Thursday. Just thursday.

Hoitoneuvottelu. Paikalla ovat minä, terapeuttini ja lääkärini. Tarkoitus on keskustella tilanteestani.

Yleensä hoitoneuvotteluissa potilas ja hänen vanhempansa istuvat vastapäätä terapeuttia ja lääkäriä. Koska olen täysi-ikäinen, vanhempiani ei tarvita. Lääkärini istuu tavalliselle paikalleen kirjoituspöytänsä viereen, jotta voisi tehdä muistiinpanoja. Oletan, että sinä hinaat tuolin hänen viereensä, mutta istutkin viereiseeni tuoliin. Haluatko istua samalla puolella kanssani, jotten tuntisi oloani niin orvoksi? Vai istuitko viereeni, jotta voisit tarkkailla paremmin ilmeitäni syliini lasketusta katseestani?

Loppupuolella neuvottelua:

Lääkäri: Teillä näyttää olevan hyvä hoitosuhde, kun sun terapeuttisi voi sanoa hyvinkin suoraan havaintonsa ja päätelmänsä susta, eikä sun ilmeesikään värähdä. Sä kestät sen todella hyvin, sä et tule vihaiseksi eikä sun tee mieli paeta tilanteesta.

Tässä hän on aivan oikeassa. Minun ei tee mieli paeta. Enkä suutu. Miksi suuttuisin? Kaikki sinun päätelmäsi itsestäänselvistä ja ei niin itsestäänselvistä asioista pitävät paikkaansa. Minä en vain ole niitä oivaltanut tai en kykene niitä itse oivaltamaankaan. Sitä paitsi minä haluan tietää kaikki sinun mielipiteesi ja analyysisi minusta. Minä haluan oppia ymmärtämään paremmin itseäni ja käytöstäni. Silloin en olisi niin hämmentynyt. Tuntisin itseni kokonaisemmaksi. Ehjemmäksi. Just tell me what's wrong with me.

Enya - Orinoco Flow

Monday blues

Vuoden ensimmäinen terapia. Olen jäässä ja selvästi unohtanut, että terapiassa puhutaan. Kerrotaan asioista enemmänkin kuin yhdellä sanalla.

Terapeutti: Miten sun joulu meni?
Minä: Hyvin.
T: Miten sun uusi vuosi meni?
Minä: Hyvin.
T: Miten nämä päivät tauon aikana kaiken kaikkiaan meni?
Minä: Hyvin.

Tässä vaiheessa minua alkaa hymyilyttää. Tajuan itsekin miten koomiselta tämä kuulostaa. Sinä toteat hymyillen (en edelleenkään katso sinua, mutta kuulen hymyn äänessäsi):

T: Saisko vähän monisanaisemmin?

T: Mitä sulla on nyt mielessä?

Minä: Ei mitään järkevää.
T: No mitä?

Minä: Keskussairaassa oli sinne polille vievällä käytävällä sellainen iso pehmo Karvinen.

T: Mä en muistakaan sitä.

Minä: Se oli suunnilleen mun pituinen ja sillä oli kruunu päässä ja kuninkaan viitta.

Mietin oliko sillä valtikka kädessä. Ei, ei sillä ollut.

T: Missä se siellä oli?

Minä: Siinä käytävällä, joka johtaa psykiatrian poleille. Sen käytävän jälkeen vasemmalla on ovi nuorisopuolelle ja oikealla aikuispuolelle. Jos menee psykiatrian poleille niin ei voi olla kulkematta sen Karvisen ohi... niin jos tulee sairaalan pääovista. Sieltä psykiatrian sivuovista tullessa sitä ei näe.

T: Olen mä niistä pääovistakin kulkenut, mutta en mä nyt muista sitä. Mä muistan vaan yhden Muumin.

T: Mistä sulle tuli se mieleen?

Minä: En mä tiedä. Mähän sanoin, ettei mun mielessä ole mitään järkevää.

Foster The People - Pumped Up Kicks

New home

Muutin tänään. Keskustaan. Uusi kotini on 2h + k + parveke. 45 neliötä. 6. krs. Paitsi että ei tämä minulle mikään uusi ole. Olen asunut tässä samaisessa asunnossa elämäni 16 ensimmäistä vuotta. Tämä on siis vanhempieni omistama.

On uskomatonta, miten lapsuudenkotiin tullessaan muistaa jokaisen pienenkin yksityiskohdan. Mitkä ovat päässeet unohtumaan, muistuvat mieleen. Tapetin kuviot. Kolo koivuparketissa, joka syntyi kirjahyllyn kaaduttua. Pienet täplät makuuhuoneen katossa, jotka jäivät pimeässä hohtavista tähdistä. Läiskä, joka jäi kattoon heitettyäni siihen limakäden (sellaisen, joita sai kymmenen markan kolikkoautomaateista). Tiskipöydän laatikosto, jonka neljäs laatikko oli vaikeasti avautuva (ja on yhä). Rappukäytävän portaikko, jonka 3. portaasta on lohjennut kalanmuotoinen pala.

Niin tuttu, silti niin vieras. Oven postiluukussa on vieras sukunimi. Sisällä asunnossa on vieras haju. Keittiön seinälle on unohtunut mustareunainen kello. Se on pysähtynyt näyttämään aikaa 16.46. Keittiössä roikkuu myös valko-harmaaraidalliset verhot. Ne tuovat mieleeni vaarin pyjamanhousut. Äiti huomaa, että katselen verhoja. Ne jäivät vuokralaiselta, voit pitää ne. Jos et tykkää niistä niin ostetaan sulle uudet, äiti sanoo.

Tämä ei tunnu kodilta. Tuntuu, kuin olisin tullut jonkun toisen kotiin. Tunkeutunut luvatta. Tämä ei ole minun kotini. Minä tahdon omaan kotiini. Tunnen itseni hieman ahdistuneeksi. En tiedä johtuuko se kaikista niistä muistoista, joita tämä asunto työntää jatkuvalla syötöllä mieleeni, vai siitä, että muutin asuntoon, jonne sen entinen asukas kuoli. Veikkaan jälkimmäistä. Vanhempieni vuokralainen todella kuoli tänne. Hän ei ollut vanha, eikä kuolema ollut luonnollinen. Onneksi en sentään tunne, että hän olisi läsnä.

Istun lukuisien pahvilaatikoiden keskellä. Tunnen itseni hyvin väsyneeksi. Toivon, että joku tulisi purkamaan laatikot puolestani. Minä en jaksa.

David Bowie - Lady Grinning Soul

Boxing Day

The day when the paradise turned into hell.

Tapaninpäivä. Tsunamin vuosipäivä. 7 vuotta sitten monikaan ei tiennyt mikä on tsunami. Nyt kaikki tietävät.

Iltasanomat uutisoi, kuinka SPR lopettaa tsunamiapunsa katastrofialueille seitsemän vuoden jälkeen. Tsunamista tuli tänään kuluneeksi 7 vuotta. Monet unohtivat tsunamin jo kahden vuoden kuluttua tapahtuneesta. He, joita katastrofi ei koskettanut lähemmin. He, jotka eivät menettäneet ketään rakastaan. Minä en unohda koskaan.

Nousin sängystä kolmen aikaan. Ajattelin, että jos nukun puolet päivästä, se on nopeammin ohi, enkä ehdi ajatella sitä niin paljon. Erehdyin. Päivä ei mene yhtään sen nopeammin enkä minä ajattele sinua ja katastrofia yhtään sen vähempää.

Olin joulunpyhät vanhemmillani ja tänään palasin kotiini viiden aikaan illalla. Tapaninpäivän ahdistus iski seitsemältä. Olin pakkaamassa muuttolaatikoita (muutosta lisää myöhemmin) ja pakkasin paraikaa kirjojani laatikkoon. Käteeni osuivat tsunamikirjat. Ja minä aloin lukea niitä. Mikä ei ollut hyvä ajatus.

Minä itkin. Itkin, itkin ja itkin. Itkusta ei ollut tulla loppua. Kaikki muistot ja tunteet, suru ja kaipuu vyöryivät mieleeni. Niin kuin katastrofista olisi kulunut vasta muutama kuukausi. Tunsin itseni tavattoman yksinäiseksi. Toivoin, että joku olisi ottanut minut syliin. Heijannut minua ja silittänyt hiuksiani. Kuiskannut korvaani lohduttavia sanoja. Mutta olin yksin. Ei ollut ketään ottamassa minua syliin.

Yhdeksältä tuli Jimiltä dokumentti Rikos: Tsunami (ohjelma katsottavissa edellä olevasta linkistä). Dokumentti koostui pelastuneiden kertomuksista ja heidän omakuvaamistaan videoista. Katsoin sen, nyt jo viidettä kertaa. Ja taas minä itkin. Kyynelet valuivat vuolaina poskiani pitkin alas ja jouduin yhtenään kuivaamaan silmäni, kun tekstitys sumeni valkeaksi mössöksi.

Dokumentilla olevat videot olivat pahimmat. Niitä oli vaikea katsoa. Sillä ne kuvasivat tositapahtumia. Leikkaamattomia, lavastamattomia, todellisia tapahtumia. Videoilla näkyvä aalto on todellinen. Videoiden ihmiset ovat todellisia. He eivät ole näyttelijöitä. Heidän surunsa, pelkonsa, hätänsä ja ahdistuksensa on aitoa. Samoin kuin heidän kyyneleensä. He eivät näyttele kuolemanvaaraan joutuneita. He ovat oikeasti kuolemanvaarassa. Heidän huutonsa ovat oikeita kuolemanhuutoja. Kuolevien ihmisten huutoja. Näet heidät videolla. Kun aalto on vienyt heidät, tiedät että he kuolivat oikeasti. Että heitä ei enää ole.

Yksi video näytti miestä rannalla. Mies istuu rannalla, selin aaltoon. Ihmiset hotellin parvekkeella huutavat hänelle Go! go!. Mies ehtii nousta ylös ja kääntyä, nähdä aallon. Sen jälkeen aalto nielaisee hänet. Miestä ei enää näy. Toisella videolla näkyi vanha pariskunta. Heistä tulee mieleen eräs Titanicin kohtaus. Se, jossa laiva on uppoamassa ja vanha pariskunta on käpertyneenä sängylle nukkumaan. Mies on kietonut kätensä vaimonsa ympärille. He eivät yritäkään selviytyä. Videolla näkyvä pariskunta sen sijaan yrittää selviytyä. Mies pitää vaimostaan kiinni, taistelee, ettei aalto veisi heitä mukanaan. He yrittävät turvaan terassille. Kahden metrin päästä terassista aalto vie heidät. He katoavat. Sekunneissa he ovat poissa. Lopullisesti.

Kello näyttää 23.15. 45 minuuttia vielä ja vuoden rankin päivä on takana. Sytytän sinulle kynttilän. Minun on ikävä sinua. ♥

Song of the day: Aki Sirkesalo - Mullonikäväsua

Merry Xmas!

Jouluaatto. Herääminen tuntui samalta kuin minä tahansa muuna päivänä. Masentavalta. Miltääntuntumattomalta. Poissa on se pikkutyttö, joka joskus olin. Se, joka innossaan lehteili Lelukuvastoa ja mietti mitä sieltä tahtoi. Se, joka heräsi jouluaamuna silmät loistaen tutkimaan mitä pukki on tuonut joulusukkaan. Se, joka malttamattomana odotti pukin tuloa ja lahjojen avaamista. Se, joka oli huoleton. Onnellinen.

Toisinaan minä kaipaan sitä pikkutyttöä.

Hörpin kahvia, mutustin joulutorttua ja katsoin Joulupukin Kuumalinjan ja Lumiukon (perinteisiini kuuluu katsoa joulun aikana myös Joulupukki ja noitarumpu, Pähkinänsärkijä tai Lumikuningatar). Yritin herätellä joulumieltä itsessäni. Se oli kateissa. Ja se pysyi kateissa.

Vietämme joulun aina tätini luona lähisuvun kesken. Lähdimme tädilleni puoliltapäivin. Autoin jouluvalmisteluissa. Ulkoilutin myös serkkuni kolme länsigöötanmaanpystykorvaa. Oli hyvä päästä hetkeksi pois hälinästä ja hyörinästä. Omaan rauhaan. Ulkona ei ollut juuri ketään. Kävelin metsässä koirien viipottaessa edellä ja yritin rauhoittua. Kerätä voimia iltaa varten. Olisin halunnut kävellä raikkaan kirpeässä pakkassäässä lumisessa metsässä, jossa kuusten oksat notkuvat tykkylumesta ja nuoskalumi natisee jalkojen alla. Sen sijaan lätsyttelin märässä loskassa. Mutta ulkoilu teki kuitenkin hyvää.

Neljältä olin jo väsynyt. Uupunut. On raskasta olla sosiaalinen. Keskustella, kommentoida. Hymyillä. Olla läsnä. Haaveilin päiväunista, mutta päätin jaksaa joulun vuoksi. Yhdessäolon vuoksi.

Joulupäivällisellä pöydät notkuivat jouluherkuista. Kinkkua. Karjalanpaistia. Rosollia. Porkkana-, peruna- ja lanttulaatikoita. Paistettuja punajuuria. Perunoita. Graavilohta. Kylmiä kaloja. Lasimestarin silliä. Silliä ja sipulirenkaita. Sienisalaattia. Halloumijuusto-hedelmäsalaattia. Joululimppua. Punaviiniä. Kotikaljaa. Mehua. Lusikoin lautaselleni kasvisruokia ja joitain kalapaloja. Päätin, että tänään sallin itseni syödä normaalisti. Onhan joulu. Enkä oksenna mitään pois. Kaksi lasillista punaviiniä ja rentoudun. Ajattelen, että jaksan ehkä sittenkin aaton.

Illalla lauloimme joululauluja, napostelimme pähkinöitä, rusinoita ja suklaata ja avasimme joululahjat. Sain lahjaksi Nescafé Dolce Gusto -kahviautomaatin, monta pakettia kapselikahvia, KoKon astioita, IvanaHelsingin patakintaan ja -lapun, suihkujuttuja ja valkoiset, lämpimät lapaset.

Yöllä menimme perinteen mukaisesti hautausmaalle viemään kynttilät. E:n ja J:n haudan kohdalla joku nainen viittasi hautakiveen ja sanoi jotain tyttärelleen. Olisin halunnut tietää mitä hän sanoi, vaikka saatoin arvata sen. Tsunami. Jostain syystä loukkaannuin. Loin naiseen tympeän ja surunsekaisen ilmeen. Nainen tajusi, että olin menossa kyseiselle haudalle. Hänen ilmeensä vaihtui kuvaamaan nolostusta.

Haudalla haluan aina olla rauhassa. Yksin. Sytyttää kynttilän ja hiljentyä. Ajatella sinua, parasta ystävääni ja toivottaa sinulle hyvää joulua. Nyt minulla ei ollut mahdollisuutta siihen. Joku perhe osui haudalle samaan aikaan. En tiennyt olivatko he tulossa siihen ja jäivätkö he odottamaan lähtöämme. Tunsin oloni vaivautuneeksi, häirityksi, enkä pystynyt hiljentymään. Tulin tapahtuneesta surulliseksi ja kiukkuiseksi. Soimasin itseäni. En saisi olla kiukkuinen jouluna. Enkä varsinkaan hautausmaalla. Olin kuitenkin.

Huomenna on äidin syntymäpäivä ja sukulaiset tulevat meille kalapäivälliselle. Joka vuotisen tavan mukaan. Syömme lipeäkalaa sekä kylmiä kaloja. Minun pitää siis vielä huominen jaksaa olla sosiaalinen. Sitten saan levätä.

Jouluperinteisiini kuuluu myös kuunnella Hansonin joululevyä Snowed In. Sain sen isältäni ollessani 7-vuotias ja se on edelleenkin yksi suosikkilevyistäni, vaikken muuten kuuntelekaan Hansonia. Siksi myös Song of the day on kappale kyseiseltä levyltä.

Hanson - Merry Christmas, Baby