Pinta siintää yläpuolellani hetki hetkeltä yhä kauempana, valon kutistuessa lopulta läpitunkemattomaksi pimeydeksi. Tunnen kuinka pimeys levittäytyy syövän tavoin joka soluuni ja mustaa mieleni.
Merten syvyyksien paine puristaa rintakehää. On vaikea olla. Helpompi olisi vain olla olematta. Pimeyden lohduttomassa syleilyssä haaveilen pääseväni edes hetkeksi pois. Jonnekin. Pois. Mutta pintaan on liikaa matkaa ja minä olen aivan liian väsynyt uidakseni sinne. Olen liian väsynyt edes yrittääkseni sitä. Pelastautumista. En voi muuta kuin vajota kohti pohjaa ja odottaa. Aika kuluu ja happi vajuu keuhkoista... kunnes jonain päivänä sitä ei ole enää yhtään jäljellä.
Akira Yamaoka: Laura Plays The Piano & Theme Of Laura (Reprise)
2 kommenttia:
Pakko taas kommentoida. Vähän niinkuin sukeltaessa laitteilla. Jos olet tarpeeksi syvällä ja huomaat ilman olevan vähissä, on kaksi vaihtoehtoa:
a) uida pintaan niin nopeasti, että keuhkot repeävät paineesta tai vähintäänkin saaden sukeltajantaudin. tai
b) jäädä pinnan alle niin, että happi loppuu.
Kukaan tuskin haluaa hukkumalla kuolla. Joten sinnittele ja pyristele sinne. Vaikka pintaan pääsy sattuukin ja repii rikki, voit silti sanoa selvinneesi.<3
Hieno oivallus! Olet kyllä ihan oikeassa. Kiitos <3
Lähetä kommentti