Valokuvat kertoo. Mä satuin kattelemaan jouluaattona otettuja kuvia ja mä säikähdin miten laihalta mä näytän. Mun kädet on kaks tikkua ja solisluut törröttää näkyvästi. Mä muistan, miten mummi joskus huomautteli siitä. Mä olen miltei luiseva. Luuranko. En mä halua näyttää luurangolta. Mä ajattelin, että laihduttamalla musta tulee kaunis. Mut ei se meekään niin.
Jos mä oppisin rakastamaan itseäni tai edes pitämään itsestäni niin tää elämäkin vois olla piirun verran helpompaa. Mutta kun mä en pidä. Mä en pidä siitä mitä mä näen peilistä. Joku muu vois pitää, mut mä en. Mä vihaan itseäni.
Onko tämä oman laihuuden huomaaminen nyt sellainen käännekohta elämässä, että tästä alkaa paraneminen anoreksiasta? Vai jatkuuko kaikki samanlaisena ja tämä on vain yksi etappi matkalla kohti sairaalloista alipainoa? Minä en tiedä. Vielä.
Major Lazer - Get Free
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti