Pills, pills!

Maanantai. Tapasin uuden lääkärini. Keski-ikäinen mieslääkäri aikuispuolelta. Puhui hiljaisella äänellä ja taivutti kämmentä alaspäin käteltäessä. Lääkkeet ja lääkärit vaihtuu, masennus on ja pysyy. Ei se lähde musta kulumallakaan. Mihinkä lähtisikään?

Kysyttäessä myönsin olevani itsetuhoinen. Mitä sitä salailemaan. Minulle ehdotettiin masennuslääkkeen annostuksen nostoa. Kiskoin paidanhihoja alaspäin viiltoarpien peitoksi ja kohautin olkapäitäni. Samantekevää. Niin kuin kaikki tässä elämässä. Zoloft siis nostettiin 50mg:sta 100mg:aan. Saa nähdä saanko sietämättömät sivuoireet noin isosta annostuksesta. Mutta jos elämästä tulisi vihdoinkin hieman helpompaa. Niin minä aina ajattelen... muttei siitä koskaan tule.

Lisäksi mulla aloitettiin Azona 50mg nukahtamiseen ja masennukseen. Pyysin kauniisti ja melkein polvillani rukoillen Tenoxia, noita ihania bentsoja, joilla saa unen hetkessä eikä aamulla olo ole kuin rekan alle jääneellä. Enhän mä niitä saanut. Enpä tietenkään. Sen mä tiesin jo ennen kuin edes kysyinkään.

Sitten aikamme loppupuolella:

Lääkäri: Sulla on miesystävä!
Minä: Haha, ei mul oo.
Lääkäri (silmäillen tietokoneen näyttöä): No niin täällä lukee!

Mitähän kaikkea siellä oikein lukee musta?

Minä: No ei mul kuitenkaan nyt oo. Kävin vaan treffeillä.
Lääkäri: No näättekö te uudestaan, tuleeko siitä jotain?
Minä: Ehm... en mä tiedä.

Eagle Eye Cherry - Save Tonight