Uusi tyttö itkee viereisessä huoneessa. Hänen lohduton itkunsa kantautuu tuuletuskanavia pitkin huoneeseeni. Minun tekisi mieli mennä halaamaan häntä ja lohduttaa, että kaikki kääntyy vielä parhain päin. Ensimmäiset päivät osastolla ovat aina ne vaikeimmat. Silloin vahvimmatkin murtuvat. Mutta kyllä se siitä ajan kanssa helpottuu.
Muistan ensimmäisen osastopäiväni kuin eilisen. Minä tosin en itkenyt, mutta olin ahdistunut ja kiukkuinen. Soitin äidilleni ja yritin saada hänet keinottelemaan minut pois osastolta. Sä oot mun äiti, kyl sä jotain keksit. Sanot niille jotain. Ihan mitä vaan, mut hommaa mut pois täältä! Äiti ei hommannut. Hyvä niin.
Lunta hipsuttelee hiljalleen maahan ja linnut laulavat. Vedin aamukokouksen viimeistä kertaa ja maistoin viimeinkin aamiaisella sairaalan kuuluisaa kauravelliä. Se oli hyvää. Tämä on viimeinen päiväni osastolla. Kolme tuntia ja sitten jätän osaston taakseni. Tavarat on pakattu. Niitä on yhteensä viisi kassillista. On vähän haikea olo. Tavallaan haluan lähteä, tavallaan en. Minusta on tullut jo osa tätä osastoa. On mukava, kun voi jutella ja nauraa toisten potilaiden kanssa. Kotona ei ole ketään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti