Red striped carpet

Olen viisi vuotta kuluttanut katseellani mattosi raitoja.

Minä: Siitä kun mä en katso silmiin...

Terapeutti: Tiedätkö mä ajattelin just ihan samaa asiaa!
Minä: ... Niin en mä tarkoita olla epäkohtelias. Mä en vaan pysty.
T: Niin, kyllä mä sen tiedän.

Minä: Enkä mä valehtele. Ei mulla ole siihen enää mitään syytä. Enkä mä haluakaan valehdella.

T: Miksi mä ajattelisin, että sä valehtelet?
Minä: Koska yleensä ihmiset, jotka valehtelee, ei pysty katsomaan silmiin.

T: Mitä sun mielestä tarkoittaa kun sanotaan, että 'silmät on sielun peili'?

Minä: No siis, että silmistä näkee ihmisen sisimmän, millainen toinen on ja mitä toinen sillä hetkellä tuntee. Ja silmistä näkee sellaisiakin asioita, joita toinen ajattelee, mutta jättää sanomatta.

T: Niin, kun sä et katso silmiin niin sulta jää huomaamatta mun eleet ja ilmeet. Mä voin sanoa jotain lempeästi, mutta katsoa vihaisesti, jolloin siinä on kaksoismerkitys, jota sä et näe.
Minä: Mut sä et saa tehdä niin! Mä luotan kuulemaani. Että se on oikein.

T: Ja multa jää huomaamatta sun ilmeet. Etkö sä halua katsoa mua?
Minä: Ei oo siitä kyse ettenkö tahtois, mä en vaan pysty.

T: Sä voisit yrittää vilkuilla?
Minä: Mä en pysty.
T: Mistä se on tullut?
Minä: En mä tiedä. Sehän on aina ollut niin. Ihan alusta asti, kun mä aloitin täällä terapian. Varmaan kun mä silloin yritin salata masennukseni.
T: Mikä tekee siitä niin vaikeaa?
Minä: Ehkä kun me istutaan niin lähekkäin. Läheisyys ahdistaa.
T: Voin mä siirtyä tonne nurkkaan. Sen kauemmas mä en pääse kun on pieni huone... tai mä voin varata ens kerraks ison huoneen.

Mitä jos minä en isossakaan huoneessa pysty katsomaan sinua silmiin? Sitten petän kaikki odotuksesi. Toiveesi. Petän sinut. Mitä jos minä epäonnistun?

Minä: Mitä jos mä en sittenkään pysty?
T: Ei se haittaa.

Huomaan, että sinä heiluttelet välillä jalkaasi. En tiedä teetkö sen ajatuksissasi ja aivan vahingossa vai seuraatko katsonko sinua yhtään ja huomioinko asioita. Kyllä, minä kyllä katson sinua. Katson sen verran kuin tältä syliini lasketulta katseeltani näen. Minä myös huomioin asioita. Olen läsnä. Täydellisesti. En ole käpertyneenä mihinkään omaan pikku maailmaani.

P.S. Pidin entisestä matostasi enemmän. Se oli lämpimämpi. Se toi mieleeni mummolan.

Vesterinen Yhtyeineen - Emmanuelle

In Treatment

Nuorisopsykiatrian poliklinikka sijaitsee ylimmässä kerroksessa. Astun hissiin ja painan 5. kerroksen nappia. Kaksi muuta tulevat hissiin kanssani. He eivät paina mitään, joten he ovat menossa samaan kerrokseen. Vasta kun kuulen tutun äänen sanovan Moi, nostan katseeni ja huomaan sinun tulleen kanssani samaan hissiin. Jostain syystä olen aina ajatellut sinun käyttävän portaita. Vastaan tervehdykseesi, jonka jälkeen keskityn jälleen tiiviisti tuijottamaan hissin kerrostaulua ikään kuin tiivis tuijotus voisi saada sen paljastamaan jotain salaista.

1. kerroksen kohdalla sinä rikot hiljaisuuden toteamalla Hissin kestää aina sen verran kauan lähteä liikkeelle, että sitä miettii lähteekö se ollenkaan. Pysyn vaiti, sillä osoitat toteamuksen selkeästi kollegallesi, joka myöntelee sanomalla Niinpä. Minä en ole edes pannut merkille hissin hitautta, en ennen kuin nyt, kun sinä mainitsit siitä.

Loppujen kerrosten ajan olemme hiljaa. Mieleeni tulee koominen ajatus siitä, jos hissi nyt jumittuisi kerrosten välille. Puren huultani, jotten hymyilisi typerästi yksinäni. Päätän kertoa ajatukseni sinulle terapiassa. Tuijotan koko hissimatkan ajan kerrostaulua, joten en tiedä mihin sinä katsot. Katsotko minua? Analysoitko käyttäytymistäni ja olemustani nyt kun sinulla on siihen mahdollisuus muualla kuin huoneessasi, täysin eri tilanteessa ja ympäristössä?

Istuudun punaiseen nojatuoliin huoneessasi. Hymyilen.

Terapeutti: Sua hymyilyttää jokin.
Minä: Joo mulle tuli vaan äsken hississä mieleen, että jos se hissi jumittuisi niin me oltaisiin voitu pitää terapiatunti siinä.
T: Niin oltaisiin, siinä vaan olis ollut yksi ylimääräinen henkilö.

Minä: Käyks Suomessa terapeutit terapiassa kun amerikkalaisissa sarjoissa ne käy?
T: Terapiakoulutuksessa on omaa terapiaa, mutta voi myös muuten käydä. Ootko katsonut sarjaa Terapiassa?
Minä: Joo mä seurasin sitä. Se oli koukuttava.

Hiljaisuus. Kuulen kellon tikityksen. Tik. Tok. Tik. Tok. Tick-Tock. Tick-Tock.

Take a chance you stupid hoe.

T: Mitä sä mietit?
Minä: Mä unohdan joskus, että sulla on muitakin potilaita... ja sitten kun mä muistan sen, niin mä tulen *naurahdus* mustasukkaiseksi siitä.

T: Muista, että nämä ajat ovat sun aikoja. Mä en jaa näitä kenenkään muun kanssa eikä kukaan tule tosta ovesta näitä häiritsemään.
Minä: Mä ajattelen myös, että ne on parempia potilaita kuin mä. Että ne osoittaa edistymistä ja pystyy katsomaan puhuessa silmiin.
T: Sä et saisi verrata itseäsi muihin.
Minä: Niin, mä tiedän.

T: Mitä sä ajattelet, kun mä olen muiden kanssa, en sun?

Minä: Mä en ole ajatellut sitä.

T: Tunnetko sä muihinkin ihmisiin mustasukkaisuutta?

Minä: Joo, joihinkin. Mä olen hyvin omistushaluinen.

Joe Hisaishi - Dragon Boy

Girl with a Razor Blade

Terapia. Minulla kesti hetken keksiä mikä odotushuoneessa ei ollut kohdallaan. Radio ei ollut päällä.

Minä: Odotushuoneessa oli koko kesän talvitaulu.

Terapeutti: Mutta eihän siellä ole kuin yksi taulu.

Minä: On kaksi taulua: syystaulu ja talvitaulu ja niitä vaihdellaan vuodenajan mukaan. Talvitaulu on aina talvisin, muuten syystaulu. Mutta tänä keväänä sitä ei vaihdettu.

T: Mä en olekaan huomannut.

Olen vähällä möläyttää, että ethän sinä siellä odotushuoneessa istukaan. Tosin ymmärrän ettet tiennyt taulusta, sillä se on odotushuoneessa juuri sillä seinällä ettet näe sitä tullessasi hakemaan potilaitasi.

T: Missä se toinen taulu sitten on?

Minä: En mä tiedä, varmaan jossain kaapissa.

T: Jaa, täytyykin katsoa.

Minä: Mä ajattelin, että me ollaan niin masentavia, että täällä alkaa jo henkilökuntakin masentua. Joku on tuuminut keväällä että "Suotta sitä talvitaulua vaihtaa pois kun kohtahan se talvi taas tuleekin", hymähdän.

Hiljaisuus. Kuulen kellon tikityksen. Alan laskea sekunteja eri kielillä. One two three. Ett två tre. Eins zwei drei. Un deux trois. Un dos tres. Kunnes muistan etten saisi laskea sekunteja vaan minun pitäisi pitää mieleni avoinna ja päästää ajatuksia virtaamaan sinne. Perinteeksi muodostuneesta tavasta on vaikea päästä heti eroon.

T: Mitä sä mietit?

Olen yhä hiljaa. Hypistelen paperilappua sormissani. Taittelen paperin kulmaa. Yhä uudestaan. Ja uudestaan.

Minä: Mä viiltelin eilen.

Sinun kuuluisi sanoa jotain, muttet sano mitään. Huoneeseen lankeaa hiljaisuus. Yritän keksiä syytä miksi olet hiljaa. Et voi ainakaan olla järkyttynyt etkä hämilläsi, sillä ei tämä ole mikään uusi asia. Olemme puhuneet viiltelystäni aiemminkin. Minä tuijotan syliäni. Tässä olisi hyvä tilaisuus katsoa sinua silmiin. Katsoa sinua silmiin ensimmäistä kertaa koko viisivuotisen terapiasuhteemme aikana. Ehkä sinä olet juuri sen takia hiljaa, että saisit minut katsomaan itseäsi. Vai onko kasvoillasi ilme, jonka haluaisit minun näkevän? Mitä ilmeesi kuvastaisi? Huolta? Pettymystä? Surua? Käyn sisäistä kamppailua itseni kanssa, mutten saa nostettua katsettani sylistäni. En vain saa. Sinä rikot hiljaisuuden ja tilaisuus menee ohi.

T: Miksi sä viiltelit?

Minä: Koska mulla oli paha olla. Mä olin surullinen.

T: Mihin sä viiltelit?
Minä: Ranteeseen.
T: Kumpaan?
Minä: Vasempaan. Oikeassa on tatuointi. *naurahdan* Olis varmaan pitänyt ottaa vasempaankin niin mä en voisi viillellä siihen.
T: Millä viiltelit?
Minä: Höylällä.
T: Helpottiko se sun oloa?

Minä: Joo. Se helpottaa aina.

SlowHill - Super Blue

The fear of the future

Viikon ensimmäinen terapia. Olet värjännyt hiuksesi. Uusi väri sopii sinulle hyvin.

Jossain vaiheessa huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Ei kuulunut muuta kuin kellon sekuntiviisarin tikitys. Minä laskin sekunteja.

Minä: *22... 23... 24... 25... 26...*

Terapeutti: Mitä sä ajattelet?

Minä: En mitään. Mä laskin sekunteja. Että kauan hiljaisuus kestää.

T: Moneen pääsit?

Minä: 26. Ennätys on 45 sekuntia.

T: Miltä se hiljaisuus susta tuntui?

Minä: Hieman ahdistavalta.

T: Tiedätkö sä miksi mä olin hiljaa?

Minä: En.

T: Mä odotin, että sä kertoisit jotain. Sillä jos mä aina kyselen, niin keskustelu ohjautuu mun haluamaan suuntaan. Jos sä lasket sekunteja, niin sä suljet sun mielesi eikä sinne pääse yhtäkään ajatusta.

Minä: Niin kun siitä on tullut vähän sellainen tapa. Kun mä aina odotin, että sä sanoisit jotain.

T: No sovitaanko ettet sä enää laske sekunteja vaan kerrot jotain mitä mä en osaa kysyä.

Minä: Joo.

Minä: Mä oon miettinyt sitä miksen mä tahdo parantua masennuksesta. Mä oon jo niin tottunut tähän, että mä ehkä pelkään millaista elämä sitten olis ilman sitä.
T: Millaista se olisi?
Minä: Mä en... mä en tiedä. Mä en enää muista millaista mun elämä oli ennen kuin mä sairastuin.

Avaan suuni sanoakseni jotain, mutta unohdan yhtäkkiä mitä minun piti sanoa. Suljen suuni. Tunnen jonkin kylmenevän sisälläni. En enää muista millaista oli olla onnellinen. Olen unohtanut. En muista aikaa ennen masennusta. En muista. Enää.

Minä: Mä pelkään tulevaisuutta. Ilman masennusta mä saan enemmän vastuuta. Mä pelkään odotuksia. Jos mä en pystykään täyttämään niitä.
T: Meidän pitäisi saada madallettua sun tavoitteita. Ne ovat aivan liian korkeat realiteetteihin nähden.
Minä: Se helpottaisi asiaa. Mutta ei se poistaisi pelkoa.

Minä: Kirjoitanko mä susta blogissani psykologina vai terapeuttina?

T: Kummatkin käy. Mä olen sekä psykologi että terapeutti, mutta jos lähdetään viilaamaan pilkkua, niin oikeammin mä olen psykoterapeutti.

Minä: *Liian pitkä sana*

Minä pelkään tulevaisuutta. Minä tosiaan pelkään sitä. Tulevaisuus ilman masennusta. Ilman kaiken selittävää ja anteeksiantavaa masennusta. Mitä se minulta vaatisi? Millainen minun täytyisi olla? Minun täytyisi olla ahkera. Aikaansaava. Vahva. Jaksava. Tuottelias. Tavoitteellinen. Odotukset täyttävä. Työkykyinen. Menestyvä. Edistyvä. Etenevä. Valmistuva. Lisääntyvä. Yhteiskuntakelpoinen. Ennen kaikkea yhteiskuntakelpoinen. Mitä jos minusta ei ole siihen?

Jotkut kysyvät tulevaisuudestani. Suunnitelmistani. Toiveistani. Odotuksistani. Minä en osaa vastata heille. Minä elän päivän kerrallaan. Toisinaan viikon, toisinaan tunnin kerrallaan. En minä tiedä mitään tulevaisuudestani.

The Connells - '74-'75

The land of melancholy

Terapia. Sinä tulit hakemaan minua täsmälleen kello kaksitoista ja minut valtasi sinut nähdessäni sellainen lämmin tunne.

Terapeutti: No, mitäs tänään?
Minä: Mulla oli tiistaina ne pääsykokeet.
T: Mistä ne koostui?
Minä: Psykologisista testeistä. *naurahdan* Sellaisista, joita mä olen täälläkin tehnyt. Alkukartoituksessa. Lauseentäydennystä ja niitä piirrostehtäviä, joissa on valmiina piste tai viiva ja siitä pitää piirtää joku kuva. Sitten oli ryhmähaastattelu ja psykologin haastattelu.

T: Miten ne meni?
Minä: Ihan ok. Ryhmähaastattelu meni hyvin. Mä puhuin aika paljon. Mut psykologin haastattelu ei mennyt kai kovin hyvin. Mä jouduin odottamaan sitä 2,5 tuntia ja mä olin siinä vaiheessa jo väsynyt ja kiukkuinen. Ja mun työpaikkaa se kommentoi, että "hmm... eikös toi ole mielenterveyskuntoutujien paikka?".
T: Etkö sä kirjoittanut, että sä olet ollut kioskimyyjänäkin?
Minä: Kirjoitin, mut ei se ollut siitä kiinnostunut.
T: Tuskin toi paljoa merkitsee.
Minä: Merkitsee se kun sillä alalla täytyy olla henkisesti tasapainoinen. Hakupapereissa luki. Enkä mä taida olla, kun mä sairastan masennusta ja nehän näkee sen.
Minä: Mä muuten inhoan niitä piirrostehtäviä, *naurahdan*.

T: Sulla oli eilen aika lääkärille.
Minä: Joo.
T: Mitäs siellä?
Minä: Mä sain uudet masennuslääkkeet!

Kuulostan ihan pikkutytöltä, joka silmät loistaen kertoo saaneensa koiranpennun. Minä tosin iloitsen uusista lääkkeistä.

T: Mitä sait?
Minä: Valdoxania.
Minä: On hyvä, että mä sain ne. Mä en kestä enää itkukohtauksia. Ei ole kiva alkaa itkeä julkisella paikalla.
T: Missä sä olet alkanut itkeä?
Minä: Kerran kun kävelin täältä terapiasta kotiin ja kerran kaupan maitohyllyllä. Kukaan ei tainnut onneksi huomata.
T: Olisko se niin kamalaa, jos joku huomaisi?
Minä: Olis. Jos me oltaisiin jossain New Yorkissa niin joku tulisi kysymään onko kaikki kunnossa. Täällä kaikki vaan tuijottaisi ja supattaisi keskenään.
T: Mutta täällähän on niin paljon masentuneita ettei sen pitäisi kummastuttaa, jos joku alkaa itkeä.
Minä: Niin mutta masennuksesta ei puhuta. Siitä vaietaan.

T: Mikä sua silloin itketti?
Minä: Kun mä en tiedä.
T: Mä ajattelen niin, että kun sä olet niin pitkään kieltänyt sun tunteesi niin nyt sun on vaikea selittää niitä. Niin kuin vaikka miksi sua itketti.

Minä: Mä julkaisin mun blogin.
T: Milloin?
Minä: Torstaina.
T: Onks siellä ollut kävijöitä?
Minä: On odotettua enemmän, sillä mä julkaisin sen vain mun Facebook-kavereille. Siis mä en ole mainostanut sitä missään blogilistalla tai julkisesti netissä.
T: Kenen sä toivoisit lukevan sitä?
Minä: Mmh... en mä tiedä. En kai kenenkään erityisesti. Niiden jotka tuntee mut.
T: Mikä sen osoite on?
Minä: En mä kerro...

En tiedä miksen voi paljastaa sinulle blogini osoitetta. Mitä minä pelkään? Sinun tulkintaasi ja analysointiasi blogistani? Vai sitä etten ole kuvannut sinua sellaisena kuin haluaisit itsesi kuvattavan? En tiedä.

Skunk Anansie - Hedonism

Halloween pain

The pain is there to remind me that I'm still alive.

Juhlimme viikonloppuna halloweenia. Parsakaalinyyttejä. Tomaattileipiä. Juustotikkuja. Suklaasen dipattuja banaanipaloja. Karkkia. Sipsiä. Suolatikkuja. Rommia. Vodkaa. Pisang Ambonia. Bols Blue Curacaoa. De Kuyper Apricot Brandya. Kynttilöitä. Naamiaisasuja. Tanssimusiikkia. Pullonpyöritystä. Huoneeseen vapautettuja paljastuksia. Naurua. Iloa. Seuraleikkejä. Yhdessäoloa.

Lähdin puolen yön jälkeen V:lle. Istuessani ulkona tupakalla tunsin kuinka jokin pinnan alla myllertävä alkoi työntyä pintaan. Kyyneleet alkoivat hiljaa virrata poskiani pitkin alas. Vedin pitkiä henkäyksiä sinisestä Smartista yrittäen rauhoittaa itseäni. Ei auttanut. Tuloillaan olevaa hysteeristä itkukohtausta ei pysty estämään. Elegantisti alkanut kyynelehtiminen päättyi hallitsemattomaan parkumiseen keittiön lattialle.

Makasin keittiön kaakelilattialla sikiöasennossa painaen poskeni suloisen viileitä kaakeleita vasten ja itkien kuin viimeistä päivää. En saanut kerrottua V:lle mikä minua itketti. Yrittäessäni avata suutani ilmoille purkautui ainoastaan epätoivoista parkua. En tosin itsekään edes tiennyt syytä itkuuni. Vollotin, uikutin, niiskutin ja nyyhkytin. Ajoittain haukoin henkeä kuin kuivalle maalle ajautunut kala, kun tuntui etten saanut henkeä. V otti minut syliinsä puristaen minua itseään vasten. Minusta tuntui ahdistavalta ja pyristelin itseni väkisin irti.

Pakenin vessaan niistämään nenäni. Peilistä minua tuijotti elämään väsynyt ja kajaalit poskillensa valuttanut ihmisraunio. Olin jo aikeissa poistua vessasta, kun huomioni kiinnittyi keltakahvaisiin saksiin peilihyllyllä. Henkinen kipu karkottuu fyysisellä. Avasin saksista terät levälleen ja painoin toisen niistä rannettani vasten. Turhaa. Sakset olivat tylsät. En saanut niillä edes pientä haavaa aikaiseksi.

Palasin keittiöön jääden seisomaan keskelle keittiön lattiaa. En oikein tiennyt halusinko syliin vai en. Huomasin veitsitelineen ja mielessäni kävi napata yksi ja lukittautua vessaan vuodattamaan kaikki se paha sisältäni pois. Se olisi poistanut ahdistuksen. Nopeasti ja helposti. Ehkä V ei olisi edes huomannut mitään. En kuitenkaan tehnyt niin, sen sijaan raahauduin televisiohuoneen punaiselle divaanille jatkamaan minua tukahduttavan ahdistuksen ulos vuodattamista.

Kahdelta terapia. Ryhdyin heti vuodattamaan sinulle viime päivieni ahdistuksen täytteisiä tunteja. Sinä istuit hiljaa keskeyttämättä minua ja minä puhuin yhteen menoon lähestulkoon muistamatta vetää välillä henkeä. Sanat seurasivat toisiaan kuin yhteen liimattuina ja niiden leijuessa välillemme ilmaan alkoi oloni sitä mukaa keventyä. Lähestulkoon hätkähdin kun sinä yhtäkkiä ilmoitit, että aikamme olisi lopussa. Olin niin keskittynyt puhumiseen, etten ollut tajunnutkaan miten nopeasti kolme varttia oli kulunut. Aivan liian nopeasti. Jälleen kerran olisin voinut jäädä vielä huoneeseesi istumaan ja puhumaan. Tuohon punasävyiseen rauhan tyyssijaan, joka rauhoittaa mieleni ja saa maailman tuntumaan aina himpun verran paremmalta paikalta elää.

Duran Duran - Save A Prayer

Welcome to my life

"Depression is rage spread thin."
- George Santayana

Mä päätin aloittaa blogin. Depressioblogin. Julkisen päiväkirjan, jossa jaan elämäni sellaisena kuin se on. Kaunistelemattomana ja siloittelemattomana. Juuri niin rosoisena ja raadollisena kuin se todellisuudessa on.

Miksi mä tahdon juuri nyt avautua julkisesti? Koska mä en jaksa enää peitellä masennustani. Mä olen sairastanut masennusta nyt vajaat seitsemän vuotta ja koko sen ajan mä olen salannut sen muilta. Mä olen yrittänyt salata sen jopa hoitavalta taholta. Mä olen vain epätoivoisesti yrittänyt esittää, että kaikki on hyvin. Mä olen hymyillyt, vaikka samalla mua on revitty sisältä kappaleiksi. Vaiennut, vaikka olisi tehnyt mieli huutaa. Enkä mä tarkkaan ottaen edes tiedä miksi mä olen tehnyt niin. Nyt musta tuntuu, että on tullut aika kertoa miten asiat oikeasti ovat. Millainen mä todellisuudessa olen. Mitä mä tunnen ja ajattelen. Mä olen kyllästynyt esittämään jotakuta, joka mä en oikeasti ole. On tullut aika riisua naamio kasvoilta.

Toinen syy julkiselle päiväkirjalle on se, että mä haluan omasta kokemuksestani kertoa mitä on olla masentunut. Kirjoista voi lukea depression oireista: mielialan lasku, alakuloisuus, unettomuus, väsymys... mutta ne eivät kerro sitä miltä todellisuudessa tuntuu olla masentunut. Miten se vaikuttaa joka päiväiseen elämään. Millaista elämä on masentuneena ja mitä on elää sen kanssa joka päivä. Joka ikinen päivä.

Mä linkitän joka kirjoitukseni loppuun kappaleen kyseiselle päivälle. Se biisi ei niinkään kuvaa mun mielialaani sinä päivänä. Pikemminkin se on biisi, jota mä olen halunnut juuri sinä päivänä kuunnella.

Zen Café - Elämä Moukaroi