En tiedä mitä kirjoittaisin. Mitä kertoisin päivistäni, jotka ovat tismalleen toistensa kopioita. Harmaan eri sävyjen värittämiä, jotkut toisinaan mustia. Kaikkiaan kurjia. Huominen ei ole koskaan eilistä parempi. Eilinen ei ole koskaan huomista huonompi. Ajatukseni ovat synkkyyden ja epätoivon verhoamia. Päivästä toiseen samankaltaisia. Masentaa. Ei huvita. En jaksa. En tahdo elää. Kuinka kauan vielä? Ne kiertävät kehää eivätkä johda mihinkään. Eivätkä ne muutu positiivisemmiksi.
Kyllä se elämä siitä vielä iloksi muuttuu. Mutta kun ei muutu. Olen saanut kuulla yltiöpositiivista tsemppausta ihmisiltä, jotka eivät tiedä mitään tästä helvetistä. Minulle on annettu katteettomia lupauksia paremmasta huomisesta. He ovat kepein mielin jaelleet lupauksia, vaikka eivät voi sellaista luvata. Kukaan ei voi. Ensimmäiset lupaukset annettiin kahdeksan vuotta sitten. Mitään ei ole tapahtunut. Mikään ei ole muuttunut paremmaksi. Ei, vaikka olen yrittänyt värittää päiviäni iloisilla väreillä.
Kyllä minä ennen jaksoin uskoa parempaan huomiseen. Uskoin, että vielä jonain päivänä se valo paistaa minunkin huoneeseeni, minunkin elämääni ja poistaa pimeyden. Mutta kun päivät vaihtuivat kuukausiksi ja kuukaudet vähitellen vuosiksi, alkoi uskoni kadota. Toivo, jota vielä silloin pidin yllä, ei jaksanut enää kituuttaa pienellä liekillään. Se sammui, koska elämääni ei sisältynyt ilon tai onnistumisen kokemuksia, jotka olisivat sitä ruokkineet. Oli vuosi 2007, kun toivo hiipui olemattomiin. Sen jälkeen en ole sitä enää nähnyt.
Enkä minä enää jaksa uskoa enkä toivoa. Minusta on tullut liian kyyninen ja pessimistinen siihen. Liian väsynyt. Liian masentunut. Mutta en minäkään yritä saada teitä uskomaan ihmeisiin. Miksi minunkaan pitäisi uskoa sellaiseen mitä tapahtuu vain saduissa?
Kyllä minä ennen jaksoin uskoa parempaan huomiseen. Uskoin, että vielä jonain päivänä se valo paistaa minunkin huoneeseeni, minunkin elämääni ja poistaa pimeyden. Mutta kun päivät vaihtuivat kuukausiksi ja kuukaudet vähitellen vuosiksi, alkoi uskoni kadota. Toivo, jota vielä silloin pidin yllä, ei jaksanut enää kituuttaa pienellä liekillään. Se sammui, koska elämääni ei sisältynyt ilon tai onnistumisen kokemuksia, jotka olisivat sitä ruokkineet. Oli vuosi 2007, kun toivo hiipui olemattomiin. Sen jälkeen en ole sitä enää nähnyt.
Enkä minä enää jaksa uskoa enkä toivoa. Minusta on tullut liian kyyninen ja pessimistinen siihen. Liian väsynyt. Liian masentunut. Mutta en minäkään yritä saada teitä uskomaan ihmeisiin. Miksi minunkaan pitäisi uskoa sellaiseen mitä tapahtuu vain saduissa?
And the prince and the princess lived happily ever after...
Except you're not a princess and it would only happen in fairy tales.
Deal with it.
Naughty Boy feat. Sam Smith - La La La
8 kommenttia:
Koskaan ei voi sanoa toisten puolesta, etteivät he tietäisi mitään helvetistäsi. Eivät toki pääse välttämättä sinun mieleesi, mutta muittenkaan mielet ja elämäntilanteet eivät aina näy ulospäin. Lisäksi kukaan muu ei voi olla vastuussa tilanteestasi, elämästäsi tai huomisen lupauksista kuin sinä itse! Tärkeää olisi merkitysten luominen päivään, vaikka ne olisivatkin ihan pieniä asioita. Onko mitään asioita, mistä nautit? :) Tsempit! Ps. Ulkopuolisen silmin olet ainakin taitava kirjoittamaan. Tuoko kirjoittaminen mielekkyyttä tai merkityksellisyyttä elämääsi? Entä läheisesi? Kahvi?
Terapeutille kirjoittaminen voisi ollan ihan hyvä juttu. Olisihan se kätevää, kun voi tiivistää viiden viikon tapahtumia paperille ja sitten kun terapia jatkuu niin ei tarvitse niin kauheasti muistella loman tapahtumia vaan voi viedä kirjoituksia kronologisessa järjestyksessä, ja sitten voi käsitellä niitä terapeutin kanssa. Terapeutti kuitenkin tykkää tietää mitä on päivien aikana tapahtunut.
Voi sinua. :/ Sun ajatukset tuntuvat niin tutuilta, niin helvetin tutuilta. Olen käynyt läpi samanlaisia ajatuksia ja tunteita. Monen monta vuotta samaa paskaa. Mutta nyt voin paremmin ja olen onnellinen ainakin välillä. Uskon että se turhauttaa, kun ihmiset hokevat että kaikki vielä muuttuu paremmaksi. Kyllä se muuttuu paremmaksi mutta kukaan ei osaa sanoa että milloin ne paremmat ajat koittavat. Mutta kukaan ei voi rakentaa sitä onnea sun puolesta vaan joudut työskennellä itse oman onnesi eteen. Se on raskasta ja aikaavievää mutta lopulta se palkitsee monin kerroin.
Elämä rakentuu pienistä asioista ja toivon että saisit palan kerrallaan onnea ja elämänhalua lisää :)
Tiedän mitä tarkoitat ja ajattelet. Älä tee sitä.
Niin, tarkoitinkin lähinnä sitä, etteivät he voi ymmärtää masennusta, jotka eivät ole sitä itse kokeneet. En tietenkään vähättele toisten ongelmia.
On surullista, miten niin monet asiat ovat menettäneet merkitystään, mutta silti on olemassa vielä muutamia asioita, joista saan hyvää mieltä, tosin en niistäkään aina. Ystävät, kissani, kirjoittaminen ja seuraamani tv-sarjat ovat sellaisia. Ja kahvi. Ah, en voisi elää ilman kahvia. :D
Kiitokset tsempistä, se tulee tarpeeseen! :)
Niinpä ja mulla on kanssa se, että en viiden viikon jälkeen edes muistaisi mitä ajatuksia ja tunteita kävin läpi ensimmäisten viikkojen aikana. Masennus on vienyt muistin, no can do. :D
Mä olen samoin pystynyt paljon samaistumaan sun kirjoituksiin. On mukava kuulla (ja lukea), että sulla menee nyt paremmin. Toivon, että hyvä olosi jatkuu! Onnea elämääsi! ♥
Ei, en ole tekemässä mitään.
Niin, kyllä tämä masennuksen kanssa taisteleminen on turhauttavaa puuhaa. Varsinkin kun tuntuu, että kukaan ei ymmärrä. Minun rakas äitini sanoi minun sairastuessa viisi vuotta sitten, että toiset on heikompia kuin toiset. Niin. Minä ilmeisesti olen sitten se heikompi... No, nämä kommentit täytyy jättää omaan arvoonsa, ne kertoo vain ymmärtämättömyydestä. Se satuttaa silti. Välillä ihmisten hyvää tarkoittavat kommentit loukkaavat ihan älyttömästi. Välillä tekisi mieli sanoa, että luuleeko he että me olemme itse tämän itsellemme halunneet!
Välillä tosiaan tuntuu, että ei jaksa. Olen yrittänyt antaa itselleni lupaa olla jaksamatta. Se on mitä on, ei se siitä miksikään muutu.
Minulle on sanottu lääkäreiden taholta että ajattele positiivisia ajatuksia. Voi jeesus! Jos tämä eheytyminen oikeesti toimisi niin, että ajatellaan vaan kivoja juttuja, niin eihän tässä maassa masennusta olisikaan!
Anteeksi tämä paatos. Minä taas ehkä vähän kärjistin asioita... Täältä lähtee voimahali :)
Voi, ei ollut kyllä kivasti sanottu! Musta välillä kanssa tuntuu, että mun vanhemmat häpeävät mua ja pitävät mua ihan luuserina, kun mä en saa mitään aikaiseksi.
Joo, mulle on kanssa annettu tollasia naurettavia neuvoja. Ihan kun ne jotain auttaisivat. Etkä sä mitään kärjistänyt. Mä meinaan komppaan sua. Ihan samoja ajatuksia mullakin on! Voimahali myös sulle! ♥
Lähetä kommentti