BDI

BECKIN MASENNUSTESTI - BECK DEPRESSION INVENTORY

[  ] En ole surullinen

[  ] Olen alakuloinen ja surullinen

[  ] Olen jatkuvasti alakuloinen ja surullinen enkä pääse tästä mielialasta eroon

[  ] Olen tuskastumiseen asti surullinen ja alakuloinen

[x] Olen niin onneton, etten enää kestä

[  ] Tulevaisuus ei masenna eikä pelota minua

[  ] Tulevaisuus pelottaa minua

[  ] Minusta tuntuu, ettei tulevaisuudella ole tarjottavana minulle juuri mitään

[  ] Minusta tuntuu, etten pääse koskaan eroon huolistani

[  ] Minusta tuntuu, että tulevaisuus on toivoton.

[x] En jaksa uskoa, että asiat muuttuvat tästä parempaan päin

[  ] En tunne epäonnistuneeni

[  ] Minusta tuntuu, että olen epäonnistunut useammin kuin muut ihmiset

[  ] Minusta tuntuu, että olen saanut aikaan hyvin vähän mainitsemisen arvoista

[  ] Kun katson elämääni taaksepäin, se on pelkkää epäonnistumista

[x]Minusta tuntuu, että olen täysin epäonnistunut ihmisenä

[  ] En ole erityisen haluton

[  ] Minua tympäisee

[  ] En osaa nauttia asioista niinkuin ennen

[x] Minusta tuntuu, etten saa tyydytystä juuri mistään

[  ] Olen haluton ja tyytymätön kaikkeen

[  ] En tunne erityisemmin syyllisyyttä

[  ] Minusta tuntuu, että olen aika huono ja kelvoton

[  ] Tunnen melkoista syyllisyyttä

[  ] Koen olevani huono ja kelvoton melkein aina

[x] Tunnen, että olen erittäin huono ja arvoton

[  ] En koe, että minua rangaistaan

[  ] Tunnen, että jotakin pahaa voi sattua minulle

[x] Uskon, että kohtalo rankaisee minua

[  ] Tunnen, että olen tehnyt sellaista, josta minua on syytäkin rangaista

[  ] Olen ansainnut saamani kohtaloniskut

[  ] En ole pettynyt itseeni

[  ] Olen pettynyt itseeni

[  ] En pidä itsestäni

[  ] Inhoan itseäni

[x] Vihaan itseäni

[  ] Tunnen, että olen yhtä hyvä kuin muutkin

[  ] Kritisoin itseäni heikkouksista

[  ] Moitin itseäni virheistäni

[x] Moitin itseäni kaikesta, mikä 'menee pieleen'

[  ] En ole ajatellut tehdä pahaa itselleni

[  ] Olen joskus ajatellut itseni vahingoittamista, mutten kuitenkaan tee niin

[x] Minun olisi parempi olla kuollut

[  ]Perheelläni menisi paremmin, jos minua ei olisi

[  ] Mielessäni on selvät itsemurhasuunnitelmat

[  ] Tapan itseni, kun siihen tulee tilaisuus

[  ] En itke tavallista enempää

[  ] Itken nykyään aiempaa enemmän

[x] Itken nykyään jatkuvasti

[  ] En kykene enää itkemään vaikka haluaisin

[  ] En ole sen ärtyneempi kuin ennenkään

[  ] Ärsyynnyn aiempaa herkemmin

[  ] Tunnen, että olen ärtynyt koko ajan

[x] Minua eivät liikuta lainkaan asiat, joista aiemmin raivostuin

[  ] Olen edelleen kiinnostunut muista ihmisistä

[  ] Muut kiinnostavat minua aiempaa vähemmän

[x] Kiinnostukseni ja tunteeni muita kohtaan ovat miltei kadonneet

[  ] Olen menettänyt kaiken mielenkiintoni muita kohtaan, en välitä heistä

[  ] Pystyn tekemään päätöksiä kuten ennenkin

[  ] Yritän lykätä päätöksentekoa

[x] Minun on hyvin vaikeata tehdä päätöksiä

[  ] En pysty enää lainkaan tekemään päätöksiä

[  ] Mielestäni ulkonäköni ei ole muuttunut

[  ] Pelkään, että näytän vähemmän viehättävältä

[  ] Ulkonäössäni on tapahtunut pysyviä muutoksia, minkä vuoksi näytän rumemmalta

[x] Tunnen olevani ruma ja vastenmielisen näköinen

[  ] Työkykyni on pysynyt ennallaan

[  ] Työn aloittaminen vaatii minulta ylimääräisiä ponnistuksia

[  ] En enää pysty työskentelemään yhtä hyvin kuin ennen

[x] Saadakseni aikaan jotakin minun on suorastaan pakotettava itseni siihen

[  ] En kykene lainkaan tekemään työtä

[  ] Nukun yhtä hyvin kuin ennen

[x] Olen aamuisin väsyneempi kuin ennen

[  ] Herään nykyisin 1-2 tuntia normaalia aikaisemmin enkä nukahda enää

[  ] Herään aikaisin joka aamu. Yöuneni jää n. 5 tuntiin

[  ] En väsy sen nopeammin kuin ennen

[  ] Väsyn nopeammin kuin ennen

[  ] Väsyn lähes tyhjästä

[x] Olen liian väsynyt tehdäkseni mitään

[  ] Ruokahaluni on ennallaan

[  ] Ruokahaluni on aiempaa huonompi

[  ] Ruokahaluni on nyt paljon huonompi

[x] Minulla ei ole lainkaan ruokahalua

[  ] Painoni on pysynyt viime aikoina ennallaan

[x] Olen laihtunut yli 2.5 kg

[  ] Olen laihtunut yli 5 kg

[  ] Olen laihtunut yli 7.5 kg

[  ] En ajattele terveyttäni tavallista enempää

[  ] Kiinnitän tavallista enemmän huomiota särkyihin ja kipuihin, vatsavaivoihin ja ummetukseen

[  ] Tarkkailen ruumiintuntemuksiani niin paljon, ettei muille ajatuksille jää aikaa

[x] Terveyteni ja tuntemusteni ajatteleminen on kokonaan vallannut mieleni

[  ] Kiinnostukseni seksiin on pysynyt ennallaan

[x] Kiinnostukseni seksiin on vähentynyt

[  ] Kiinnostukseni seksiin on huomattavasti vähäisempää kuin aikaisemmin

[  ] En ole lainkaan kiinnostunut seksistä

Tulos: 52 pistettä

Jos pisteiden yhteismääräksi tulee 17 tai enemmän, lääkärin puheille menoa suositellaan. Masennus luokitellaan lieväksi, keskivaikeaksi tai vaikeaksi. Yli 30 pistettä viittaa jo vaikeaan masennustilaan, jolloin on viimeistään ehdottomasti syytä hakeutua hoitoon.

Testin voi tehdä täällä.

Maybe there's still some hope.

Clint Mansell - Requiem For A Dream

Tell me how to talk

1. Open your mouth.
2. Let the words come out.

It's so simple.

- No. It isn't.

Perjantain terapia.

Minä: Joku mies tuli mun kanssa samalla hissillä, se painoi neloskerrosta, mut tuli kuitenkin tänne viidenteen.

Terapeutti: Mutta se hissihän kuitenkin pysähtyi neljännessä kerroksessa?

Minä: Joo siinä jäi joku toinen pois.
T: Niin, joskus jotkut neljänteen kerrokseen menijät tulevat vahingossa tänne ja taas jotkut tänne tulevat jäävät vahingossa kerrosta alempana pois.

Hiljaisuus. Mietin sanottavaa. Hiljaisuuden rikkoo käytävältä kuuluva korkokenkien kopina. Joku kollegasi, oletan. Mieleeni nousee kuva 12 cm korkeista, piikkikorkoisista kengistä. Mutta ei kukaan teistä käytä täällä sellaisia kenkiä. Korkojen kopse on terävä. Tehokas. Kuvittelen korkojen jättävän käytävän lattiaan pieniä kuoppia, kraattereita. Suupieleni nousevat tahtomattani hymyyn.

T: Mikä sua hymyilyttää?
Minä: Ei mikään.
T: Kyllä sua jokin hymyilyttää.
Minä: En mä tiedä mikä.

No nyt tunnen itseni idiootiksi.

T: Milloin sä olet itkenyt viimeksi?
Minä: Eilen. Ja toissapäivänä. Ja sitä edellisenä. Ja sitä edellisenä...
T: Miksi?
Minä: Koska koulu ahdistaa.

T: Miten se esitelmä meni koulussa?
Minä: Hyvin.
T: Mä olen huomannut, että sä et hirveästi kerro asioista.
Minä: Kerronpas! En mä salaa mitään.
T: Sä et kuvaile tapahtumia etkä kerro niistä laajemmin. Sä kerrot esimerkiksi matkasta, että se meni hyvin, mutta et kerro mitä teit sillä matkalla, mitä näit, ajattelit, mitä siellä tapahtui. Tai esitelmästä, että jännittikö se sua.
Minä: Enhän mä ole koskaan kertoillut asioista. En pienenäkään vanhemmilleni. En mä osaa kertoa. En mä osaa puhua.
T: Mutta sä osaat kuitenkin kirjoittaa. Ehkä mun täytyisi tulostaa sun blogitekstejä ja me voitaisiin käydä niitä täällä yhdessä läpi. Sä voisit lukea niitä ääneen. Tai me voitaisiin käydä tota kirjaa (Patricia McCormick: Viilto) läpi ja sä voisit kertoa missä kohdissa se kirja kuvaa sua.
Minä: En mä voi lukea niitä tekstejä ääneen, kun ääneenluettuina ne alkaa kuulostaa tyhmiltä.

Kate Bush - Wild Man

We're all mad here

I'm mad, you're mad.

Tiistainen terapia. Tulet hakemaan minua odotushuoneesta. Kävelet poikkeuksellisen verkkaisesti. Minä kävelen reippaasti ja tuijottelen jalkojeni alla lipuvaa laattalattiaa matkalla huoneeseesi. Olen lähellä kävellä päällesi.

Terapeutti: No, mitäs tänään?
Minä: Mä en jaksa koulua. Mä en jaksa käydä sitä.
T: Mä kyllä näen, että sulla on enemmän voimavaroja kuin miltä susta itsestä tuntuu.
Minä: Ei mulla ole.
T: Koulu tekee sulle hyvää. Normaali toiminta ja ikäistesi seurassa oleminen. Ei kotona makoilu sua auta. Eikä se kuntouttava työtoiminta, että sä käyt pari kertaa viikossa muutaman tunnin töissä. Sun pitäisi käydä siellä sitten päivittäin.
Minä: Mutta kun mä en jaksa! Mä en ihan totta jaksa sitä! Mä olen kauhean väsynyt ja stressaantunut!

Hiljaisuus.

T: Mitä sä ajattelet nyt?
Minä: Mä olen kiukkuinen. Ja turhautunut.
T: Miksi?
Minä: En mä tiedä.
T: Kyllä sä tiedät.
Minä: Mä tässä olen se, joka on väsynyt ja stressaantunut ja masentunut, et sä, ja tässä oli kuusi päivää taukoa näiden käyntien välillä ja se on oikeesti ikuisuus ja kun koulukin alkoi siinä välissä ja mä oon odottanut, että pääsen tänne puhumaan ja taas musta tuntuu, että sä et ymmärrä mua.
T: Ehkä on hyvä, että mä en aina ole samaa mieltä sun kanssa. Etten mä nyökyttele tässä, että "Kyllä, sulle on parempi vaan makoilla kotona". Ja olen mäkin joskus väsynyt ja stressaantunut. Se kuuluu elämään. Se on opittava kestämään.

Mutta sinä et varmaan sen takia istu iltaisin itkemässä ja viiltämässä ranteitasi auki. Ethän? Se olisi hieman huolestuttavaa.

Danny Elfman - Alice's Theme

The day my earth stood still

Vaikka minun maailmani pysähtyi, muiden maailmat jatkoivat pyörimistään. 

Mikä on pahinta mitä sinulle voisi tapahtua? Mitä et ikinä halua kokea?

Menettää se itselle kaikkein rakkain ihminen. Se on minulle asia, jota en ikinä haluaisi kokea. Ja juuri sen minä jouduin kokemaan.

26.12.2004. Lojun olohuoneen sohvalla yhdessä vanhempieni kanssa ja katson puolella silmällä yhdeksän uutisia. Niissä kerrotaan Sumatran länsirannikolla tapahtuneesta vedenalaisesta maanjäristyksestä, joka on aiheuttanut tsunamin. Tsunami. Aivan uusi sana minulle. Hyökyaalto. Eeva, paras ystäväni, on Thaimaassa, ajattelen uutista seuratessani. Mutta eihän se nyt sinne ole iskenyt, missä Eeva on. Ei Eevalle ole käynyt kuinkaan, ei tietenkään. Ei tämä koske minua, niin itsekkäästi kuin ajattelinkin. Yhtään suomalaista ei ole menehtynyt, kaikkiin suomalaismatkailijoihin on saatu yhteys, uutistenlukija vakuuttaa. Kyse on siis jostain tavallista suuremmasta vuoroveden noususta, joka on hajottanut paikallisten koteja. Joitakin ihmisiä on loukkaantunut. Näin ajattelin. Kuten tässä vaiheessa vielä kaikki muutkin.

Kuinka väärässä kaikki olivatkaan. Vähitellen katastrofin laajuus alkoi selvitä. Samoin se, että Eeva on kateissa. Eeva oli Khao Lakissa. Sain tietää, että Khao Lak oli yksi pahiten tuhoa kärsineistä alueista. Eeva oli Blue Village Pakarang -hotellissa. Sain tietää, että kyseinen hotelli oli aivan rannan läheisyydessä ja tuhoutui täysin (kyseisessä hotellissa menehtyi eniten suomalaisia). Aloin pelätä pahinta.

Soitin Eevan kännykkään. Eeva ei vastannut. Tunteeton naisääni ilmoitti, ettei valitsemaani numeroon saada juuri nyt yhteyttä. Yritin uudelleen. Ja uudelleen. En osannut ajatella, että Eevalla tuskin oli kännykkäänsä mukanaan. Se oli mitä todennäköisemmin huuhtoutuneena mereen. En soittanut ulkoministeriöön. Sen linjat olivat jatkuvasti ruuhkaiset ja tukossa, joten halusin, että lähiomaiset pääsisivät läpi. Ystäväni yritti soittaa sinne kysyäkseen Eevasta. Hän ei päässyt läpi.

Olin hämmentynyt. Täysin hämilläni. Ymmälläni. Kaikki tuntui niin epätodelliselta, liian uskomattomalta ollakseen totta. Jättimäinen hyökyaalto, joka etenee 800 km/h ja on jopa 15 metriä korkea. Ei se voi olla todellinen. Sellaisia on vain elokuvissa. Ei tämä voi olla totta. En käsittänyt tapahtunutta todeksi. Se tuntui painajaiselta tai mauttomalta pilalta. Miltä tahansa muulta paitsi todelta. En osannut vielä surra.

Joulun välipäivät menivät netissä istuessa. Istuin koneella lähestulkoon kellon ympäri. En muistanut syödä, en malttanut nukkua. En ehtinyt ulkoilla. Päätäni särki jatkuva koneella oleminen, mutta minun oli oltava siinä. Minun oli etsittävä Eevaa.

Kahlasin läpi lukuisia nettisivuja. Kävin keskustelupalstoilla. Viranomaisten sivuista ei ollut mitään apua. He olivat aivan hukassa. Enimmäkseen selasin thainkielisiä sivuja, joista en ymmärtänyt puoliakaan. Niille oli koottu listoja kadonneista, elossa löydetyistä ja kuolleina löydetyistä ihmisistä. Viimeksi mainittuja listoja en aluksi uskaltanut lukea. Jossain vaiheessa epätietoisuus kasvoi niin sietämättömäksi, että aloin lukea niitäkin. Minun oli saatava tietää. Välillä sivulle saattoi odottamatta ilmestyä kuvia kuolleista. Niitä en ainakaan tahtonut nähdä. Sellaista kuvaa rakkaimmastaan ei saa koskaan pyyhittyä pois mielestään. Kävin myös tiheään sukellus.fi -sivustolla. Sinne päivitettiin nimilistaa elossa löytyneistä suomalaisista. Nimiä tuli päivittäin lisää. Vaan ei Eevan nimeä. Miksi kaikkien muiden nimiä tuli lisää ja lisää, muttei Eevan? Miksi?

Tunsin itseni niin kovin pieneksi, yksinäiseksi ja voimattomaksi. Turhaksi. Olisin halunnut tehdä jotain konkreettista. Ottaa seuraavan lennon Khao Lakiin ja lähteä etsimään Eevaa. Halusin auttaa, olla hyödyllinen. Tietokoneella istuessa en sitä ollut. Tosi asiassa en olisi osannut tehdä mitään. Olisin ollut vain tiellä. Eikä ulkoministeriökään suosittanut tuhoaluille matkustamista.

Tammikuun alussa sain vihdoin kuulla Eevasta. Löysin eräältä keskustelupalstalta linkin Aftonbladetin artikkeliin, jossa Eeva mainitaan. Artikkeli löytyy tästä linkistä: "Vet du, jag dog nästan i Thailand". (Eeva mainitaan kohdassa "Värsta dagen i mitt liv"). Otin myös yhteyttä artikkelissa haastateltuun ruotsalaismieheen. Hän oli ollut Eevan kanssa aaltojen jälkeen. Eevan viimeisinä hetkinä. Ja hän kirjoitti minulle siitä. Mikä oli yhtäaikaa sekä järkyttävää että koskettavaa.

Tässä vaiheessa iski järkytys. Katastrofin käsittäminen. Kaikki tämä todella tapahtui. Kaikki on todellista. Täyttä totta. Pääni valtasi yksi ainoa kysymys. Miksi? Miksi tämä tapahtui juuri minulle? Miksi Eeva? Miksi? Miksei edes joku muu? Vaikkei niin olisi saanut edes ajatella. Ajattelin silti.

Silti käsitin vain puolittain sen, ettei Eevaa enää ole. En halunnut hyväksyä sitä. Sillä jos hyväksyisin sen, siitä tulisi totta. Halusin pitää toivoa yllä. Minun täytyi pitää toivoa yllä. Sillä muuten pettäisin Eevan. Halusin uskoa ihmeeseen. Sillä jos en uskoisi, ei sitä voisi tapahtuakaan. Kehitin toinen toistaan uskomattomampia kuvitelmia: Eeva on kaukaisessa sairaalassa hoidossa. Eeva on hengissä viidakossa, josta hänet löydetään. Eeva on pienessä kylässä, jonkun paikallisen kotona toipumassa. Tsunami on tuhonnut tiet ja puhelinlangat, joten yhteyttä suurlähetystöön ei saada. Ja minä pidin kiinni noista kuvitelmistani. Takerruin niihin. Uskoin niihin.

Löysin keskustelupalstoilta vertaistukea ikäisistäni 14-vuotiaista tytöistä, joilla oli myös joku läheinen kateissa. Perheenjäsen tai ystävä. Otin heihin yhteyttä sähköpostilla. Jokainen heistä vastasi. Ja jokaisen heistä läheinen oli löytynyt elossa, korkeintaan lievästi loukkaantuneena. Minun oli yhä kateissa. He ottivat osaa suruuni ja sanoivat, että voin kirjoittaa heille. En halunnut heistä vertaistukea. Eivät he ymmärtäisi suruani, koska heidän läheisensä olivat pelastuneet. Miksi heidän läheisensä pelastuivat, mutta minun ei? Halusin olla iloinen heidän puolestaan, mutten osannut. Olin kateellinen ja katkera.

* * *

Tästä oli odotettua vaikeampi kirjoittaa, sillä shokin takia en muista juuri mitään katastrofia seuranneista päivistä. Mutta minä haluan kirjoittaa. Minä haluan käydä tämän läpi vielä kerran. Joten jatkoa on luvassa.

Song of the day: Red Hot Chili Peppers - I Could Die For You

Year 2011

Tarkoitukseni oli viime vuoden lopussa käydä läpi kyseinen vuosi, mutta tietenkin unohdin. Niinpä niin. Joten tässä tulee nyt tiivistelmä vuodesta 2011.

Tammikuu

• Otin huulilävistyksen.
• Luin historiaa Yhteiskoulun aikuislukiossa.

Helmikuu

• Kävin muutaman kerran psykiatrian sairaanhoitajan luona tk:ssa. Hän vähätteli ongelmiani ja nauroi minulle.
• Viiltelin vasemman etureiteni. Jäljet parantuivat huonosti ja jäivät hyvin näkyviin.

Maaliskuu

• Palasin takaisin terapiaan lopetuksen jälkeen. Aloin vihdoin puhua.
• Matka Dubliniin Jethro Tullin konserttiin.
• Maaninen vaihe.
• Sepram 40 mg (masennukseen) ja Doxal 40 mg (ahdistukseen) lopetettiin. Tilalle Venlafaxin 75 mg (masennukseen). Jatkettiin Tenox 20 mg (nukahtamiseen).

Huhtikuu

• Toinen voimakas, maaninen vaihe.
• Muutin omilleni asumaan, yksiöön.
• Venlafaxinin nosto 150 mg:aan. Tenoxin lopetus. Tilalle Ketipinor 50 mg (ahdistukseen ja nukahtamiseen).

Toukokuu

• VAKAVA:n pääsykokeet Helsingissä. Minut valittiin 2. vaiheeseen, soveltuvuuskokeisiin.
• Mielialakaavake R-BDI. Tulos 32 pistettä = vakava depressiivisyys.
• Venlafaxinin nosto 225 mg:aan.

Kesäkuu

• Matemaattisten aineiden luokanopettaja -koulutuksen soveltuvuuskokeet Joensuussa. Minua ei valittu.
• Isoenon hautajaiset, joista olin nähnyt ennenunen.
• Venlafaxinin nosto 300 mg:aan.

Heinäkuu

• Adoptoin Sepin Kissatalosta (kodittomat kissat).
• Venlafaxinin nosto 375 mg:aan. Annostus nyt suurin mahdollinen.

Elokuu

• Selvisin hengissä 5 viikon terapiatauosta.
• Aloin pitää muistilappua mukana terapiassa.
• Matka Sunny Beachille Hellun kanssa.
• Otin koi fish -tatuoinnin ranteeseen.
• Synttärini. Olen taas yhtä masennusvuotta vanhempi. Ja väsyneempi.

Syyskuu

• Viimeinen maaninen vaihe.
• Aloitin työt Kuntouttavassa työtoiminnassa. Työaika maanantaisin klo 9-13 atk:ssa.
• Kilpirauhaskokeet. Kilpirauhaseni lievästi vajaatoiminnassa. Lääkäri ei katsonut aiheelliseksi ryhtyä jatkotoimenpiteisiin.
• Venlafaxinin lopetus. Ketipinorin nosto 100 mg:aan.

Lokakuu

• Red Hot Chili Peppersin keikka Tukholmassa.

Marraskuu

• Dating Mr. D sai alkunsa.
• Hoitotyön (sairaanhoitaja) pääsykokeet. Minut valittiin.

Joulukuu

• Työpäiviä nostettiin KuTy:ssa kahteen viikossa.
• Muutin kaksioon.

Vuosi kaikenkaikkiaan

• Kävin terapiassa 69 kertaa, mikä tekee 51h 45min vuodatettua ahdistusta, syyllisyyttä, itseinhoa, pelkoja, surua ja pahaa oloa.
• Samaa paskaa kuin edeltävätkin vuodet.

T. Rex - Cosmic Dancer

The gift

Terapia. Aikamme on tältä päivältä lopussa.

Terapeutti: Meillä onkin seuraava aika sitten keskiviikkona. Olisko nyt vielä jotain mielessä?

Minä: Ei kai... siis ei.

Eipä minulla ole nyt mitään mielessä, kun ei ole ollut koko aikanakaan. Taaskaan. En ole taaskaan osannut puhua mitään. Sitten muistan. Lahja! Olet noussut jo seisomaan. Nostan laukun syliini.

Minä: Tai olis mulla yks juttu.

Kaivan laukustani lahjapaketin. Siinä on kirja. Patricia McCormicin kirja Viilto. Olen käärinyt sen valkeaan lahjapaperiin. Paperissa on punavalkeita lintuja. Ne istuvat oksalla, jossa on jäätyneitä marjoja. Paperissa on myös hopeisia lumihiutaleita ja ruudullisia sydämiä. Ihastuin paperiin heti sen nähdessäni ja halusin paketoida lahjasi juuri siihen. Ojennan pakettia sinulle.

Minä: Tää on niinku joululahja.

T: Ei sun olis tarvinnut.

Äänessäsi kaikuu jokin, joka kuulostaa liikutukselta. Mutta ei se voi olla. Olet varmasti saanut lahjoja muiltakin potilailtasi. Ojennan pakettia edelleenkin sinua kohti. Et tee elettäkään ottaaksesi sen vastaan. Sisälleni hyökyy tunne. Se, jota kauhulla odotin. Se, jota en halunnut joutua tuntemaan. Pelko. Etkö sinä aio ottaa lahjaani vastaan? Etkö halua sitä? Vai eikö ammattietiikkasi salli sinun ottaa sitä? Sillä olin lukenut, ettei terapeuteille saisi ostaa lahjoja. Ettei heille kuulu ostaa. Sillä se, mitä he tekevät, on vain heidän työtään. Mutta opettajillekin saa ostaa lahjoja. Jouluisin ja keväisin. Joten miksei siis terapeuteille? Olin myös lukenut, kuinka eräs terapeutti oli jopa täysin kieltäytynyt ottamasta potilaan lahjaa vastaan.

Laitan lahjan kirjoituspöydällesi. Siinä on. Minähän en sitä takaisin vie. Olen kirjoittanut sinulle kirjaan omistuskirjoituksenkin. En siis voisi pitää sitä kirjahyllyssäni. Se, mitä tästä eteenpäin teet lahjalleni, on sinun asiasi. Toivoisin kuitenkin, että edes lukisit sen. Sillä sitten ymmärtäisit, miksi annoin sinulle juuri kyseisen kirjan. Se ei ole vain mikä tahansa kirja. Se on kirja, joka voisi kertoa minusta. Se voisi olla kirjoitettu minusta. Niin monet kirjan tapahtumat ja Callien ajatukset ovat kuin suoraan omasta elämästäni.

Nousen viimein tuolistani. Kättelemme hyvästiksi tältä päivältä. Hymyilet. Vaikutat jotenkin tavallista lämpimämmältä. Käännyn lähteäkseni. Käsi ovenkahvalla pysähdyn. En käänny sinuun päin vaan osoitan sanani ovenkarmille.

Minä: Mun piti antaa toi lahja ennen joulua. Niinku joululahjaksi. Mut mä en uskaltanut antaa sitä. Mä oon kantanut sitä siitä asti mukana.

Naurahdan ja poistun huoneestasi. Hymyilen koko matkan kotiin asti. Rakastan lahjojen antamista. Enemmän kuin niiden saamista. Tulen siitä aina hyvälle mielelle. Varsinkin, jos olen käyttänyt aikaa lahjan miettimiseen. Jos lahjalla on jokin merkitys eikä se ole vain ensimmäinen Sokoksen hyllystä käsiin tarttunut lahjaksi kelpaava esine.

Itse asiassa kirja ei ollut joululahja. Tai on se sitäkin, mutta se on myös paljon muutakin. Se on kiitoslahja kaikesta siitä tuesta ja ymmärryksestä, jota olen sinulta näiden kuluneiden vuosien aikana saanut. Se on myös anteeksipyyntö. Niistä puhumattomista vuosista, jolloin esitin iloista ja valehtelin sinulle vointini, vaikka sinä yritit auttaa minua.

Ennen kaikkea se oli minun jäähyväislahjani sinulle. Se lahja, jonka antaisin sinulle kun hoitosuhteemme päättyy. Mutta minä halusin antaa sen nyt. Sillä minä tajusin, että minä saatan kuolla vaikka huomenna. Jäädä auton alle matkalla töihin. Silloin en saisi antaa sinulle jäähyväislahjaa eikä sitä voisi kukaan muukaan antaa, sillä kukaan ei tietäisi mikä sen lahjan piti olla. Enkä minä saisi tietää mitä sinä ajattelit lahjastani. Mutta nämä eivät olleet jäähyväiset. Näemme keskiviikkona.

Jethro Tull - Sweet Dream

Thursday. Just thursday.

Hoitoneuvottelu. Paikalla ovat minä, terapeuttini ja lääkärini. Tarkoitus on keskustella tilanteestani.

Yleensä hoitoneuvotteluissa potilas ja hänen vanhempansa istuvat vastapäätä terapeuttia ja lääkäriä. Koska olen täysi-ikäinen, vanhempiani ei tarvita. Lääkärini istuu tavalliselle paikalleen kirjoituspöytänsä viereen, jotta voisi tehdä muistiinpanoja. Oletan, että sinä hinaat tuolin hänen viereensä, mutta istutkin viereiseeni tuoliin. Haluatko istua samalla puolella kanssani, jotten tuntisi oloani niin orvoksi? Vai istuitko viereeni, jotta voisit tarkkailla paremmin ilmeitäni syliini lasketusta katseestani?

Loppupuolella neuvottelua:

Lääkäri: Teillä näyttää olevan hyvä hoitosuhde, kun sun terapeuttisi voi sanoa hyvinkin suoraan havaintonsa ja päätelmänsä susta, eikä sun ilmeesikään värähdä. Sä kestät sen todella hyvin, sä et tule vihaiseksi eikä sun tee mieli paeta tilanteesta.

Tässä hän on aivan oikeassa. Minun ei tee mieli paeta. Enkä suutu. Miksi suuttuisin? Kaikki sinun päätelmäsi itsestäänselvistä ja ei niin itsestäänselvistä asioista pitävät paikkaansa. Minä en vain ole niitä oivaltanut tai en kykene niitä itse oivaltamaankaan. Sitä paitsi minä haluan tietää kaikki sinun mielipiteesi ja analyysisi minusta. Minä haluan oppia ymmärtämään paremmin itseäni ja käytöstäni. Silloin en olisi niin hämmentynyt. Tuntisin itseni kokonaisemmaksi. Ehjemmäksi. Just tell me what's wrong with me.

Enya - Orinoco Flow

Monday blues

Vuoden ensimmäinen terapia. Olen jäässä ja selvästi unohtanut, että terapiassa puhutaan. Kerrotaan asioista enemmänkin kuin yhdellä sanalla.

Terapeutti: Miten sun joulu meni?
Minä: Hyvin.
T: Miten sun uusi vuosi meni?
Minä: Hyvin.
T: Miten nämä päivät tauon aikana kaiken kaikkiaan meni?
Minä: Hyvin.

Tässä vaiheessa minua alkaa hymyilyttää. Tajuan itsekin miten koomiselta tämä kuulostaa. Sinä toteat hymyillen (en edelleenkään katso sinua, mutta kuulen hymyn äänessäsi):

T: Saisko vähän monisanaisemmin?

T: Mitä sulla on nyt mielessä?

Minä: Ei mitään järkevää.
T: No mitä?

Minä: Keskussairaassa oli sinne polille vievällä käytävällä sellainen iso pehmo Karvinen.

T: Mä en muistakaan sitä.

Minä: Se oli suunnilleen mun pituinen ja sillä oli kruunu päässä ja kuninkaan viitta.

Mietin oliko sillä valtikka kädessä. Ei, ei sillä ollut.

T: Missä se siellä oli?

Minä: Siinä käytävällä, joka johtaa psykiatrian poleille. Sen käytävän jälkeen vasemmalla on ovi nuorisopuolelle ja oikealla aikuispuolelle. Jos menee psykiatrian poleille niin ei voi olla kulkematta sen Karvisen ohi... niin jos tulee sairaalan pääovista. Sieltä psykiatrian sivuovista tullessa sitä ei näe.

T: Olen mä niistä pääovistakin kulkenut, mutta en mä nyt muista sitä. Mä muistan vaan yhden Muumin.

T: Mistä sulle tuli se mieleen?

Minä: En mä tiedä. Mähän sanoin, ettei mun mielessä ole mitään järkevää.

Foster The People - Pumped Up Kicks