevät yökerhoon tanssimaan, minä lähden kotiin nukkumaan.

Tekee mieli viiltää. Tekee todella paljon mieli viiltää. Jostain syystä en kuitenkaan viillä. Ehkä olen liian väsynyt siihenkin. Voin kuulla terapeuttini sanat mielessäni. Tosi hyvä, kun et viiltänyt. Samaa sanoisi psykologini. Minulle asia on aivan yhdentekevä. Se ei herätä minussa ylpeyden tunteita saati mitään muitakaan tunteita. Viilsin tai en. Sama se.

Lauantaina minua ensimmäistä kertaa suretti se, että olen masentunut. Suretti, että olen masennuksen takia henkisesti uupunut. Koska minulla oli kivaa ja minäkin olisin halunnut tanssimaan. Tämän yhden illan minä olisin halunnut jaksaa hieman enemmän.

Ei minua enää harmita, ettei minulla ole samoja asioita kuin toisilla. Parisuhdetta, opiskelupaikkaa, valoisaa tulevaisuutta tai onnellista elämää. Ennen harmitti. Enää ei. En ole enää edes katkera tai kateellinen siitä. Tiedän, että minulla olisi mahdollisuus saada kaikki ne samat asiat. Asiat vain ovat muuttuneet masennuksen myötä. Minä en tahdo sellaisia asioita enää. Minä en enää välitä.

En muista milloin lakkasin välittämästä. Se tuli huomaamatta. Silloin, kun masennusta oli kestänyt jo vuosia. Pikkuhiljaa asiat alkoivat menettää merkitystään. Haaveet ja unelmat lakkasivat merkitsemästä. Samoin tulevaisuus. Asiat menettivät arvonsa. En välittänyt enää. En sellaisistakaan asioista, joista ennen välitin. Millään ei ollut enää mitään merkitystä. Ei edes sillä, olisinko enää koskaan onnellinen.

Silloin, kun ihminen välittää, on vielä toivoa. Kun ihminen on lakannut välittämästä, ovat asiat huonosti. Minä olen lakannut välittämästä. Jo kauan sitten.

Clinic - The Equalizer

C.h.a.l.l.e.n.g.e.

Kiitän TM:ää haasteesta!

Säännöt:

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata haastajan antamiin 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastettaville.
4. Heidän pitää valita haastettavaksi 11 blogia, joilla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa, ketkä olet haastanut.


11 asiaa minusta:

1. Olen itsepäinen
2. Impulsiivinen
3. Turhamainen
4. Itseinhoinen
5. Kärsimätön
6. Vaativa
7. Riippuvainen
8. Itsekäs
9. Laiska
10. Tyhmä
11. Saamaton


11 haastajan kysymystä:

1. Saavuttamaton unelma, jonka haluat toteuttaa?

- Juosta maraton.

2. Lempi kappaleesi tällä hetkellä?

- Suede: Trash

3. Onko sulla lävistyksiä? mitä?

- Ei oo, mutta on ollut rengas huulessa. Smiley oli pari päivää, mutten pitänyt siitä (se meni kaiken lisäksi väärään kohtaankin).

4. Entäs tatuointeja?

- Oikeassa ranteessa on koi fish ja niskassa rusetti.

5. Onko sinulla ihmisiä, joille voit kertoa kaiken?

- On, terapeuttini... Eikun eipäs olekaan enää. :'(  Ei ole ketään. Paitsi ehkä psykologi, mutten osaa vielä puhua hänelle kaikesta. Ystäviäni en halua vaivata, vanhempiani en halua huolestuttaa.

6. Asia jonka muuttaisit menneisyydestä, jos vain voisit?

- Alkaisin puhumaan aiemmin terapeutilleni enkä valehtelisi ja esittäisi, että kaikki on mukamas hyvin vaikkei ole. Lisäksi estäisin riidan, jonka takia minun ja bestikseni välit menivät lopullisesti poikki vuonna 2007, mutten tiedä auttaisiko riidan estäminen siihen.

7. Lempi näytteliä?

- Leonardo DiCaprio varmaan. Ja Johnny Depp. Ja Brad Pitt. Ja Helena Bonham-Carter on myös hyvä. Äh.

8. Onnellisuus ja terveys loppu elämäksi sinulle ja läheisillesi vai 100000000€ omaan taskuun?

- Onnellisuus ja terveys. Vaikka ottaisin mielelläni rahat ja jakaisin ne läheisteni kesken.

9. Tärkein/ rakkain esine jonka omistat?
- Varmaankin valokuva Eevasta (etten unohda). Myöskin jotkut kirjeet.

10. Millaiseksi kuvittelet maailman 500 vuoden päästä?

- Asumiskelvoton. Ihmiset ovat ahneita, itsekkäitä ja onnettomia.

11. Mikä on parasta mitä sinulle on tapahtunut tällä viikolla?

- Tieto siitä, että saan käydä psykologilla pidempään.

En nyt kuitenkaan haasta ketään, sillä musta tuntuu, että kaikki ovat saaneet tämän haasteen jo niin moneen kertaan.

The Neighbourhood - Sweater Weather

Cut the pain away

Eilen oli aika psykologille.

Psykologi: Miten sulla on nyt mennyt?
Minä: Ihan ok... kai. Kun mä en nyt tunne mitään.
P: Onks se hyvä asia? Kun ei tunne mitään. No ei ainakaan tunne mitään negatiivisia tunteita.
Minä: Se on nyt ihan hyvä asia.

P: Mitä sä teet, jos sua ahdistaa?

Viiltelen. Sano se. Sano. Viil-te-len. En pysty sanomaan sitä. Pystyn. En pysty. Miten yksi sana voi olla niin vaikea sanoa. Yksi ainoa pieni suuri sana. Sekunnit kuluvat hiljaisuudessa ja odotuksessa. Olen taas nypertänyt kynsiäni ja oikean käden peukalonkynnestä on lohkeillut lakkaa housuilleni. Pienet, vaaleanpunaiset muruset erottuvat selkeästi tummaa farkkukangasta vasten. Yritän vaivihkaa pyyhkiä muruja pois, mutta ne ovat takertuneet kankaaseen. Helvetti.

Minä: Mä viiltelen.
P: Mä en ollutkaan tietoinen siitä. Sitä ei lue tuolla sun lähetteessä. Kuinka usein sä viiltelet?
Minä: Se vaihtelee... viimeks kesäkuussa. Kun nyt on ollut matka ja kaikkea niin ei ole voinut.
P: Miksi sä viiltelet?
Minä: Koska se helpottaa oloa.
P: Helpottaako se heti, kun sä viillät?
Minä: Melkein heti.
P: Mitä sä teet, jos sua ahdistaa todella paljon?
Minä: Viiltelen.
P: Entä jos sua ahdistaa vähän?
Minä: Viiltelen.
P: Onko sulla muita keinoja käsitellä ahdistusta?
Minä: Ei.

Erittäin kypsää, tiedän.

P: Oletko sä allerginen kotiläksyille? Mä ajattelin, että mä voisin antaa sulle jotain harjoituksia kotona tehtäväksi.
Minä: Joo voin mä tehdä.
P: Oliks sulla terapiassa kotiläksyjä?
Minä: Ei oikeestaan.

P: Mistä sä tiedät, jos sä heräät jonain päivänä ja olet onnellinen?
Minä: Tunteesta. Mä tuntisin itseni onnelliseksi. Mä söisin mitä mun vaan tekisi mieli syödä ilman huonoa omaatuntoa. Ja mä suunnittelisin mun päivääni, että mitä mä sinä päivänä tekisin enkä vaan makaisi sängyssä. Mulla olisi voimia tehdä asioita. Mä soittaisin jollekin kaverille tapaamisesta.
P: Kelle sä soittaisit?

Eevalle tietysti, ajattelen. Mun bestikselle. Tyhmä kysymys. Paitsi että Eeva on kuollut. Mutta jos Eeva olisi elossa. Ei, se ei ole mahdollista. Eeva ei voi olla elossa mun tulevaisuuden kuvitelmissa. Olen lähellä alkaa itkeä. Sitä paitsi sitä päivää en usko koskaan tulevani näkemään, että olisin jälleen onnellinen. Mutta voinhan minä kuvitella kerta sinä kysyit asiaa.

Minä: En mä tiedä. Jollekin vaan.

Minä: Kauan mun olis niinku tarkoitus käydä täällä? Siis onks tää jotain väliaikaista vai ihan pidempää? Kun jos tää on vaan joku väliaikainen juttu niin en mä osaa oikein kertoa asioistani tai en mä edes viitsisi.
P: Eiks me olla siitäkään puhuttu? No siis kyllä mä ajattelin, että sä vielä vuoden päästä olet täällä. Se on se vähimmäisaika. Paitsi jos susta tuntuu jo aiemmin turhalta käydä. Eli sitten kun sä olet parantunut.
Minä: Eli mä olen täällä koko loppuelämäni.
P: Haha, en mä näe asiaa niin.

Mutta minä näen.

Minä: Mä en olisi ottanut tätä ehkä puheeksi, mutta jos mä aion käydä täällä pidempään niin tota katsekontaktiasiaa pitäisi harjoitella ja niinku nyt kun mä olen vasta alkanut käydä täällä. Kun myöhemmin sille on vaikeampi tehdä enää mitään.
P: Sä voisit katsoa ensin jotain muuta kuin mua. Vaikka tota kaappia seuraavien käyntien ajan.
Minä: Mun terapeutti ehdotti samaa, mut mä en koskaan edes yrittänyt. Kun en mä pystynyt.
P: Mitä tunteita se sussa herättää?
Minä: Ahdistusta.
P: No täällä sä et voi ainakaan viillellä.
Minä: Joo en. Mut se on silti erilaista ahdistusta.

Song of the day: LAB - When Heaven Gets Dirty

Too tired to speak

Perjantai. Psykologi on tänään täsmällinen kutsuessaan minut huoneeseensa. Istuudun vaaleansiniseen nojatuoliin ja tunnen kuinka väsymys yllättäen valuu mahlan tavoin kehooni ja tekee oloni raskaaksi. Olen yhtäkkiä hyvin väsynyt. En tiedä, jaksanko puhua ollenkaan. En jaksa kertoa mitään. Kysymyksiin jaksan vaivoin vastata. Tuntuu kuin jokainen sana vaatisi hirveästi voimia tullakseen sanotuksi. Vastailen lyhyesti.

Psykologi pyytää minua kertomaan vanhemmistani. En tiedä mitä heistä kertoisin. Yritän kuvailla heitä jotenkin, mutten tahdo löytää oikeita sanoja kuvaamaan heitä. Minusta tuntuu, että psykologi saa heistä aivan väärän kuvan. Joka suuntaan liian kärjistetyn. Mutta olen liian väsynyt korjatakseni asiaa. Täytyy ottaa asia puheeksi seuraavalla kerralla. Ehkä en ole silloin näin uupunut.

Mä en aio nyt pakottaa sua katsomaan tai mitenkään muutenkaan harjoituttaa sulla tätä katsekontaktiasiaa, mutta jossain välissä meidän täytyy kyllä harjoitella sitä. Olen sanomassa, että sitä pitäisi harjoitella nyt kun olen vasta aloittanut käynnit täällä eikä myöhemmin, koska mitä kauemmin asian antaa olla, sitä pahemmaksi se vain menee ja sitä vaikempaa siitä on päästä eroon. Mutta minä en sano, sillä nyt minä en jaksa mitään harjoituksia. Minulla ei ole nyt tarpeeksi voimia siihen.

Niin mun terapeuttikin sanoi, vastaan erääseen psykologin oletukseen. Mun terapeutti. Oikeammin ex-terapeutti. Miten minun pitäisi sinua kutsua? Ethän sinä ole enää minun terapeuttini. Tieto tuntuu yhtäkkiä hirveän kovalta iskulta saavuttaessaan tietoisuuteni. Et ole enää terapeuttini. Tulen hyvin surulliseksi.

Vaivun väsymyksessäni jonkinlaiseen uneliaaseen valvetilaan, jossa en edes ajattele mitään ja havahdun pian siihen, että minulle on esitetty kysymys, joka on mennyt minulta täysin ohi. Tämähän menee lupaavasti.

Viime kerrallahan me puhuttiin siitä, miten sun anoreksia alkoi. Olisko sulla jotain, mistä sä haluaisit tänään puhua? On. On minulla. Mutten jostain syystä saa sanottua niitä. Tilanne oli sama palatessani terapiaan 1. lopetuksen jälkeen. Silloin, kun halusin todella alkaa puhua asioistani. Vaikeat asiat olivat käynnistä toiseen kielen päällä, mutta ulos niitä ei suusta saanut. Ne eivät vain suostuneet tulemaan. Ei, vaikka kuinka yritti. Silloin tyydyin aina sanomaan, ettei minulla ole mitään erityistä puhuttavaa. Vaikka todellisuudessa oli. Kannoin asiat terapiahuoneesta takaisin kotiin ja mukanani jälleen seuraavalle käynnille. Ja toisinaan sitäkin seuraavalle kunnes minulla oli tarpeeksi rohkeutta laskea ne huoneeseen.

Tilanne on sama. Olen vasta aloittanut käynnit uuden ihmisen luona eikä minulla ole vielä tarpeeksi rohkeutta kertoa hänelle kaikkea. Minun on ensin vielä kosketeltava kepillä jäätä ja tutustuttava paremmin tuohon uuteen ihmiseen. En osaa vielä luottaa häneen tarpeeksi. Toisaalta on raskasta pyöritellä ja pallotella yksin kaikkien näiden asioiden kanssa, jotka olisi saatava jakaa jonkun kanssa. Mitä pikimmin.

Huomenna on seuraava käynti. Ehkä silloin.

Sin Cos Tan - Bittersweet

I hate myself

Istun rantatuolilla ja syön sateenkaaren väristä jäätelöä. Se maistuu toffeelta. Tuolini ohi kävelee lauma tyttöjä. He ovat kauniita, laihoja ja ruskettuneita. Sanalla sanoen täydellisiä. Yhtäkkiä jäätelö ei maistukaan enää hyvältä. Tekee mieli tumpata se hienoon rantahiekkaan. En halua syödä sitä enää.

Miksen minä ole kuten he? Edes hiukan, ihan vähän kuten he? Olisin siten onnellinenkin. Tai ainakin onnellisempi. Voisin samantien mennä ja hukuttaa itseni mereen. Vihaan itseäni.

Peili tippui lattialle ja särkyi. Kirosin ja nostin peilin ylös. Se oli säröillä. Samalla tavalla kuin pieni intialaistyylinen taskupeilini, joka mulla oli syksyllä mukana osastolla. Se tosin ei mennyt vahingossa rikki. Iskin sen hajalle suihkun hanaa vasten. Peilin olin käärinyt märkään käsipaperiin, etteivät peilin sirpaleet lentelisi joka paikkaan ja viiltäisi huonetoveriani jalkaan. Se oli silloin, kun kaikki osastolle salakuljettamani höylät oli takavarikoitu minulta.

Kaikki palaa kristallinkirkkaana mieleeni ja tuijotan kuin hypnotisoituna peiliä kädessäni. Ja yhtäkkiä minun tekee mieli viiltää. En ole viikkoihin viiltänyt ja nyt halu iskee kymmenkertaisena.

Minun on saatava viiltää! Tehdä viiltoja käsivarteen tai reiteen tai vaikka sitten lantioon kunhan vain saan viiltää. Tuntea ensin viiltävän kivun, nähdä veren vuotavan haavoista ja lopulta tuntea sen ah niin ihanan euforian ja tyyneyden virtaavan kehoon ja valuvan jokaiseen jäseneen ja jokaiseen soluun.

Harmi vain, että minä en voi viiltää. En nyt enkä täällä. Samaten en voi polttaa täällä. Ja voi miten minun tekee mieli tupakkaa. Edes yhtä henkosta. Äiti vain ei tiedä, että poltan. Olen kohta 23. Tiedän, säälittävää. Äiti tosin ei muutenkaan siedä tupakansavua, joten olisin varmasti joka tapauksessa matkan ajan polttamatta. Olisi silti helpompaa, jos äiti tietäisi paheistani. Muistakin siis. Salailu on uuvuttavaa.

Studio Killers - Jenny

Fattening vacation

Aamiainen. Croissantia. Sämpylöitä. Hilloja. Juustoja. Pullaa. Friteerattua leipää. Tomaattia. Kurkkua. Paistettuja kananmunia. Makkaroita. Kakkuja. Bulgarian jogurttia. Muroja. Kahvia. Mehua. Kaakaota.

Söin liikaa. Voi luoja. Mä olen varmaan kauhea läski, kun palaan takaisin Suomeen. Yksi hylje. En saisi syödä niin paljon. En saisi. Sama se, vaikka on kyseessä lomamatka ja hotellilla on kattava buffet.

Onneksi olen melkein joka ilta tilannut ravintoloissa ruokani alkupaloista. Toiset syövät kolmen ruokalajin illallisia, minulle riittää pelkkä alkupala. Ja usein sekin on liian suuri annos. En silti pysty nauttimaan ruuasta. En, vaikka tilaan kaikkea hyvää kuten haifileitä, mustekalaa tai tortilloja. En pysty, koska kaikkea syömistä varjostaa huono omatunto. Ei saisi syödä! Mutta ehkä hyvä niin. Paluu kotiin ja tiukkaan dieettiin tulee olemaan lapsellisen helppoa.

MGMT - Kids

Let me sleep

Väsyttää. Mä olen todella väsynyt. Ei tästä kuumuudesta vaan siitä, että mun on oltava koko ajan sosiaalinen. Äidin takia. Mä olen huomannut vastailevani lyhyesti. En mä oikein jaksa jutustellakaan. En niin kuin pitäisi. Harmittaa äidin puolesta. Mä olen ihan paska.

Välillä mä tahtoisin vaan kotiin. Pimeyteen peiton alle nukkumaan. Mä tiedän. Toiset olisi ikionnellisia matkasta. Ja mä tahdon kotiin. Mutta mä olen väsynyt. Kuolemanväsynyt.

Mä olen niin väsynyt, että mua alkoi eilen illalla jo melkein itkettää. Kun ei jaksa, mutta pakko on vaan jaksaa. Äidin takia.

Mä ajattelin, että jos mä uuvun ihan täysin, enkä pääsekään enää hotellihuoneen sängystä ylös niin mä sanon voivani huonosti. Heikottava olo. Kuumuudesta johtuva. Parempi pieni valkea valhe kuin totuus. Se, että mä olen henkisesti aivan loppu. Totuus satuttaa enemmän.

One T + Cool T - The Magic Key

Yet another challenge!

Sain haasteen Adelheidilta. Kiitokset!

Ohjeet:

Tämän pienen palkinnon tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä, joilla on alle 200 lukijaa.
1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän pitää valita 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.

11 asiaa minusta:

1. Olen väsynyt.
2. Masentunut.
3. Surullinen.
4. Yksinäinen.
5. Onneton.
6. Syömishäiriöinen.
7. Itsetuhoinen.
8. Uupunut.
9. Moniongelmainen.
10. Ahdistunut.
11. Iloton.


11 kysymystä minulle:

1. Mitä toivoisit elämältä?
- Kokemuksia. En enää edes jaksa toivoa olevani onnellinen.

2. Mitä odotat kesältä?
- Sen nopeaa päättymistä, koska en pidä siitä. Tosin matka on ihan mukava asia.

3. Seuraatko muotia?
- Hyvin vähän. Rakastan vaatteita, mutten jaksa seurata muotia. Monikansallisten vaatekauppaketjujen kulloisenkin tarjonnan perusteella tiedän mikä milloinkin on muodissa ja saatan joskus innostuakin jostakin. Muutoin en pue päälleni jotain vain siksi, että se on in.

4. Oletko tyytyväinen omaan ulkonäköösi?
- Ynh, en todellakaan. Haluaisin olla laihempi ja kauniimpi.

5. Entä luonteeseesi?
- Siihen olen ihan tyytyväinen. Osaan sanoa mielipiteeni ja tarvittaessa pitää puoleni. Lisäksi olen periksiantamaton.

6. Mitä/Ketä rakastat eniten koko maailmassa?
- Omaa pientä kissapoikaani. Oikeasti? En tiedä. Olen menettänyt heidät, keitä eniten rakastin enkä uskalla enää rakastaa ketään, etten menettäisi heitäkin. Ettei minuun sattuisi taas.

7. Salmiakki vai suklaa?
- Suklaa. Tosin se on kiellettyä eli en saa syödä sitä. t: anorektikko

8. Pukeudutko enemmän tyttömäisesti vai poikamaisesti?
- Ehdottomasti tyttömäisesti, vaikka minusta on tullut laiska käyttämään hameita ja korkkareita.

9. Miten tärkeä luonto sinulle on?
- Ei kovin tärkeä. Tai en osaa nähdä sitä minulle tärkeänä. Ehkä sitten kaipaisin sitä, jos asuinympäristöni muttuisi täydelliseksi betoniviidakoksi.

10. Kuinka monta oikeasti hyvää ystävää sinulla on ollut? (Nykyiset ja entiset)
- Onneksi todella monta. <3 Valitettavasti vain, että ne rakkaimmat ja tärkeimmät ovat entiset.

11. Millainen olo sinulla on juuri nyt?
-  Uupunut.

Toinen haaste on vielä tulossa, joten haastan siinä ehkä sitten bloggaajia.

Blue Boy - Remember Me

Feeling unreal

Torstai. Seison lentokentällä check-in -jonossa. Ympärilläni on paljon ikäisiäni tyttöjä lähdössä rantalomalle. Heillä on nättejä vaatteita. Ja he ovat kauniita ja laihoja ja ruskettuneita. Minä en edes rusketu. Tunnen kuinka itsetuntoni tipahtaa humahtaen lentokentän lattian läpi jonnekin hyvin, hyvin alas. En ole mitään heidän rinnallaan. Minun tekisi mieli mennä kotiin, käpertyä sänkyyn ja vetää peitto korviin.

Seison yhä jonossa. Katson sinistä trolleyta ja minulla on sellainen tunne niin kuin puolet oleellisista tavaroista olisi jäänyt kotiin. Aloitin pakkaamisen tiistaina enkä enää pysty palauttamaan mieleeni mitä kaikkea laitoin silloin laukkuun.

Oloni on jollain tapaa epätodellinen. Se on ollut sitä jo muutaman päivän ajan. Ei koko ajan, mutta aina välillä se nostaa päätään. En oikein osaa selittää sitä tarkemmin.

Ihmiset ympärilläni ovat selkeitä, mutta minusta tuntuu kuin olisin osittain sumea. Ääriviivoiltani hämärtynyt. On poissaoleva olo. Yritän pysyä tässä hetkessä, tässä todellisuudessa ja olla läsnä, mutta tuntuu kuin minua vedettäisiin johonkin toiseen ulottuvuuteen. Toiseen todellisuuteen.

En tiedä, mistä tämä olo on tullut. Miksi se valtaa minut aina ajoittain. Nykyään useammin kuin ennen. Melkein joka päivä. En pidä tästä yhtään.

Bookswapissa vaihdan oman dekkarini Stieg Larssoniin ja lehtikioskista ostan Maailman Historian ja Cosmon. Äiti ostaa Duudsonikarkkeja.

Menemme kahvilaan odottamaan koneen lähtöä. Syön tomaatti-mozzarella -mezzalunan ja 7 Upin. Eikä edes lightia. Eikä minun olisi ollut edes pakko syödä. Tästä se alkaa. Tie rappioon. Ja juuri kun olin laihtunut.

Lentokoneessa samalla rivillä istuva mies tekee ristikkoa. Kuusi kirjainta. Kaaret. Mutta hän ei saa ruudukkoon yhtäkään sanaa. Minun tekisi mieli auttaa. Äiti syöttää minulle Pringleseja. Oikea lihotusloma. Ja me olemme vasta matkalla.

Suede - Trash