Terapeutti: Hei siellä olis nyt se iso huone vapaana. Haluatko, että mennään sinne?
Tämä tulee niin yllättäen, etten ole ehtinyt yhtään varautua.
Pudistan kiivaasti päätäni: Ei tänään.
T: Mä olen miettinyt tätä sun katsekontaktin puutetta.
Minä: Onks meidän aina pakko puhua siitä!, tokaisen turhautuneena.
Tämä on ensimmäinen kerta kun näytän terapiassa jotain kielteisiä tunteita. Olen tuntenut joskus ennenkin turhautumista, mutten ole näyttänyt sitä. Olen aina kätkenyt negatiiviset tunteet sisälleni, vaikkei se tarkoita ettetkö sinä olisi ehkä huomannut niitä. Nyt kuitenkin osoitan turhautumiseni suoraan ja se hämmentää minut itseni hetkeksi.
T: On, se on kuitenkin oleellinen asia.
Minä: Mä en vaan pysty. En mä voi sille mitään.
T: Sä voisit yrittää.
Minä: Ei ole helppoa muuttaa sellaista mikä on ollut kauan niin.
T: Mikä siitä tekee vaikeaa? Mä ymmärtäisin, jos tämä olis sun kolmas käyntisi, mutta tämä on sun mones kymmenes tai sadas käynti. Me ollaan jo tuttuja toisillemme.
Minä: En mä vaan tiedä.
T: Mä mietin, että pitäisiköhän sun puhua jollekulle muulle, jos sä et pysty katsomaan mua silmiin, kun se kuitenkin haittaa sun edistymistäsi tässä terapiassa.
Mitä! Järkytyn. Onko tämä niin iso asia, että sinä olisit valmis siirtämään minut jollekulle toiselle sen takia? Onko tämä niin suuri este edistymiselleni? En ole uskoa korviani. En minä halua kenellekään toiselle. Et sinä voi tehdä minulle niin, ethän?
Sitä paitsi minä yritän. Minä yritän joka ikinen terapiatunti katsoa sinua. Käyn uuvuttavaa taistelua itseni kanssa. Häviten joka kerta. Lähden terapiasta joka tunnin jälkeen itseeni pettyneenä. Epäonnistuneena. Itsensä voittaminen on vaikeinta. Mutta minä siitä huolimatta yritän ja minua turhauttaa ettet sinä tunnu ymmärtävän sitä.
T: Onks mussa jotain, mitä sä et halua nähdä?
Minä: Ei.
T: Onks jotain, mitä sä et halua näyttää mulle?
Minä: Ei. Mä en salaile mitään.
Minulle tulee mieleen, ettet sinä ehkä edes tiedä minun silmieni väriä. Sillä minä en koskaan katso sinua. Minulla on vihreät silmät. Hailakan vihreät surusilmät. Ehkä minä pelkään, että satutan sinua, jos katson sinua silmiin. Vai haluanko sittenkin salata jotain tiedostamattani? Olen kertonut sinulle kaiken, jakanut kanssasi kaikki syvimmätkin salaisuuteni. Ovatko silmäni, sieluni peili, se viimeinen asia, jonka haluan säilyttää itselläni?
T: Mitä sä ajattelisit, jos joku sun kaveri ei pystyisi katsomaan sua kun te juttelette?
Minä: Kyllä mä ymmärtäisin, jos se olis sille vaikeaa. En mä loukkaantuisi siitä.
T: En mäkään ole loukkaantunut, musta vaan tuntuu... oudolta. Kun sä olet siinä, mutta niin kuin sä et kuitenkaan ihan kokonaan olisi.
Tulen hyvin surulliseksi. Tavallaan tunnen itseni myös hieman loukatuksi. Ennen kaikkea olen kuitenkin pahoillani puolestasi. Minä tahdon näyttää sinulle. Minä tahdon näyttää sinulle, että pystyn voittamaan itseni ja alkaa katsoa sinua silmiin.
Jack White & Alicia Keys - Another Way To Die
2 kommenttia:
Käytännössä hengailu ihmisten seurassa varmaan tepsisi tohon, että tajuaisi, ettei aina tarvitse vetää 100%sti, kun ei totisesti muutkaan. Jos silleen 80% ajasta vetäisi vaikka vaan 60-70% prosentin teholla ottamatta kummempia paineita, ja max. 20% täpöillä. Mutta on se vajaatehoilla toimiminen jotenkin helvetin epäpalkitsevaa, vaikka täysillä toimiminen (ja erityisesti siihen pyrkiminen) onkin kuluttavaa ja uuvuttavaa. Mitenköhän löytäis sellaisen tasapainoisen välimuodon?
Ainakin mulla suurin osa masennuksesta liittynee juuri siihen, että tuntuu, että koko ihmiskunta porskuttaa eteenpäin täysin eri tavoin & kiinnostuksenkohtein & päämäärin kuin itse. Ikäänkuin radiokanava olisi viritetty huonosti; osan jutuista tajuaa, mutta suurin osa menee niin ohi että tekee mieli sammuttaa koko helvetin laite ja olla kokonaan ilman taustamelua. Ja silti niillä menee ainakin päällisin puolin mukavasti. Ite kun repii hirveät stressit aina siitä että pitäisi olla jotenkin eriskummallisen mainio ollakseen millään lailla kelpaava. Hommantouhu näyttää olevan muille melko lailla helpompaa ja vähemmänkuluttavaa. Erilainen vastaanotin?
En tiedä kykenisikö itse samaan "mukavuuteen" (ja laitteistopäivitykseen) kun vaan valkkaisi vähän isomman kokoisia pipoja, vai onko täydellisyyteen pyrkivät (ja täydellisyydestä nauttivat!) vaan totaalisen tuomittuja masennukseen tässä maailmassa.
T. Iina
Olet niin oikeassa. Mullekin sanotaan vähän väliä, että pitäisi ottaa rennommin eikä koko ajan paahtaa menemään täydellä teholla. Muutenkin on voimat vähissä saati, että yrittää koko ajan pyrkiä täydellisyyteen (siihen usein edes pääsemättä). Mutta kun on aina ollut tällainen perfektionisti niin ei ole mitenkään yksinkertaista päästä siitä irti. Viimeistään ehkä totaalinen burnout pakottaisi vähempään itsekriittisyyteen ja asioiden suorittamiseen vähemmän pikkutarkasti ja täydellisesti.
Lähetä kommentti