The day I stopped eating

Maanantai ja aika sairaanhoitajalle. Istun odotushuoneessa, samalla paikalla kuin viimeksikin ja katselen ovea, josta pian astun sisään. Summerissa palaa punainen valo. Alla on nimikyltti. Siinä lukee psykologi. Psykologi? Ei siis sairaanhoitaja. Olen pitänyt häntä viimeiset kaksi kuukautta sairaanhoitajana. Hups.

Mistä se kaikki alkoi? Muistatko? Muistan. Muistan minä.

On vuosi 2007 ja olen lukion toisella. Olin hiljattain aloittanut kestävyysjuoksun. En laihtuakseni vaan puhtaasti innostuksesta lajiin. Olin alkanut syödä terveellisesti, koska se sopi yksi yhteen juoksun kanssa. Päätin aloittaa kunnon elämäntaparemontin. Miksi vain pitää itsestään huolta liikkumalla, jos syö mitä sattuu. Painolla, laihtumisella tai millään muullakaan anoreksiaan viittaavalla ei vielä tuolloin ollut merkitystä.

Hampurilaiset ja suklaat jäivät pois. Kaikki epäterveellinen. Yhtäkkiä en enää voinutkaan ottaa vastaan suklaapalaa, jota kaveri tarjosi levystään. Koulussa minulla oli eväänä omat salaatit, koska silloin tiesin tasan tarkkaan paljonko annoksessani oli kaloreita. En voinut enää syödä sellaisia ruokia kuten kouluruokaa, koska en tiennyt paljonko ne sisälsivät kaloreita. Sillä minun oli pidettävä tarkkaa kirjaa päivittäisestä kalorinsaannistani. Minulle itselleni varta vasten rääälöimääni, pituuteni ja päivittäisen liikkumiseni avulla laskettua päivittäistä kalorinsaantisuositusta se ei saanut missään nimessä ylittää.

Minä en halunnut laihtua. En vielä. Päätin vain, että alan elää terveellisesti. Koko teini-ikäni lukion alkuun asti söin mitä huvitti ja miten paljon huvitti. Karkkia ja roskaruokaa. Siitä huolimatta olin tosin alipainoinen, koska olen aina ollut ihan luonnostani. Nyt oli aika aloittaa uusi kausi: urheilla säännöllisesti ja syödä terveellisesti.

Kotona terveysintoiluni ulotti lonkeroitaan muuhunkin perheeseen. Huomaamattani aloin vähennellä margariinia vanhempieni voileipien päältä ja kantaa huolta kissamme mahdollisesta ylipainosta. Minusta oli tullut ortorektikko. En halunnut laihtua, halusin vain syödä terveellisesti. Mutta raja ortoreksian ja anoreksian välillä on hiuksenhieno ja seuraavassa hetkessä minusta tuli anorektikko.

Pian oltiin ehditty jo vuoteen 2008. Istun lattialla ja katselen vanhoja valokuvia. Valokuvia kielikurssilta Brightonista, vuodelta 2006. Lihoin kuukauden kestävän reissun aikana 6 kg. Matkalta palattuani painoin 50 kg, eniten mitä koskaan olen painanut. Poskeni olivat pyöristyneet eikä pallohameesta mennyt enää nappi kiinni. En laihduttanut kotiin palattuani, sillä en huomannut omaa hienoista pyöristymistäni. Lisäksi paluu pois rasvaisen, englantilaisen ruuan parista laihdutti minut nopeasti entisiin mittoihini minun tarvitsematta tehdä yhtään mitään.

Lehteilen albumin sivuja syvä itseinho kasvoillani. Jestas, näytinkö todella tuolta! Hirveä pullukka. Posket kuin hamsterilla. Kuuden kilon lihominen, enkä edes tajunnut asiaa ennen kuin tätini ohimennen huomautti minun hieman pyöristyneen. En halua enää ikinä näyttää tuolta. En ikinä! Mitä minä nyt painankaan? 44 kg. Oikeastaan... oikeastaan voisin painaa ehkä vieläkin vähemmän. Kyllä, vieläkin vähemmän.

Tämä valokuvaepisodi oli oikeastaan se tapahtuma, joka sysäsi minut ortoreksiasta anoreksian syövereihin, vaikka ei tietenkään noin selkeän terävästi kuin tekstini ehkä antaa olettaa. Mitään muutakaan syytä ei vain ole. Mitään muuta ei tapahtunut.

Päiväkirjan sivut alkoivat täyttyä itseinhosta, painolukemista, kaloreista ja oksenteluista. Läski ja laihtua toistuivat sivuilla yhä uudelleen ja uudelleen. En pitänyt enää siitä mitä peilissä näin. Minulle ei kelvannut enää 44 kiloinen, jo valmiiksi alipainoinen minä. Halusin olla laihempi. Ja siten kauniimpi. Halusin tikunlaihat jalat ja esiintyöntyvät lantion luut. Halusin olla höyhenenkevyt. Tyttö linnunluinen. Se, jonka perään katsottaisiin koulun käytävällä ja huokailtaisiin Vitsi kun laiha! Kunpa mäkin olisin noin laiha. Halusin voida katsoa peiliin, hymyillä ja sanoa Minä pidän sinusta. En vain tiennyt, ettei sitä tulisi tapahtumaan vuosiin. Sillä sitä ei ole tapahtunut vieläkään.

Alicia Keys - Girl On Fire

To Golden Sands

Muutama klikkaus hiirellä ja olemme varanneet äidin kanssa matkan Bulgariaan. Tiedossa viikko meren rannalla auringon lämmössä. Hypin innosta kunnes todellisuus iskee kylmästi vasten kasvoja. Viikko. Äidin kanssa. 24/7. Minä väsyn jo muutaman tunnin sosiaalisen kanssakäymisen jälkeen. Miten tulen ikinä jaksamaan?

Mitä jos en jaksakaan? Mitä jos vain jonain aamuna en enää pääsekään hotellihuoneen sängystä ylös? Jos en jaksakaan enää hymyillä ja jutella ja leikkiä normaalia tytärtä. Omasta matkastani viis, mutten voi pilata äidin matkaa. En voi. Ei olisi ehkä pitänyt varata koko matkaa. Ei minusta ole tässä kunnossa mukavaksi matkaseuraksi. Mutta minä halusin matkalle. Ja haluan edelleen. Minä tarvitsen jonkinlaisen irtioton harmaasta masennusarjesta. Kaikesta tästä paskasta. Ehkä olisi parempi olla tulematta ollenkaan takaisin.

Entä miten minä olen syömättä? En mitenkään. En tule jaksamaan muuten. Tuskin voin mennä huomaamatta oksentamaankaan. Äiti varmasti tajuaisi. Mutten kestä, jos tulen takaisin viisi kiloa lihavampana.

Masennuspuoleni kehottaa nauttimaan matkasta ja ottamaan siitä kaiken irti. Tilaamaan ravintolassa juuri sen annoksen mitä eniten tekee mieli. Toissa vuonna Sunny Beachilla juurikin nautin lomasta ja söin itse asiassa enemmän kuin edes normaalisti ei-anorektikkona söin ja silti laihduin matkan aikana 2 kg. Viime vuonna Rhodoksella paino ei tainnut heilahtaa suuntaan eikä toiseen.

Kuitenkin anorektikkopuoleni käskee kituuttamaan niin vähällä kuin mahdollista. Miksi hankkia yhden matkan takia kaikki ne kilot takaisin, jotka on juuri vaivalla saanut karistettua? Saatat sitä paitsi laihtua vain lisää!, se toteaa. En tiedä mitä teen. En pysty edes ajattelemaan kun nuo kaksi ääntä huutavat kilpaa pääni sisällä.

Lähden Varnaan torstaina, mutta ajastan muutaman postauksen matkani ajaksi, joten pysykää taajuuksilla.

Amadou & Mariam feat. Santigold - Dougou Badia

Do not eat!

Siirrän päivän kaloreita paperille ja julman tyytyväinen hymy piirtyy kasvoilleni. Kahvi, Coca-Cola light, pari palaa kurkkua, teetä. 22 kcal. Vain 22! Eikä minulla ole edes nälkä. Olo on huippuhyvä. Lähes maaninen. Näin tämän kuuluu mennä.

DO NOT EAT! erottuu enää vain haaleasti vasemmasta kämmenselästä. Se on haalistunut lukuisista käsienpesuista johtuen. Täytyy kirjoittaa se uudelleen. Paino ei nimittäin ole viime päivinä laskenut. Päin vastoin se on noussut 400 g. ja sen takia minun tekisi mieli repiä itseltäni käsi irti. On aika ottaa käyttöön uusia motivaatiomenetelmiä. Itsekurista kaikki on kiinni. Ja minulla on päässyt viime aikoina lipsumaan. Olen menettänyt kontrollin. Täytyy ryhdistäytyä. Läski.

Ilman masennusta olisi helpompaa laihtua. Herra M. saa minut himoamaan herkkuja. Syö, syö!, hän maanittelee. Se helpottaa pahaa oloasi. Kyllä. Mutta lisää toisenkaltaista pahaa oloa. Läskiahdistusta nimittäin. Mutta minä en syö. En, sillä minä haluan olla laihempi. Ja nyt on pysyttävä tiukkana. Ei herkkuja! Voisin ottaa neulaa ja lankaa ja parsia suuni kiinni. Tehdä tästä kaikesta vielä vähän helpompaa.

Nyt on aika tehdä illan jumpat. Huomenna on taas aika sairaanhoitajalle. Pääsen avautumaan läskiahdistuksestani.

The Beatles - Magical Mystery Tour

Talk to me

Keskiviikko. Kello on vähää vaille kaksi ja istun terveyskeskuksen 5. kerroksen odotushuoneessa. Psykan asiakkaat asioivat ylimmässä kerroksessa. Meille hulluille on varattu ihan oma kerros. Luksusta! Eikä minua enää hävetä tulla tänne. Parin minuutin päästä on aika sairaanhoitajalle. Edellinen aika oli reilu kuukausi sitten ja silloin viittasin kintaalla koko sh-tapaamisille.

Nyt oli ehtinyt ääni muuttua kellossa ja odotin tapaamista ihan positiivisella mielellä. Kun ei ole kuukauteen puhunut kellekään, ovat asiat ehtineet patoutua ikävästi sisälle. Ne ovat täyttäneet pään tehden sen lyijynraskaaksi ja kasaantuneet painamaan sydänalaa.

Nyt kun terapiani on loppunut, olisi minun tarkoitus alkaa tavata sairaanhoitajaa ja puhua syömishäröilystä ja toki muistakin asioista. En vain tiedä, kuinka usein ja mihin asti minulla on sh-tapaamisia, joten en oikein osaa puhua. Vastata osaan kun kysytään, mutten osaa kertoa vapaasti ajatuksistani. Tarvitsen aikaa luottamuksen ja kiintymyksen syntymiseen. Sekä tietoa pysyvyydestä. Ennen en osaa puhua.

Viime kerralla hoitaja otti esille katsekontaktiasian.

Hoitaja: Kun sä et katso mua niin mitä jos mä heittäisin sulle jotain?

Minä: Se jokin osuis muhun... Älä heitä millään kovalla. Se vois sattua.

Onneksi asiaa ei tällä kertaa otettu puheeksi. En olisi nyt millään jaksanut työstää sitä. Puhuimme pääasiassa kehonkuvasta ja anoreksiasta, mutta loppuvaiheessa puhuimme myös tulevaisuudestani ja siitä, etten näe sellaista omalla kohdallani. Minä tuijottelin lattiaa, kun osasto otettiin jälleen puheeksi. Voisin minä sinne mennäkin. Olisin siellä turvassa. Turvassa itseltäni. Osastoasia jäi leijumaan ilmaan ja ensi viikolle varattiin kaksi sh-tapaamista.

Suurin ongelma on kuulemma kuitenkin se, etten osaa pyytää apua. Se on totta. Joko vähättelen ongelmieni suuruutta tai sitten en vain tahdo apua. Eilen piti sitten harjoitella sitä avun pyytämistä konkreettisella tasolla. Minun piti päivällä laittaa tekstari hoitajalle. Mitään muuta ei tarvinnut kirjoittaa kuin Moi ja oma nimi, mutta koin sen vähän huvittavaksi, joten kirjoitin lauseen verran sen päivän voinnistani. Dodiin. Nyt on sitäkin sitten harjoiteltu.

Labroissa olen myös saanut käytyä. Uusi aikuispuolen lääkäri määräsi verikokeisiin ja EKG:hen. Lääkärini on vielä lomalla, joten vielä en saa tietää tuloksia. Arvoissa on kuitenkin kaikki mahdollinen pielessä, sen voin jo arvata.

Toim. huom. Tekstissä käytän nimikettä sairaanhoitaja (joksi häntä luulin), mutta kyseessä on siis psykologi.

Michel Cleis - Hey Lady Luck

Farewell forever

Lauantai. Hautajaispäivä. Aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta. Istun kirkonpenkissä ja yritän pidätellä itkua siihen kuitenkaan pystymättä. Kyyneleet valuvat hiljaa poskiani pitkin alas ja kuulen kuinka toiset nyyhkivät ympärilläni. Minä itken hiljaa. Huomaamattomasti. Nämä ovat hautajaiset ja luonnottomampaa olisi olla itkemättä, mutta minä en vain haluaisi näyttää tunteitani muille. En varsinkaan surua. En halua itkeä muiden nähden. Se on niin vaivaannuttavaa. Vaikka minusta tuntuisi anteeksiantamattomalta, jos en itkisi kyyneltäkään.

Pappi puhuu ja ympärilläni on surevia ihmisiä. En pysty katsomaan pappia. Pelkään, että hän näkee suoraan sisimpääni ja siihen mitä ajattelen ja mitä toivon. Minäkin tahdon kuolla. Yhtäkkiä on vaikea istua penkissä. Sillä minun ajatukseni ovat täysin sopimattomia. En saisi ajatella sellaisia nyt. Enkä muutenkaan.

Muistotilaisuudessa sukulaiseni lapsi toteaa pienen lapsen oivaltavalla innokkuudella Nyt kun äiti on kuollut niin mehän voidaan kuitenkin soittaa äidille. Ei, ei me voida. Kuinka surullista. Minä leikkaan täytekakkua. Pakko syödä kakkua. Pakko. Tämä on kuitenkin muistotilaisuus. Lusikoin kakkua suuhuni ja mietin millaiset hautajaiset itse haluaisin. Vaikka olen minä niitä miettinytkin. Toiset suunnittelevat häitään, minä hautajaisiani. Minkäs teet.

Minkälaiset hautajaiset tahtoisin? Arkku, valkoisena. Ja musta hautakivi. Ehkä semmoinen kiiltävä. Alkusoittona haluaisin soitettavan Nearer My God To Thee. Onhan se ehkä vähän kliseinen Titanicista tuttuna, mutta olen päättänyt sen jo aikoja sitten. Ja sellaiset omannäköiset hautajaiset. Ja että kaikki sukulaiset ja läheiset ja ystävät olisivat paikalla muistamassa. Se olisi tärkeintä. Ja arkkuun laitettaisiin mukaan jotain minulle tärkeää. Jotain pientä.

Vaikka ei minulla ole lupaa kuolla. En saisi edes haluta sitä. Se olisi pahinta, mitä voisin vanhemmilleni tehdä. Ja niin hyviä kun he ovat minulle olleet. Ainoa lapsikin kun olen. Mutta ei ihminen vain voi sille mitään, jos ei halua elää. Ei voi.

Ja pappi sai taas kahvia juodakseen.

James Horner - Hymn To The Sea

Last session

Perjantai 28.6. Terapia-aika. Ihan niin kuin ennenkin. Paitsi että tämä on viimeinen käynti.

Terapeutti: Mistäs me tänään puhuttaisiin?
Minä: Mulla ei oo mitään mielessä... ei yhtään mitään mistä puhua. On jotenkin ihan tyhjä olo.
T: No puhutaan ainakin jotain.

Minulla on tyhjä olo. Ihan niin kuin viime käynnilläkin. Luulen, että se johtuu terapian loppumisesta. Siitä, että nämä ovat viimeiset käynnit. Ei ole puhuttavaa, vaikka todellisuudessa olisi. Lyö vain tyhjää.

Emme puhu oikeastaan mistään erityisestä. Mistään mieltä painavasta. Mutta silti tämä käynti on minulle yhtä arvokas kuin jokainen aiemmistakin. Jokainen niistä reilusta 200 kerrasta, jotka olen käynyt luonasi. Monta käyntiä. Mutta yhtäkään en vaihtaisi. En ainuttakaan.

T: Me voidaan nähdä sitten vielä syksyllä kerran ja mennä vaikka kahville, jos haluat, kun niin on yleensä ollut tapana tehdä.
Minä: Joo, se kuulostaa hyvältä.
T: Milloin sä haluaisit, että se käynti olisi?

En minä tiedä. En ehkä ihan heti lomasi jälkeen elokuun alussa, sillä se tulee kuitenkin niin pian, mutten kyllä jaksa odottaa hirveän pitkälle. Toisaalta, jos käynti on kuukausien päästä lähempänä talvea, olen ehtinyt tottua siihen, ettei terapiaa enää ole ja sitten tulisi se yksi käynti, joka taas aiheuttaisi ikävää ja kaipausta. Äh, en minä tiedä. Milloin on yleensä edes tapana pitää se käynti?

Minä: En mä tiedä. Ei nyt ihan heti kesän loppuun, mut ei kyl kauhean kauskaan.
T: No olisko elokuun lopussa hyvä?
Minä: Joo.

Aikamme on lopussa. En tiedä mitä sanoa. En tosiaankaan tiedä. Mitä minun kuuluisi sanoa? Kaikki mitä mieleeni tulee tuntuu liian mitättömältä. En keksi mitään järkevää sanottavaa.

T: Tämä oli sitten viimeinen käynti.

Minä: Kyllä mä pärjään.

En tosin taida itsekään uskoa siihen, mitä sinulle sanon, mutta sanoinkin sen enemmän sinua varten. Lohduttaakseni sinua, koska kuulostit äsken surulliselta.

Minullakin on haikea olo, mutten osaa edes näyttää sitä. Istun nojatuolissa samalla tavalla, samannäköisenä ja oloisena kuin aina ennenkin, vaikka tämä on viimeinen käynti ja olen siitä surullinen. Vaikutan varmasti siltä, ettei asia liikuta minua tippaakaan. En vain osaa näyttää tunteitani. En, vaikka haluaisin. Nyt olisi oikea hetki itkeä. Mutten osaa. En, vaikka kuinka haluaisin.

T: Kyllä mä sen tiedän... musta on aina vaan niin haikeaa kun terapiasuhde loppuu. Säkin kuitenkin kävit monta vuotta täällä terapiassa. Kuinkahan monta käyntiä sulla oli? En kyllä tiedä. Todella monta.

Tämä oli viimeinen käynti. Ja nyt tämäkin on ohi. Koko terapiani on ohi. Nyyh.

Chad Kroeger feat. Josey Scott - Hero

F.A.T.

Astun vaa'alle. 3 2 1 tzap! numero lävähtää näytölle. Leukapieleni kiristyvät ja itseinho lyö hyökynä ylitseni. Liikaa. Ihan liikaa. Pitäisi olla iloinen, ettei paino ole noussut, mutta pettymys nostaa tahtomattanikin päätään. Liikaa liikaa liikaa! Aina vain liikaa.

Miksi se paino ei voi laskea? Miksi se on juuttunut tuohon ikävään lukuuun? Miksimiksimiksi? Tekee mieli hakata vaaka säpäleiksi vessan kaakeleita vasten, mutta sitten en voisi punnita itseäni huomenaamulla. Enkä perjantaiaamuna. Enkä minään aamuna. Enkä saisi tietää onko paino noussut vai laskenut ja se tietämättömyys tekisi minut hulluksi vielä hullumaksi.

Tahdon, että vaaka näyttäisi kauniita lukuja. Vielä joulukuussa, osastolla ollessani, se näytti. Kauniita lukuja, toisin sanoen kolmosella alkavia. Vaan eipä näytä enää. Välitavoitteeseeni on matkaa 900 g. Se ei ole kaukana, tiedän, mutta tuntuu kuin se olisi kamalan kaukana. Valovuosien päässä. Ja että sen saavuttamiseen menee ikuisuus.

Entä lopullinen tavoitteeni? En tiedä. Vielä laihempi. Ja vielä vähän laihempi. Aina vaan laihempi. Niinhän se menee, anorektikoilla kun ei ole lopputavoitetta. Aluksi on, mutta sitten se vaan siirtyy... ja siirtyy... ja siirtyy. Mikään ei riitä. Mikään luku ei ole tarpeeksi pieni. Koskaan ei ole tarpeeksi laiha, sillä aina voi olla laihempi. Turhauttavaako? Ehkä, mutta niin se vaan menee. Eikä sille voi mitään.

John Newman - Love Me Again

Wake me up when september ends

Istun pihalla ilta-auringon laskiessa puiden taakse ja siemailen sivistyneesti valkoviiniä. Olen tätini luona ja minua väsyttää. En jaksa hymyillä, nauraa tai osallistua keskusteluun. En jaksa kommentoida tai ottaa kantaa. En jaksa olla läsnä. En jaksa olla kohta enää edes hereillä. Tahtoisin jo kotiin. Mutta me emme ole vielä lähdössä.

On minusta mukavaa nähdä sukulaisiani ja ystäviäni ja viettää aikaa heidän kanssaan, mutta on hurjan rankkaa olla sosiaalinen. Se vie yhtä lailla voimia kuin juoksulenkki. Ja aina sukuloidessamme aika vain vierähtää. Me emme ole tädilläni sen pari tuntia. Me olemme viisi - kuusi - seitsemän tuntia. Eivätkä minun voimani tahdo riittää sellaiseen. Seitsemän tunnin sosiaalisuuteen. Tänään olisi ollut tarkoitus mennä mökillemme bbq-partyihin. Muut menivät, minä en. Minä en yksinkertaisesti jaksanut. En jaksa tavata ketään. Tahdon olla yksin. Tarvitsen nyt muutaman päivän omaa aikaa. Minun on kerättävä voimia, jotta jaksan taas jatkossa olla sosiaalinen.

Olen niin väsynyt, että voisin nukkua seuraavat 200 vuotta. En ole koskaan ennen ollut näin voimaton. Väsyn tyhjästä. Olen väsynyt, vaikken tekisi mitään. Olen aivan lopussa. Loppuun uupunut. Olen jopa väsyneempi kuin silloin kun painoin vähemmän. Olen niin väsynyt, etten jaksaisi vastata edes puhelimeen sen soidessa. En tiedä, pitäisikö minun huolestua tai jotain. Ehkä. Mutten jaksa. Olen liian väsynyt.

Tahdon sulkea puhelimen, vetää verhot ikkunan eteen ja nukkua. Vain nukkua. Älkää herättäkö minua.

Macklemore & Ryan Lewis - Can't Hold Us

No right to be depressed

Istun autossa matkalla tädille. Maisema viistää ikkunan ohi. Muut näyttävät surunsa. Minä en osaa. Mitä voin sanoa heille? Mistä voin puhua? Mitä jos olen aivan vääränlainen? Liian naurava, liian hauska, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Miten minun täytyy olla? Yhtäkkiä turvavyö tuntuu kamalan ahdistavalta.

Toiset eivät halua elää. Toiset haluaisivat, mutteivät saa. Minä en tahdo elää. Sukulaiseni olisi tahtonut. Elämä on epäreilua. Muistan miettineeni, kunpa vain olisi mahdollista, että voisin antaa elämäni hänelle. Näin ajatuksen tasolla se on yksinkertaista, tiedän, enkä tiedä olisinko pystynyt siihen, jos siihen olisi oikeasti olemassa mahdollisuus. Samalla tavoin ajattelin, kun Eeva kuoli. Minä olisin halunnut kuolla puolestasi. Miksi sinun piti kuolla ja minun jäädä tänne suremaan? Sinä et olisi jäänyt suremaan minua, tiedän sen, sinä olisit jatkanut eteenpäin. Sitä paitsi minä haluan kuolla ja sinä olisit halunnut elää. Miksi sen piti mennä näin päin, väärinpäin?

Tuntuu, ettei minulla ole oikeutta olla masentunut. Eikä varsinkaan oikeutta haluta kuolla. En halua elää. En voi valehdellakaan haluavani, mutta kaiken tämän jälkeen minulla ei vain ole enää lupaa kuolla. Ei, koska jo kaksi läheistäni ovat kuolleet, vaikka he olisivat halunneet elää. Koen, etten saisi enää rypeä depressiossa tai valittaa elämästäni, sillä eihän minun elämässäni ole mikään vialla. Minulla ei ole mitään syytä haluta kuolla. Minullahan on kaikki hyvin. Aivan hyvin. Eikö olekin?

Ei, ei ole.

Song of the day: The Rolling Stones - Angie

Stairway to heaven

Herään puoli yhdeltä. Puhelimeen on ehtinyt siihen mennessä tulla jo kolme puhelua. Kaikki äidiltä. Ennen kuin ehdin soittaa äidille, äiti soittaa uudelleen. Ja intuitiivisesti minä tiedän miksi. Hän on nyt sitten nukkunut pois. Varttia vaille kaksitoista, äiti kertoo. Tasan 45 minuuttia sitten, tajuan.

Se oli joulukuuta kun oli jo siirrytty terminaalivaiheeseen. Minä tiesin, mitä se tarkoitti. Eihän minua koulussa juuri näkynyt, mutta sen verran olin käynyt tunneilla, että ehdin oppia tuon kylmältä kalskahtavan sanan. Sanan, joka tarkoittaa ettei mitään ole enää tehtävissä. Olin silloin osastolla, eikä minulla ollut vielä vapaakävelyitä. Ei edes rajoitettuja. Mutta pääsin katsomaan häntä osastolle. Toiselle osastolle. Kolme kerrosta ylemmäs. Hän näytti niin kovin hauraalta, kuin korsi, joka menee rikki pienimmästäkin kosketuksesta enkä tiennyt uskallanko edes halata häntä. Ja yhtäkkiä minä häpesin sitä, kuinka olen itse osastolla ruualla leikkimisen takia, kun taas hän ei pysty syömään enää mitään.

Sukulaiseni, jolla oli jo pitkään jatkunut syöpä, ei jaksanut enää. Ennen kevättä hän voi ajoittain jopa paremmin ja minä uskoin hänen selviävän. Hän on vahva, ajattelin. Mutta hän luki Lorna Byrnea ja valmistautui lähtemään.

Kevään jälkeen hänen vointinsa heikkeni rajusti ja minä tiesin, ettei hän jaksaisi enää kauaa. En kuitenkaan osannut ajatella, että hän lähtisi näin pian. Tänään. Äsken. Ihan äsken. Muistan hänen kertoneen joskus ennen joulua, kuinka hän pelkää kuolemaa. Kuolemista. Pelottikohan häntä ennen kuin hän kuoli? Yhtäkkiä en osaa ajatella enää mitään muuta.

En pysty ymmärtämään asiaa. En osaa ajatella, ettei häntä enää ole. En käsitä sitä vielä. Joten en myöskään osaa vielä surra. En tiedä, mitä sanoa ihmisille. En halua puhua kenenkään kanssa, koska en tiedä mitä sanoa. Pelkään vaikuttavani kaikkien silmissä kylmältä ja tunteettomalta. Ehkä minä vaikutankin siltä. Sillä vaikka osaisinkin surra, piilottaisin kyyneleeni ja salaisin tunteeni. Sillä niin minulla on tapana tehdä.

John Williams - The Chairman's Waltz

Days passing by

Kello herättää minut tunnollisesti joka aamu ihmisten aikoihin, mutta saan itseni ylös sängystä vasta kun päivä on jo reilusti yli puolessa. Keitän kahvia. Ruokin kissan. Haen postin oven välistä. Katson liian monta jaksoa Skinsia. Roikun päämäärättömästi netissä ja juon lisää kahvia. Jossain vaiheessa päivä on kääntynyt iltaan ja avaan tv:n katsoakseni seuraamiani sarjoja. Kuuntelen musiikkia ja kirjoitan. Aamuyöstä pakottaudun nukkumaan. That's my usual day. What's yours?

Miten sä saat sun päivät kulumaan?, äiti kysyy. En oikein tiedä sitä itsekään. Päiväni kulkevat omalla painollaan. Vaihtuvat jossain vaiheessa toisiksi, minun tuskin sitä huomatessa. En saa mitään aikaiseksi. Minua ei huvita tehdä mitään. Enkä kyllä jaksaisikaan tehdä mitään. On päiviä, etten käy edes ulkona.

Almanakka huutaa tyhjyyttään. Se on täysin vailla merkintöjä, joita muut parikymppiset sinne rustaavat. Kahville, mökkeilemään, Ruisrock, bileet!, rannalle, leffaan. Minulla ei ole mitään. Minun päiväni ovat tyhjiä tauluja, ilman minkäänlaista sisältöä. Kuka tahansa muu pitäisi päiviäni kuolettavan pitkäveteisinä. En minä. Minä en enää edes jaksa välittää. En kaipaa mitään. En jaksa mitään. Ei minua varmaan hetkauttaisi, vaikka maailma jonain päivänä pysähtyisi. Minä en enää välitä.

En tiedä, voiko tätä tälläistä kutsua enää elämäksi. Tämä on vain olemista masennuksen värittämässä arjessa. Mutta pääasia kai on, että olen olemassa. Ainakin muille. Itsestäni en tiedä.

Nirvana - Come As You Are

All good things come to an end

"I'm a big believer in therapy. I'm in therapy in real life. I think anytime you can bitch and moan about your own life to someone who really doesn't care that much, and can give you an objective opinion about what you're going through, I think that's valuable."

- Eric Stoltz

Viimeisimmiltä terapiakäynneiltä. Istun minua lukuun ottamatta tyhjässä odotushuoneessa ja odotan, että tulet hakemaan minut. Radio on päällä ja Pariisin Kevät laulaa "Heihei mutsi, mä en oo syönyt mun lääkkeitä." Minua naurattaa. Niin. En muuten olekaan. Pitäisiköhän?

"Äiti tuu hakee mut pois täältä." Mutta äiti ei tule vaan sinä tulet. Ja minä hymyilen.

Minä: Mulla ei oo mitään mielessä.

Terapeutti: No mitä sä teit vaikka eilen.

Minä: No siis en oikeen mitään.

T: Miten sä saat sitten päivät kulumaan? Mitä sä teet päivisin?

Minä: Hahaa, äiti kysyi ihan samaa. No mä herään iltapäivällä, jos mulla ei ole aamulla menoa ja keitän kahvia ja oon koneella ja... en mä oikeestaan edes tiedä. Illalla mä katon tv:tä ja kirjoitan blogiin. Mut en mä oikein tee mitään. Jotenkin ne päivät menee vaan omalla painollaan. En mä ole nyt edes jaksanut tavata ketään.

T: Musta on surullista, ettet sä jaksa tavata muita ja että sä olet niin paljon yksin omissa oloissasi, kun sä olet kuitenkin niin sosiaalinen ihminen.

Minä: Mä tajusin, että mä en koskaan turhaudu terapiassa... ja mä mietin, että eiks se oo vähän outoa?

T: Etkö sä koskaan turhaudu, edes itseesi?

Minä: Niin no joo, kyllä mä itseeni, just kun mä en pysty katsomaan tai jos mä en keksi mitään puhuttavaa. Mut mä tarkoitin, että mä en ole koskaan turhautunut tai tuntenut mitään negatiivisia tunteita terapiaa kohtaan... tai niinku sua kohtaan ja mä mietin, että varmaan jokainen on jossain vaiheessa turhautunut terapeuttiinsa, mut mä en.

Minä: Mä luin netissä keskusteluja ja musta on outoa, kun joillakin ei ole terapiassa rajoja.

T: Niin kuin millaisia?

Minä: No siis ne saattaa halata niiden terapeuttia kun ne tapaa tai tekstailla sen kanssa vapaa-ajalla tai niiden käynnit saattaa venyä puolella tunnilla.
T: Mitä sä ajattelet siitä?

Minä: Aluksi mä olin kateellinen niille, että miksei mullakin voisi olla niin, mutta nyt mä olen jotenkin alkanut arvostaa näitä rajoja. Kun on rajat, jotka pitää niin se luo sellaisen turvallisuuden tunteen. Kun tietää, että käynnit menee aina samalla tavalla.

Minä: Mä haluaisin tietää, mitä tapahtui alkuvuodesta 2011, kun mä halusin takaisin terapiaan ja aloin sitten puhua.

T: Sen tiedät vain sä itse.
Minä: Olen mä miettinyt, mut en mä tiedä.
T: Ehkä se, että terapia loppui eikä sulla ollut enää säännöllisiä käyntejä täällä antoi sulle aikaa ajatella.

Minä: Voi olla. Mä vaan toivon, että se muutos olis tapahtunut aiemmin.

T: Mitä sä ajattelet kun tää terapia loppuu?

Minä: En mä oikein tiedä mitä mä ajattelen kun en mä vielä käsitä sitä. Sitten varmaan masentaa ja ahdistaa paljon, kun mä tajuan sen.

Minä: Mä stalkkasin sut Facebookista... sori. Siis en nyt, mut silloin 2011 kun mä tulin takaisin terapiaan. En mä olis muuten kertonut sitä sulle, mut mä huomasin, että sulla oli kaverina mun entinen seinänaapuri ja mä mietin, että miten pieni tää maailma oikeesti on.

T: Niin Facebook on kyllä jännä paikka.

Lähtiessäni terapiasta näen odotushuoneessa tytön. Tyttö istuu surullisen näköisenä katse tiukasti maahan luotuna. Mietin, onko tyttö seuraava potilaasi ja pystyykö hän katsomaan sinua silmiin. Entä näytänkö minä itse aina samalta istuessani odotushuoneessa?

Studio Killers - Friday Night Gurus

It's all about the transference

"After ten years in therapy, my psychologist told me something very touching, he said, “no hablo ingles.“"

- Dennis Wolfberg

Aiemmilta terapiakäynneiltä.

Terapeutti: No, mistäs tänään puhuttaisiin?
Minä: Mä pelasin yhtä peliä jota me pelattiin Eevan kanssa ja jota me ei koskaan päästy läpi ja mä yritin päästä sen nyt läpi mut sitten mä sain tietää ettei sitä voi päästä kokonaan läpi kun se on semmoinen loputon peli. Ja mä olisin halunnut kertoa sen Eevalle.

T: Muuten kun me puhuttiin silloin aiemmin, että sulle tulee täällä usein jotain huvittavaa mieleen niin se on varmasti sulle yksi defenssi jota sä käytät.

Minä: Joo niin se taitaa olla.

Minä: Mä luin just kirjaa hmm... mikäs sen nimi oli... Vuorovaikutus psykoterapeuttisessa hoitosuteessa.
T: Muistatko kuka se on kirjoittanut?
Minä: En. Siinä oli useampi kirjoittaja. Mut siis mä luulin, että mun vastarinta terapiassa on vaan se etten mä tahdo parantua, mut mä en tiennyt että muutkin asiat kertoo siitä. Niin kuin hiljaiset hetket, se että mä sanon ettei ole mitään mielessä tai ettei ole mitään puhuttavaa.
T: Ja myöhästymiset.
Minä: Niin nekin... ja kun mä en pysty katsomaan silmiin. Mut en mä tietoisesti tee niitä. En mä pidä niitä vastarintana.
T: Niin sä kuitenkin puhut täällä ja kerrot asioistasi.

Minä: Ja mä luin, että Freud kirjoitti transferenssista, että potilas siirtää terapeuttiin niitä tunteita, joita on aiemmin tuntenut muita läheisiä ihmisiä kohtaan.
T: Mitä sä ajattelet siitä?
Minä: No siis, sehän pitää paikkansa.
T: Ketä kohtaan tuntemia tunteita sä siirrät muhun?
Minä: Mitä mä tunsin niitä kohtaan keille mä olen puhunut asioistani ja joihin mä olin kiintynyt.
T: Eli mitä tunteita sä siirrät muhun?
Minä: No siis... en mä tiedä.
T: No mieti.
Minä: En mä tiedä.
T: Kyllä sä tiedät.

Niin minä tiedänkin. Minä vain en pysty sanomaan sitä. Miten voikaan olla vaikeaa puhua transferenssista. Tai ylipäätään positiivisista tunteista, joita tunnen ihmisiä kohtaan.

Minä: No siis... mä arvostin niitä ja halusin puhua niille ja... niin.

T: Sä et pystynyt katsomaan heitäkään silmiin?

Minä: En.
T: Niin sä puhuit heille paljon?
Minä: Joo. Ne tiesi musta enemmän kuin mun vanhempani.
T: Niin sä et ole oikein koskaan puhunut sun vanhemmillesi. Jos mä muistan mitä on puhuttu niin sä et päiväkoti-ikäisenäkään kertonut mitään heille, et mitään arkipäiväisiäkään asioita.
Minä: En.
T: Mistä se johtuu?
Minä: En mä tiedä... Tai no mä en halua nähdä kun ne huolestuu.
T: Kyllähän hekin keille sä puhuit asioistasi huolestuivat ja mäkin huolestun, eikö?
Minä: Niin... mut mä en halua nähdä miten mun vanhemmat reagoi. En mä tiiä. Ehkä ne on vaan liian läheisiä.

T: Olisko sulla vielä jotain?

Minä: Mulla jotkut biisit aina muistuttaa mua joistakin ihmisistä. Niin susta muistuttaa Haloo Helsingin kappale Maailman toisella puolen.
T: Miksi just se?
Minä: En mä tiedä. Ei mistään tietystä syystä. Jotkut biisit vaan muistuttaa joistakin. Joskus lyriikoiden takia tai jos on kuullut sen kappaleen jossain tietyssä tilanteessa. Mut ei mulla ole kaikille tuntemilleni ihmisille omia kappaleita.

Song of the day: Bruno Mars - Treasure