torstai 8. joulukuuta 2011

Happy Birthday, E!

Heräsin tänään säikähtäen. Tänään on sinun syntymäpäiväsi, eikä minulla ole sinulle syntymäpäivälahjaa. Olen unohtanut ostaa sinulle lahjan. Kuinka se on mahdollista? Kuinka saatoin unohtaa? Kunnes muistin.

Siitä on 7 vuotta kun viimeksi näimme. Kun viimeisen kerran näimme. Ennen kuin sinä lähdit Thaimaahan. Lähdit, etkä enää palannutkaan.

Näimme viimeisen kerran näihin aikoihin. Minä tulin teille. En soittanut summeria, sillä tiesin ovikoodin. 4 3 2 1. Olit kertonut sen minulle, jottei sinun tarvitsisi aina tulla painamaan summeria. Kotiovesi oli valmiiksi auki. Sinä istuit keskellä olohuoneen lattiaa avattujen lahjojen ja monenkirjavien lahjapapereiden ympäröimänä paketoimassa paraikaa jättimäistä suihkugeelipulloa takaisin paperiinsa. Hymyillen kerroit saaneesi kaikki lahjat mitä olit toivonutkin. Minä nauroin ja uhkasin kertoa äidillesi.

Mitä muuta me teimme? En muista. Luultavasti pelasimme Crash Bandicootia ja söimme Dr. Oetkerin suklaamoussea. Sitä, jota sinä aina teit minulle. Ja jonka minä luulin sinun tekevän alusta asti itse, vaikka se oli sellainen lisää-vain-vesi -juttu. Mutta sinä olisit voinut tehdä sen aivan hyvin itsekin. Sinä kun olit niin hyvä leipomaan. Minä muuten ostin sitä yksi päivä. Sitä samaa suklaamoussea. Sitä myydään vieläkin. Mutta ei se ollut enää yhtä hyvää. Koska sinä et ollut tekemässä sitä minulle.

Sinä totesit, ettet tahdo lähteä Thaimaahan. Minä katsoin sinua pitkään ja kysyin syytä haluttomuuteesi. En muista mitä vastasit. Sanoin sinua höpsöksi. Miksi et tahdo lähteä paratiisiin vaan jäisit mieluummin hyisen kylmään ja lumiseen Suomeen? Emme puhuneet asiasta enää myöhemmin. Tapasin silloin myös siskosi viimeisen kerran. Siskosi kertoi, ettei Thaimaassa saa rypistää seteleitä, koska niissä on kuninkaan kuva. Se on viimeinen asia, jonka muistan hänen sanoneen.



Kävin viemässä sinulle kynttilän. Hautausmaalla ei ollut muita kuin minä ja pelokas rusakko, joka pinkoi karkuun heti askeleeni kuullessaan. Sen turkki ei ollut vielä vaalennut talviväritykseensä, vaikka lumi oli jo maassa. 6 vuotta sitten sinun ja siskosi hauta oli reunimmainen. Nyt siinä oli 19 uutta. Kynttilä ei meinannut syttyä. Minua alkoi itkettää.

Jos sinä olisit täällä. Ajattelin sitä tänään. Voisimme juhlia sinun syntymäpäivääsi. Sinä täyttäisit 21 vuotta ja näyttäisit uskomattoman kauniilta kimaltelevassa paljettitopissa, pitkät, vaaleat hiuksesi kiharrettuina (nyt voin melkein kuvitella sinut nyrpistämässä nenääsi sinulle ominaiseen tapaasi ja sanomassa ettet pidä paljeteista). Tekisimme jotain, mistä sinä pitäisit. Ehkä poksauttaisimme kuoharin ja katsoisimme jonkun Johnny Deppin uusimmista elokuvista. Jonkun Pirates Of The Caribbean -elokuvan. Tai Liisa Ihmemaassa. Sinä pitäisit siitä varmasti. Tai me voisimme kuunnella Maroon 5:a ja syödä Fazerin keksisuklaata. Sitä, josta sinä pidit.

Antaisin mitä tahansa, jos saisin viettää vielä edes yhden päivän kanssasi. Edes yhden tunnin. Edes hetken. Edes yhden pienen hetken. Vaikka surutyön on käynyt läpi, vaikka surunsa on surrut, jää silti pieni palanen surua pysyvästi sydämeen. Se ei poistu sieltä koskaan. Eikä sen tarvitsekaan. Se ei satuta. Se ei tee kipeää. Sen olemassaolon huomaa vain näinä tiettyinä merkityksellisinä päivinä, jolloin se muistuttaa menetetystä rakkaasta.




Song of the day: Maroon 5 - Sweetest Goodbye (from your favorite band) 

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Rusakot ei vaihda turkin väriä talveksi. :P Se on metsäjänis joka muuttuu valkoiseksi.

Pura kirjoitti...

Kiitos, hyvä tietää.

Lähetä kommentti