Bulimiapäivä. Binge-purge -day. Ei tästä pitänyt tulla, mut tulipahan kumminkin. Kun tekee mieli herkkuja niin niitä oikeesti tekee niin paljon mieli, ettei tiedä miten päin olisi. Sä et pysty olemaan paikallasi. Sä et pysty tekemään mitään. Sä et pysty ajattelemaan mitään muuta. Mä voin uskoa, että kaikista muistakin riippuvaisista tuntuu samalta. Sun on pakko saada herkkuja. Sun on pakko mennä kauppaan. Ihan sama kuinka väsynyt sä olet, sataako kaatamalla vettä tai tuleeko taivaalta kissoja, koiria, miehiä, happoa, heinäsirkkoja, meteoriittejä, onko sun jalka poikki tai vaikka 3. maailmansota olisi syttynyt sillä aikaa. Aivan sama. Sä menet sinne kauppaan.
Joskus tekisi mieli avata karkkipussi jo kotimatkalla. Mut sen verran itsehillintää täytyy olla, että odottaa kotiin asti ja kun koneelta tai tv:stä on joku sarja pyörimässä. Sitten voi aloittaa.
Karkkia, sipsiä, suklaata, kaks vadelmacroisanttia. Toinen croissantti piti säästää huomiseksi. What a lie. Ihan kuin mä mitään pystyisin säästämään. Mä ahmin sen siinä samalla kuin kaiken muunkin. Ensin karkkia, suklaata, croisantti, sitten sipsiä, taas karkkia, sipsiä, toinen croisantti... Käsi työntyy jo uudelleen karkkipussiin, vaikka suu jauhaa vielä edellistä annosta. Ensin sivistyneesti karkki kerrallaan, sitten kaksi karkkia kerrallaan. Yksitellen aivan liian hidasta. Valitsen kaksi samanlaista karkkia. Kun ne loppuvat, muodostan pareja eri karkeista ja tungen niitä suuhuni. Sairasta. Aivan sairasta.
Niin kuin Orange is the New Blackissakin sanottiin: Kunnon karkkimässäilyyn tarvitaan suolaista ja makeaa tai toisinpäin - the magic combination. Se vaan on aina huonompi, kun sitten pystyy ahmimaan paljon enemmän kuin jos ahmisi pelkästään makeaa.
Kaikki on tuhottu alle puolessa tunnissa. Sitten oksentamaan. Mä en todellakaan voi jättää kaikkea tota yön ajaksi imeytymään mun reisiini ja vatsaani, vaikka mulla on kyllä kaikesta tosta makeasta niin ällö olo, että mä oksentaisin joka tapauksessa. Koko prosessi on niin nopeasti ohi, että mä mietin, tapahtuiko äskeistä ahmimista edes ollenkaan. Mut kyllä se tapahtui. Valitettavasti. Taas.
Ja taas mä päätän, että ei enää ikinä. Mä oon aika pettynytkin itseeni, kun mä sorruin. Mä tarviin oikeesti apua.
8 kommenttia:
Moi! Toi karkkihimo on mullekin tosi tuttu. On sitä lähetty hakee vaikka tulee vettä kaatamalla tai räntää niin paljon et hyvä jos näkee eteensä. Mulla on nyt vaan sellanen tilanne et himon vienti jättää kaikki kerää läskiä ku en uskalla oksentaa..
Ei tää oo kivaa mut taidan olla hiljaa syömisistä tästä eteenpäin.
Miten sä muuten voit? Onko kaikki hyvin?
Sanot että tarvit apua.
Siispä ota se yksi ainoa askel.
Hae sitä.
Tunnusta itsellesi miten sairas ja avun tarpeessa olet.
Tee se tänään.
Ei ole yhtään ainoaa pätevää syytä siirtää sitä huomiseen.
Jotenkin niin tuttua... Vaikka itse en oksenna, kun en osaa, enkä viitsi opetella. Koska se ei ehkä ole järkevää. Mutta siksipä olenkin lihava.
Emmä tiedä, mitä koitin sanoo sulle, tai mikä mun pointti oli, mut voimia ihana. <3
No ei se oksentaminen mikään hyvä ratkaisu ole, että ihan hyvä vaan kun et oksenna. Voin tällä hetkellä ihan suhteellisen hyvin, vaikka tänään tosin masentaakin. Jaksaminenkin on parempaa kuin aikoihin. Kiva kun kysyit. Miten itse voit? :)
Joo siis oon jo hakenut apua, mut en sitä just tällä hetkellä voi saada hoitohenkilöstön kesälomien takia. Mut kirjotan tästä itse asiassa ihan seuraavassa postauksessa.
Oikeasti parempi vaan, kun et edes opettele. Mä just yritän päästä tästä koko oksentamisesta kokonaan eroon. :/ Mut kiitos, voimia aina tarvitaan! <3
Jos noudattaa riittävän runsasenergistä ats:ia, tunnollisesti ja riittävän pitkään, ahmimishimot katoaa. Näin ainakin kävi omalla kohdallani. Vuosikymmenen kestäneet mättöhimot katosivat eivätkä ole palanneet. Energiavajeesta ja kehon sekä mielen hätätilastahan tuo kertoo.
-Kata
Joo ihan oikeessa oot. Mä vaan jotenkin kuvittelen, että pystyn olemaan syömättä ja silti hillitsemään itseni, etten sortuisi ahmimaan. No, niinhän siinä käy, että hyvin usein en pysty. :/
Lähetä kommentti