Therapy thursday

Terapia.

Terapeutti: Mitä mietit?
Minä: Miten mä sit pärjään, kun tää terapia loppuu!?
T: Hyvin sä pärjäät.
Minä: Enkä pärjää!
T: No ethän sä nyt tyhjän päälle jää.
Minä: No mut mitä jos yhtään terapeuttia ei oo vapaana tai ne ei ymmärrä mua?

T: Tuntuuko susta, että mä ymmärrän sua?

Minä: Joo!

T: En mä aina ymmärrä kaikkea.

Minä: Mitä sä et oo ymmärtänyt?

T: No sitä miten sä sanot ettet jaksa tehdä joitain asioita, mutta sitten sulla on kuitenkin voimia tehdä ulkomaanmatkoja, sitä miten sä pystyt katsomaan joitakin silmiin, mutta et mua, miten tää terapia auttaa sua ja että mikä se sun pohjimmainen ongelma on?

Minä: Hahaa en mäkään tiedä vastausta noihin.

T: Ja sä hymyilet paljon. Mä en ole varmaan koskaan nähnyt sua ihan allapäin. Enkä mä ole tainnut koskaan nähdä ketään toista masentunutta, joka hymyilisi noin paljon.

Ehkä mä olenkin vain hullu?

T: Olisko sulla vielä jotain?

Minä: Mä mietin, että onks mitään asiaa, minkä mä sanoisin, mihin sä et osaisi vastata.

T: Haluaisitko sä, että mulla menis jauhot suuhun?

Minä: Haha, en. Mä vaan mietin, että onko mitään.

T: Enhän mä nyt kaikkeen osaa aina vastata.

Minä: Osaat sä!

T: No voinhan mä aina jotain sanoa...

Belle & Sebastian - The Boy With The Arab Strap

Pills, pills!

Maanantai. Tapasin uuden lääkärini. Keski-ikäinen mieslääkäri aikuispuolelta. Puhui hiljaisella äänellä ja taivutti kämmentä alaspäin käteltäessä. Lääkkeet ja lääkärit vaihtuu, masennus on ja pysyy. Ei se lähde musta kulumallakaan. Mihinkä lähtisikään?

Kysyttäessä myönsin olevani itsetuhoinen. Mitä sitä salailemaan. Minulle ehdotettiin masennuslääkkeen annostuksen nostoa. Kiskoin paidanhihoja alaspäin viiltoarpien peitoksi ja kohautin olkapäitäni. Samantekevää. Niin kuin kaikki tässä elämässä. Zoloft siis nostettiin 50mg:sta 100mg:aan. Saa nähdä saanko sietämättömät sivuoireet noin isosta annostuksesta. Mutta jos elämästä tulisi vihdoinkin hieman helpompaa. Niin minä aina ajattelen... muttei siitä koskaan tule.

Lisäksi mulla aloitettiin Azona 50mg nukahtamiseen ja masennukseen. Pyysin kauniisti ja melkein polvillani rukoillen Tenoxia, noita ihania bentsoja, joilla saa unen hetkessä eikä aamulla olo ole kuin rekan alle jääneellä. Enhän mä niitä saanut. Enpä tietenkään. Sen mä tiesin jo ennen kuin edes kysyinkään.

Sitten aikamme loppupuolella:

Lääkäri: Sulla on miesystävä!
Minä: Haha, ei mul oo.
Lääkäri (silmäillen tietokoneen näyttöä): No niin täällä lukee!

Mitähän kaikkea siellä oikein lukee musta?

Minä: No ei mul kuitenkaan nyt oo. Kävin vaan treffeillä.
Lääkäri: No näättekö te uudestaan, tuleeko siitä jotain?
Minä: Ehm... en mä tiedä.

Eagle Eye Cherry - Save Tonight

Depressing mood

Lauantai. Kello on kymmenen ja minua masentaa. Ulkona pyryttää lunta ja minä mietin mitä ovat kaikki ne 50 eri nimeä, jotka eskimoilla on lumelle. Huomaan olevani kasassa. Masennus painaa harteita lysyyn ja pilaa ryhdin. Pää on harmaa ja suupielet roikkuvat alaspäin. Olen uupunut. Uupunut nainen. Ja kyllästynyt kaikkeen tähän paskaan.

Olen säälittävä. Surkea olento, rikkinäinen ihmisraunio. Ja olen vasta 22. Olen tullut jo siihen pisteeseen kun kyhjötän lauantai-iltana yksin kotona kissan kanssa ja surkuttelen omaa olemassaoloani. Säälin itseäni enkä tiedä miten päin olisin.

Naapurilla on bileet. Minä tunnen itseni niin kovin pieneksi, surkeaksi ja yksinäiseksi. Maailma on suuri ja elämä ahdistaa. On vaatimuksia ja velvoitteita. On tavoitteita, muiden asettamia ja korkeampia oman itsen asettamia. Jotenkin pitäisi selvitä, mutta voimat eivät riitä. Kaikki voimat menevät tämän raskaan ruumiin kasassa pitämiseen.

Tahdon ryömiä sängyn alle ja lakata olemasta.

White Town - Your Woman

Fucking ballet

Masentaa. Ahdistaa. Turhauttaa. Vituttaa. Saatana. Paska. Paskapaskapaska. Tätä tämä on päivästä toiseen. Väsyttää. Uuvuttaa. Kaikki. En jaksa mitään. Mä olen kyllästynyt tähän saatanan balettiin.

Miksi edes herätä aamulla, kun päivä tulee olemaan samanlainen kuin edellinen. Ja sitä edellinen. Ja sitä edellinen. Samaa harmaata loskapaskaa päivästä toiseen. Miksikä tämä tästä mihinkään muuttuisi. Kynttilöiden lisääntyessä synttärikakkuuni, on pessimistisyyteni lisääntynyt samalla jokaisen kynttilän myötä. Mutta kun ei ihmistä ole luotu kestämään tälläistä päivästä toiseen. Pienemmästäkin sitä jo hajoaa.

Kävin kääntymässä päiväpolilla. Ei ollut mitään mieltä jäädä koko päiväksi, kerta minulle ei ollut tilattu vielä lounastakaan. Maanantaina pitäisi mennä seuraavan kerran. Ja keskiviikkona. Ja perjantaina. En jaksa.

Ostin tänään dosetin. Koska minulla on impulsiivisuutta lääkkeisiin, Zoloftini ja Zyprexani pidetään päiväpolilla, jossa minulle jaetaan aina viikon annos kerrallaan. Näin ehkäistään etten jonain iltana nappaa kaikkia nappeja kerralla. Nyt mulla on sitten mummodosetti. Jee.

Alone

Torstai. Osastolla olisi ollut tänään siivouspäivä. Lakanoiden vaihto, pölyjen pyyhintä, imurointi ja lattian pesu. Mutta minä olen kotona. Enkä ole tehnyt mitään. Olen puolet päivästä maannut sängyssä, puolet viettänyt koneella.

Tuntuu oudolta olla kotona. Samoin kuin aluksi tuntui oudolta olla osastolla. Se tuntui vähän kuin kesäleiriltä. Sellaiselta, joissa nuorena kävin. Jaoin huoneeni ikäiseni tytön kanssa jonka kanssa juttelin, nauroin ja kasasin palapelejä (teimme yhtä vaille kaikki osaston noin 12 palapeliä). Ruokailin yhdessä toisten potilaiden kanssa. Aina puoli kahdeksalta keräännyimme yhteisöön katsomaan Salkkareita. Hoitajat olivat niin kuin leirin ohjaajia, jotka tekivät huonekiertoja ja pelasivat meidän kanssamme korttia. Jos ahdisti, juttelimme heidän kanssaan.

Osastolla olisi nyt iltapala. Kissa makaa sylissäni ja hyrisee hiljaa. Teemuki höyryää pöydällä ja minulla on ikävä osastoa. On niin hiljaista. Ja yksinäistä.

Huomisesta lähtien minun pitäisi alkaa käydä taas päiväpolilla. En jaksaisi. Vaikka on kai parempi viettää päivät siellä kuin yksin kotona.

P.S. Kiitos kaikille kyselyyn vastanneille. Otan toiveenne huomioon tulevia postauksia tehdessäni.

Balthazar - The Oldest Of Sisters

Objects in the mirror are closer than they appear

Musta on koko ajan tuntunut siltä, että enhän mä nyt niin laiha ole. Mä olen ihan normaali. Hirveästi vaan hössötetään, mut enhän mä oo edes mikään anorektikko. Väärin. Olen mä. Peilistä tuijottaa joka aamu se sama pullukka. Peilin pitäis kertoa totuus. Mut ei se kerro.

Valokuvat kertoo. Mä satuin kattelemaan jouluaattona otettuja kuvia ja mä säikähdin miten laihalta mä näytän. Mun kädet on kaks tikkua ja solisluut törröttää näkyvästi. Mä muistan, miten mummi joskus huomautteli siitä. Mä olen miltei luiseva. Luuranko. En mä halua näyttää luurangolta. Mä ajattelin, että laihduttamalla musta tulee kaunis. Mut ei se meekään niin.

Jos mä oppisin rakastamaan itseäni tai edes pitämään itsestäni niin tää elämäkin vois olla piirun verran helpompaa. Mutta kun mä en pidä. Mä en pidä siitä mitä mä näen peilistä. Joku muu vois pitää, mut mä en. Mä vihaan itseäni.

Onko tämä oman laihuuden huomaaminen nyt sellainen käännekohta elämässä, että tästä alkaa paraneminen anoreksiasta? Vai jatkuuko kaikki samanlaisena ja tämä on vain yksi etappi matkalla kohti sairaalloista alipainoa? Minä en tiedä. Vielä.

Major Lazer - Get Free

Goodbye

Uusi tyttö itkee viereisessä huoneessa. Hänen lohduton itkunsa kantautuu tuuletuskanavia pitkin huoneeseeni. Minun tekisi mieli mennä halaamaan häntä ja lohduttaa, että kaikki kääntyy vielä parhain päin. Ensimmäiset päivät osastolla ovat aina ne vaikeimmat. Silloin vahvimmatkin murtuvat. Mutta kyllä se siitä ajan kanssa helpottuu.

Muistan ensimmäisen osastopäiväni kuin eilisen. Minä tosin en itkenyt, mutta olin ahdistunut ja kiukkuinen. Soitin äidilleni ja yritin saada hänet keinottelemaan minut pois osastolta. Sä oot mun äiti, kyl sä jotain keksit. Sanot niille jotain. Ihan mitä vaan, mut hommaa mut pois täältä! Äiti ei hommannut. Hyvä niin.

Lunta hipsuttelee hiljalleen maahan ja linnut laulavat. Vedin aamukokouksen viimeistä kertaa ja maistoin viimeinkin aamiaisella sairaalan kuuluisaa kauravelliä. Se oli hyvää. Tämä on viimeinen päiväni osastolla. Kolme tuntia ja sitten jätän osaston taakseni. Tavarat on pakattu. Niitä on yhteensä viisi kassillista. On vähän haikea olo. Tavallaan haluan lähteä, tavallaan en. Minusta on tullut jo osa tätä osastoa. On mukava, kun voi jutella ja nauraa toisten potilaiden kanssa. Kotona ei ole ketään.

Cut

Istun huoneen numero 11 kylpyhuoneen lattialla. Kello lähenee puolta yhtätoista sunnuntai-iltana ja minua ahdistaa. Viiltelen vasempaa käsivarttani osastolle salakuljettamallani höylällä. Viilto. Toinen. Kolmas. One two three one two three. Terä rikkoo ihon ja viiltokohta värjäytyy huutavan kirkkaanpunaiseksi. Teen lisää viiltoja ja katselen kuinka verivana valuu vuolaana käsivarttani pitkin alas kohti rannetta ja siitä alas lattialle. Tip tip tip tippuvat veripisarat lattialle. Euforia kohisee päähäni ja huokaan mielihyvästä. Ummistan silmäni ja nojaan päätäni seinään. Mikä ihana olotila.

En olisi saanut tehdä sitä. En olisi. Tein silti. Minä en voi elää ilman sitä. En vain voi. Viiltojäljet tykyttävät käsivarressani ja minä hymyilen.

Johnny Cash - Hurt

I hurt myself today

To see if I still feel

I focus on the pain

The only thing that's real

The needle tears a hole
The old familiar sting

Try to kill it all away

But I remember everything

Some privacy, please

Olen miettinyt viime päivinä paljon blogiani ja sen laittamista salaiseksi, vain minulle näkyväksi. Viime päivinä ajatus vain itselle kirjoittamisesta on tuntunut paremmalta kuin jatkuva julkinen kirjoittaminen. Aion siis laittaa blogini salaiseksi. Voi olla, että palaan takaisin parin päivän päästä, voi olla etten palaa takaisin koskaan. Nyt tuntuu vain, että tarvitsen hieman yksityisyyttä. On aika kaivaa esiin pahvikantinen päiväkirja. Kiitos kaikista kommenteista ja kaikesta muustakin, kaikki te ihanat lukijani! ♥ Näkyillään, ehkä. Joskus.

???

Kello lähenee puolta kymmentä ja minua masentaa. Palasin illalla takaisin osastolle, mutta se ei ole syynä surkeaan olooni. Eläminen minua masentaa. Oleminen itsessään. Unohdin meikinpoistoaineen kotiin. Näytän huomenna varmaan pandalta. Onnettomalta pandalta.

On sekava olo. En oikein muista mitään lähipäivien tapahtumia. Tuntuu kuin osastollaolostani on ikuisuus, vaikka siitä on vain kolme päivää. Olin välipäivät osastolla, mutten muista niistä mitään.

Olen mennyt sekaisin, vaikkei lääkkeiden annostuksiakaan ole nostettu. Olen sekava. Vinoon vinksahtanut. Kaikkeen tekemiseen, mukaan lukien syömiseen ja kävelemiseen täytyy keskittyä kunnolla, jotta ne hoituisivat niin kuin niiden kuuluukin. Päiväkirjaan kirjoittaminen on hankalaa, koska en tahdo hahmottaa etäisyyksiä ja pitkää matkaa kävellessä näkö sumenee ja pelkään kompastuvani omiin jalkoihini. Tämän on pakko johtua läkkeistä. Mistä muustakaan tämä johtuisi? En pidä tästä yhtään.

Huomenna täytyy pestä pyykkiä.

Another year in hell

Istun sohvalla ja mietin viime vuotta. Paska vuosi. Pelkkää mustaa ja harmaata. Harmaata ja mustaa. Ei yhtään valkoista. Uusi vuosi vaihtui juuri eikä se näytä yhtään sen valoisammalta kuin edellinenkään. Päin vastoin.

Juon siideriä vaikken saisi, mutta hittoako minä enää välitän ja käännän musiikkia kovemmalle. Annan sen täyttää minut ja työntää tieltään olemisen sietämätöntä raskautta.

Viime vuodessa ei ole mitään muistamisen arvoista. Sain aikaiseksi muutaman opintopisteen, ulkomaanmatkan, hommattua paikan osastolta ja kymmeniä arpeutuneita viiltohaavoja. Ei mitään mainitsemisen arvoista jälkipolville kerrottavaksi. Tulin vuoden myötä vain vanhemmaksi, väsyneemmäksi ja katkerammaksi.

Joskus mietin olenko tehnyt oikeita valintoja elämässäni. Mutta onko olemassa oikeita ja vääriä valintoja? Ehkä on vain valintoja, jotka kaikki johtavat samaan lopputulokseen, eri polkuja vain. Parempaa alkanutta vuotta teille.

Huomatkaa kysely sivun oikeassa ylälaidassa. Tein sen näin uuden vuoden kunniaksi teitä lukjoita varten ja vaikka kirjoitankin tätä blogia vain itseäni varten niin saan vähän osviittaa, mikä teitä lukijoita kiinnostaa ja mistä aiheista voisin jatkossa kirjoitella enemmän.

Edit// Enpä tietenkään muistanut laittaa kyselyyn osastohoitoa (eikä kyselyä voi enää muokata), mutta lupaan kirjoitella siitä kyllä.

Beirut - Port Of Call