We need to talk about that

Perjantaista asti olen odottanut seuraavaa terapiakäyntiä ja tänään se vihdoin koitti. Luojan kiitos! Vielä muutama päivä ja olisin hajonnut murusiksi kuin kaurakeksi.

Terapeutti: Mistäs tänään aloitetaan?

Minä: Tuntuu kuin viime käynnistä olis kauheen pitkä aika... siis ihan todella pitkä aika.

T: Niin no onhan siitä kyllä tasan viikko.

Minä: Lauantaina oli ne polttarit. Me oltiin järjestetty morsiamelle ratsastusta ja sit me muutkin saatiin ratsastaa. Mut mua hävetti kun mä en osannut ratsastaa... tai osasin mä mut mun istunta oli niin huono, vaikka oon ratsastanut aiemminkin. Ei kukaan muu kyllä varmaan kiinnittänyt siihen huomiota mut silti. Vähän noloa.

T: Milloin sä olet viimeksi ratsastanut?

Minä: Varmaan reilu kaks vuotta sitten.

T: Niin se voi tuntua erilaiselta niin pitkän ajan jälkeen.

Ainakin se tuntui haaroissa seuraavana päivänä. Hillitsen itseni, etten alkaisi nauramaan.

Minä: Niin ja niitä jalustimia ei saanut tarpeeksi lyhyiksi niin mä en saanut niistä tukea. Mut kyllä mun istunnan pitäis olla hyvä kun oon mä ratsastanut ilman satulaakin.

T: Milloin?

Minä: Ehm... viimeks 2004.

T: Sun pitäisi kiinnittää huomiota realiteetteihin.

Minä: Mut siitä tulee vaan selittelyn makua... Mut oli kyllä tosi kivaa. Ja nyt mun tekee mieli alkaa taas harrastaa ratsastusta. Mä en vaan tiedä pystynkö mä menemään tunnille. Kun mä pelkään, että mä en osaa ja nolaan itseni. Ja kun mä jännittäisin epäonnistumista niin se hevonen aistisi sen ja sitten mä ainakin epäonnistuisin.

T: Sulla jää paljon mukavia asioita kokematta, jos sä ajattelet noin ja pelkäät etukäteen sellaista, mitä ei välttämättä edes tapahdu. Ja olisko se niin kamalaa, jos ei osaisi?

Olisi. Olisi se. Minulle.

Minä: Mä tajusin, että se miks mä en kerro täällä kaikkia asioita, johtuu siitä, että mä en halua kokea uudelleen sitä häpeää.

T: Siksi sun pitäisikin kertoa ne asiat ja meidän pitäisi käsitellä ne, jotta sä saisit poistettua niistä sen häpeää aiheuttavan tunteen eikä sun tarvitsisi kokea sitä aina kun sä ajattelet niitä asioita.

Minä: Niin kun mä ajattelen, ettei ne ole tän nykyhetken kannalta oleellisia, vaikka ne muuten ehkä olisikin, kun ne on tapahtuneet menneisyydessä eikä niille enää mitään voi.

T: Mutta ne painaa sun repussasi. Oletko sä tehnyt jotain, että sulla on ihan aihetta tuntea niistä häpeää?

Minä: Sehän se kun ei mulla ole aihetta. Mä vaan silti tunnen.

Minä: Mulla on joskus jotain vaikeita asioita, joista mä ehkä haluaisinkin puhua, mut sit mä en saa kerrottua niitä enkä mä sitten edes yritä kertoa, koska mä tiedän, että sä et antaisi mun jättää aloitettua lausetta kesken niin sitten mun olisi pakko kertoa... Joo mä tiiän, mä en saisi tehdä niin.

T: Voidaanhan me sopia, että sä vain mainitset sen asian enkä mä pakota sua samantien kertomaan siitä kaiken. Me voidaan käsitellä sitä vaikka seuraavalla kerralla.

Mutta kun minä en edes saa sanottua mitään niistä asioista. Ne takertuvat kitalakeen kuin takiaiset enkä saa kakisteltua niitä ulos. En vain saa. Tuntuu kuin menettäisin sillä samaisella sekunnilla puhekykyni, jos yritän saada yhtäkään niihin viittaavaa sanaa ulos suustani.

T: Meillä olis vielä viisi minuuttia jäljellä. Olisko sulla ollut joku asia mielessä? Tai varmaan on, mutta haluatko sä kertoa sen? Me voidaan puhua siitä ensi kerralla.

Viisi minuuttia! Enää viisi. Aika on mennyt kuin siivillä. Liian nopeasti. Aivan liian nopeasti. En halua lähteä vielä. Haluan jäädä vielä puhumaan asioista. Vaikka sitten niistä vaikeista. Edes ihan pikkuiseksi aikaa. Anna minun jäädä. Ole niin kiltti.

Minä: Ei mulla ollut nyt mitään tiettyä mielessä. Ei oikeasti. Tosin nyt ton viikon tauon aikana mulle kertyi paljon kaikkea, mistä mä haluan puhua ja mä kirjoitin ne ylös, etten mä unohda niitä ja niistä tuli kaks paperia täyteen. Mä tiesin, etten mä ehdi puhua kaikkea tällä käynnillä ja että osa jää seuraavalle kerralle ja nyt kaikki vaikeat asiat jäi perjantaille. Mut oma vikani, mitäs puhuin kaikki helpot asiat nyt.
T: No me palataan niihin sitten perjantaina.

Jutty Ranx - I See You