Nightless nightmare

Juhannusyö. Makaan eteisen lattialla itkun ravistellessa vartaloani. Haukon henkeä katkonaisesti, sen mitä itkun lomasta kykenen. Kyyneleet tuhraavat meikin armotta poskille. Vain minuutteja aiemmin jutustelin kepeästi taksikuskin kanssa, kyselin onko ollut vilkas yö ja totesin miten mukavaa on saada kyyti suoraan kotiovelle. Seuraavassa hetkessä makaan lattialla itkien ahdistustani. Ihan kuin filminauhasta olisi leikattu pätkä pois. Mutta ei siitä ole. Ei tarvittu kuin muutama minuutti täydelliseen romahdukseen.

10 päivää sai höylä maata koskemattomana yöpöydän laatikossa. Nyt sormeni hapuilevat sen jälleen sieltä. Vasen reisi. Yksi kaksi kolme neljä... kaksitoista tai kolmetoista. En ole enää edes varma montako. Syvä syvempi syvin.

Tähän minä lopetan, päätän. Mutten pysty lopettamaan. En ole saanut vielä kyllikseni. Siirryn käsivarteen. En tiedä miksi tämä yö on niin lohduton. En tee poikkisuoria viiltoja. Teen pystysuoria. Sillä yhtäkkiä haluan viiltää ranteestani valtimon auki. Viillän, raastan ja raaputan. En onnistu. En pysty siihen ahdistukseltani. Tai ehkä minulla ei vain ole kanttia painaa tarpeeksi lujaa. Luuseri.

Käsivarteni on värjäytynyt huutavan punaiseksi ja valuva veri on muodostanut eteisen lattialle suurehkon lammikon. Kissa tulee katsomaan hätääni, mutta kavahtaa kauemmas verilammikon huomatessaan ja perääntyy takaisin olohuoneeseen. Lammikko suurenee hiljalleen enkä minä välitä mistään. Itku purkautuu minusta lohduttomana parkuna ja huomaan kuiskivani äitiä apuun. Mutta äiti ei kuule. Äiti ei ole täällä.

Haavat sylkevät edelleenkin verta parketille, mutta se ei tyydytä minua. Ei, koska valtimoni ovat edelleen ehjät. Sitten muistan pienen lääkearsenaalini kylpyhuoneessa, peilikaapin oven takana. Azona, Zoloft, Ketipinor. Pari liuskaa Valdoxania. Säästetty kaiken varalta. Tälläisten tilanteiden varalta. Voisin huuhtoa ne alas muutamalla pullollisella siideriä. Mitään sitä vahvempaa ei valitettavasti ole saatavilla.

Tai... voisin soittaa apua. Voisin soittaa jollekulle. Äidille? Kello on kaksi yöllä ja äiti nukkuu. Ei äidille. Kriisipäivystykseen? Juuri sinne haluan soittaa. Soittaa valkotakkisille, että tulevat hakemaan minut turvaan. Turvaan minulta itseltäni. Olin jo viiltämässä ranteen auki ja nyt olen aikomassa huuhtoa alkoholilla alas kaikki asunnosta löytyvät lääkkeet. Yhtäkkiä pelkään tekeväni jotain peruuttamatonta.

Mutta minä en soita. Enkä ota yliannostusta. En tiedä mikä saa minut lopulta luopumaan aikeistani. Muistan vain ajatelleeni, etten todella ole kriisiavun tarpeessa. Ei minun hätäni ole niin akuutti. En saanut rannetta auki, eikä minulla ole kuin SSRI-lääkkeitä. Säälittävää. Joten minä en soita.

Minä en tahtonut kuolla. En oikeasti.

Nightwish - Ghost Love Score

I don't wanna die yet

Minä: Mun kaveri pääs lääkikseen. Kumpa mäkin voisin aloittaa syksyllä koulun. Sais uusia kavereita ja olis kiinni jossakin... vaikka enhän mä tiedä, jaksaisinko mä edes opiskella.
Terapeutti: Mitä sä haluaisit sitten opiskella?
Minä: Psykologiaa. Mut mä haluaisin opettajaksi, eikä lukiossa psykologia ole niin laajaa. Mut en mä varmaan tuu sinne pääsemään, kun sinne on niin paljon hakijoita ja vaikea päästä.

Minä: Mä en tuu pärjäämään sitten kun tää terapia loppuu. Mä haluaisin aloittaa sitten uudella terapeutilla, mut ei kukaan varmaan ota mua, kun enhän mä halua parantua.
T: Mihin sä sitten tarvitset terapiaa?
Minä: Että mä pysyn hengissä. Kun en mä halua kuolla ihan vielä.
T: Kyllähän se riittää alussa terapian tavoitteeksi, että haluaa pysyä hengissä. Sitä varsinaista tavoitetta voi miettiä sitten myöhemminkin.
Minä: Mut musta tuntuu, etten mä voi mennä kellekään toiselle terapeutille kun se tuntuis pettämiseltä.
T: Kenet sä siinä pettäisit?
Minä: Sut. Vaikka mä en lopetakaan omasta tahdostani tätä terapiaa.
T: Ei se ole pettämistä. Monet potilaat käy useammalla terapeutilla ja toiset lopettaa itse terapian, jos se ei tunnu toimivalta.
Minä: Niin mut musta vaan tuntuu siltä.

Minä: Mua turhauttaa, kun mä en laihdu. Mä syönkin ihan liikaa.
T: Mitähän mun pitäis tohon sanoa.
Minä: Jaa'a...

Minä: Osastolla oli yks tyttö. Se oli tosi laiha. Ja kaunis. Ja tää on taas tosi tyhmä juttu, mutta mä olin kateellinen sille tytölle, koska se oli paljon laihempi kuin mä ja kun se tuli osastolle niin mä en ollutkaan enää osaston laihin. Ja mä en kestänyt sitä. Vaikka olihan siellä tietty muitakin kuin anorektikkoja.
T: Sun pitäisi arvostaa itseäsi. Sillä sä olet laiha. Monet olisi onnellisia, jos ne olisi sellaisia kuin sä.

Minä: Mun kaveri luuli, että me juodaan täällä aina kahvia.
T: Mitä sä siitä ajattelet?
Minä: Haha, en mä tiiä mut viini vois toimia. Sellai pari lasillista.
T: Mihinkään terapiaan ei taida oikein kuulua viini.
Minä: No ei, mut ehkä mä sitten pystyisin rentoutumaan ja saisin puhuttuakin jotain.

Sinä saarnaat minulle tänään. Olen tottunut siihen. Jotain muuta se voisi ärsyttää, minua ei. Mutta tänään sinä kuulostat erilaiselta. Ja minun on aivan pakko kysyä sinulta:

Minä: Turhauduitko sä tänään muhun?
T: En, mä vaan näen sussa voimaa, joka on jossakin piilossa ja toivoisin, että sä löytäisit sen. Kun sulla olisi kaikki mahdollisuudet olla onnellinen.

Crazy Town - Butterfly

Cut your wrists, babe!

"
It was either therapy or die.
"

- Mickey Rourke

Eilinen terapia. Sinä tulet hakemaan minua myöhässä. Ei se haittaa, minä vain hetkeksi säikähdin, ettei tänään ollutkaan minun aikani. Pöydälläsi on kimppu kukkia. Ne ovat kauniita.

Minä: Mä olen nyt ollut hirveän väsynyt, kun oli ne ystävän häät ja sitten serkun synttärit ja kauheasti kaikkia sosiaalisia tilanteita. Ne väsyttää hirveästi. Mä en ole jaksanut tavata ketään. En ole meinannut jaksaa edes puhelimeen vastata.
Terapeutti: Mikä niissä sosiaalisissa tilanteissa väsyttää?
Minä: Se, että pitää olla sosiaalinen ja läsnä. PItää seurata keskustelua ja kuunnella mitä muut puhuu ja kommentoida sitä ja hymyillä ja nauraa. Ei voi mennä omiin oloihinsa, jos alkaa väsyttää.

T: Väsyttääkö sua terapiakin?
Minä: Ei. Tää on eri asia.
T: Sulla on terapialle tavallaan omat sääntönsä, jotka pätevät vain täällä. Sekä se, että sä katsot muualla paitsi täällä.
Minä: Niin, en mä tiedä mikä juttu siinä on. Tää on vaan niin kuin oma maailmansa niin täällä on omat sääntönsäkin.

Minä: Mä haluaisin takaisin osastolle. Mä ajattelin... että mä tekisin jotain, että ne ottaisi mut takaisin sinne.
T: Mitä sä olet ajatellut tekeväsi?
Minä: Ehm... en mä tiiä. Viillän ranteeni tai jotain. Mut jos ne saa selville, että mä en edes yrittänyt kuolla niin ei ne ota mua sinne.
T: Ajatteletko sä, että sä et pääse osastolle muutoin kuin tekemällä itsellesi jotain?
Minä: No siltä se vähän vaikuttaa. Kaikki muut kyllä pääsee, halusi ne tai ei, mut mä en.

T: Mitä mietit?
Minä: No että katsonko vai en. Kun mun piti katsoa. Mut jos mä en katso heti kun mä istun tähän niin en mä enää myöhemminkään pysty.
T: Sä voisit tehdä uuden sisääntulon. Mennä tosta ovesta ulos ja tulla uudestaan.

Kuvittelen, kuinka istuudun tuoliin uudemman kerran. Siitä huolimatta en pysty katsomaan sinuun. Nousen, lähden huoneesta ja tulen takaisin yrittääkseni uudelleen. Ei onnistu. Kuvittelen itseni ramppaamassa loput ajasta ovesta sisään ja ulos. Antaa olla.

Minä: En mä pysty tähän. Mä en ole oikeesti aiemmin tajunnutkaan miten vaikea asia tää katsekontakti mulle on.

Ja miten jumalattoman paljon minä häpeän itseäni ja tätä säälittävää "pelkoani". Tuskin voin enää edes kirjoittaa aiheesta, sillä häpeän itseäni kerta kerralta aina vaan enemmän. Etenkään, kun en saa edes pientä muutosta aikaan. Todella noloa, luuseri, todella noloa.

T: Älä ajattele sitä.
Minä: No kun mä en voi olla ajattelematta. Ja paineet on nyt vaan suuremmat, kun on enää kolme käyntiä jäljellä.
T: Älä ota siitä paineita. Ajattele, että se vaan on sun kohdallasi sillä tavalla tässä terapiassa. On aina ollut. Ja on viimeiselläkin käynnillä. Jos sille ei mitään voi niin ei sitten vaan voi.

T: Olisko vielä jotain mielessä?
Minä: Mä... tota... viiltelin yks päivä.
T: Milloin?
Minä: Öö... viime viikolla.
T: Mihin sä viiltelit?
Minä: Ranteeseen. Mut se oli tosi tyhmää, kun mun on ollut tosi vaikea peittää niitä. Kun mä en ole voinut pitää edes 3/4-hihaista paitaa. Onneks on ollut viileämmät ilmat niin on voinut kulkea pitkähihaisella.
T: Miksi sä et kertonut, että sulla on halua viiltää?
Minä: Ööh... en mä tiedä. Ei vaan tullut mieleen kertoa. Kun en mä just silloin ajatellut sitä.
T: Miksi sä viilsit?
Minä: Oli pakko. Oli vaan ihan pakko. Mä en kestänyt enää.
T: Sun pitäisi puhua aina kun sulle tulee sellainen impulssi. Kun se on kuitenkin estettävissä. Ei se ole mikään ehdoton pakko. Muutenhan kaikki viiltelisivät.

Robbie Williams - Advertising Space

Good girl gone bad

Tyttö istuu pulpetissaan ja seuraa kuuliaisesti tuntia. Moneen otteeseen tunnin aikana hän kohottaa kätensä viittaukseen. Pieni hymy karehtii tytön pisamaisilla kasvoilla hänen vastatessaan oikein haastavaan kysymykseen. Tunnin jälkeen tyttö suuntaa ruokalaan ystäväpiirinsä ympäröimänä ja lastaa lautaselleen terveellisen annoksen kouluruokaa.

Seuraavalle tunnille tyttö menee ajallaan. Hän ei myöhästele. Läksyt hänellä on huolellisesti tehtynä. Niin kuin aina. Opettaja jakaa tunnin lopuksi kokeet. Tytön paperissa komeilee 10-. Se on luokan paras. Opettaja onnittelee tyttöä hienosta suorituksesta. Tyttö hymyilee ja hänen silmänsä tuikkivat onnesta. Koulun jälkeen hän menee bestiksensä luokse. He syövät suklaamoussea ja nauravat. Ja tytön silmät säihkyvät elämäniloa.

On vuosi 2004. Tyttö on 8. luokalla ja onnellinen. Hänen arkensa täyttää bestis, lukuisat muut ystävät, harrastukset ja muut aktiviteetit. Hänellä on kaikkea mitä hän vain voisi toivoa. Tulevaisuus näyttäytyy hänelle valoisana. Keväällä hän on tuleva saamaan stipendin luokan parhaasta keskiarvosta. Todistuksessa hänellä tulee komeilemaan 6 kymppiä, kaikki lukuaineista. Mutta sitä tyttö ei tiedä vielä. Eikä sitä, miten yhdessä hetkessä hänen elämänsä tulee hajoamaan tuhansiksi pirstaleiksi.

Vuotta myöhemmin tyttöä näkee enää harvakseltaan koulussa. Hän lintsaa monta kertaa viikossa. Välituntisin hänet voi nähdä koulun takana polttamassa tupakkaa. Koulukuvassa tyttö hymyilee pakotetun väkinäisesti. Tietämätön voisi luulla hymyä aidoksi. Sitä se ei ole, sillä hymy ei yllä enää silmiin asti. Kesällä tyttö saattoi parhaan ystävänsä haudan lepoon. Sen myötä katosi hymy tytön kasvoilta, loiste hänen silmistään. Tyttö ei naura enää.

Tunnilla hän ei enää viittaa. Ei hän edes voisi, sillä ei hän enää tiedä vastauksia. Läksyt hänellä on tekemättä. Tyttö näyttäisi katselevan ikkunasta ulos. Todellisuudessa hänen katseensa on suuntautunut tyhjyyteen. Hän on vaipunut ajatuksiinsa. Opetusta tyttö ei jaksa seurata. Sen sijaan hän piirtelee vihkoonsa. Kotitalouden tunnilla tyttö tiskaa huolellisesti astioita. Asetelma on tismalleen sama kuin vuosi takaperin. Erona vain ovat viiltojäljet, jotka raidoittavat tytön vasenta käsivartta. On varottava, ettei hiha nouse liian ylös.

Vuosien myötä tyttö muistuttaa yhä vähemmän entistä itseään. Tyttöä ei melkein enää tunnista samaksi tytöksi. Pisamat ovat ainoana säilyneet muuttumattomina. Niistä tytön tunnistaa. Lukiossa alkanut anoreksia on tehnyt tytöstä entistä pienemmän ja hauraamman. Viiltoarvet ovat täyttäneet toisen käsivarren lisäksi myös vasemman reiden. Terapia on tullut täyttämään tytön arkea. Koulumenestys ja elämänhalu ovat kadonneet ja tilalle on tullut impulsiivisuus, valehtelu, päihteet, lääkkeiden yliannostukset, holtittomat yhden yön suhteet, viiltely, huumeet, itsemurha-ajatukset ja kasvava itseinho omaa ulkonäköä kohtaan. Tyttö ei ole kuollut, mutta monet surevat jo hänen menetystään.

Se tyttö olen minä.

Kwan - Late

Happy endings only happen in fairy tales

Tämä päivä on samanlainen kuin eilinen ja toissapäiväinen. Samanlainen kuin huominen, ylihuominen ja kaikki tulevat päivät elämässäni. Harmaa. Ankea. Lohduton. Iloton. Päivästä toiseen samaa onnetonta elämää. Vai voiko tätä enää edes kutsua elämäksi? Tämä on vain kituuttavaa olemista tässä hetkessä, tässä todellisuudessa. Enkä minä jaksa enää.

En tiedä mitä kirjoittaisin. Mitä kertoisin päivistäni, jotka ovat tismalleen toistensa kopioita. Harmaan eri sävyjen värittämiä, jotkut toisinaan mustia. Kaikkiaan kurjia. Huominen ei ole koskaan eilistä parempi. Eilinen ei ole koskaan huomista huonompi. Ajatukseni ovat synkkyyden ja epätoivon verhoamia. Päivästä toiseen samankaltaisia. Masentaa. Ei huvita. En jaksa. En tahdo elää. Kuinka kauan vielä? Ne kiertävät kehää eivätkä johda mihinkään. Eivätkä ne muutu positiivisemmiksi.

Kyllä se elämä siitä vielä iloksi muuttuu. Mutta kun ei muutu. Olen saanut kuulla yltiöpositiivista tsemppausta ihmisiltä, jotka eivät tiedä mitään tästä helvetistä. Minulle on annettu katteettomia lupauksia paremmasta huomisesta. He ovat kepein mielin jaelleet lupauksia, vaikka eivät voi sellaista luvata. Kukaan ei voi. Ensimmäiset lupaukset annettiin kahdeksan vuotta sitten. Mitään ei ole tapahtunut. Mikään ei ole muuttunut paremmaksi. Ei, vaikka olen yrittänyt värittää päiviäni iloisilla väreillä.

Kyllä minä ennen jaksoin uskoa parempaan huomiseen. Uskoin, että vielä jonain päivänä se valo paistaa minunkin huoneeseeni, minunkin elämääni ja poistaa pimeyden. Mutta kun päivät vaihtuivat kuukausiksi ja kuukaudet vähitellen vuosiksi, alkoi uskoni kadota. Toivo, jota vielä silloin pidin yllä, ei jaksanut enää kituuttaa pienellä liekillään. Se sammui, koska elämääni ei sisältynyt ilon tai onnistumisen kokemuksia, jotka olisivat sitä ruokkineet. Oli vuosi 2007, kun toivo hiipui olemattomiin. Sen jälkeen en ole sitä enää nähnyt.

Enkä minä enää jaksa uskoa enkä toivoa. Minusta on tullut liian kyyninen ja pessimistinen siihen. Liian väsynyt. Liian masentunut. Mutta en minäkään yritä saada teitä uskomaan ihmeisiin. Miksi minunkaan pitäisi uskoa sellaiseen mitä tapahtuu vain saduissa?

And the prince and the princess lived happily ever after...

Except you're not a princess and it would only happen in fairy tales.

Deal with it.

Naughty Boy feat. Sam Smith - La La La

We all have something to hide

Aina kun on terapiapäivä, ajattelen, että tänään. Tänään on aika muuttaa jokien suuntaa. Vielä odotushuoneessa istuessani tahtotilani on korkealla. Minä pystyn siihen! Seuratessani sinua huoneeseesi, hupenee itsevarmuuteni joka askeleella jääden lopulta kokonaan odotushuoneen ja sinun huoneesi väliselle käytävälle.

Istuudun punaiseen nojatuoliin sinua vastapäätä. Nyt. Nyt on tilaisuutesi katsoa, sillä sinä et ole ehtinyt vielä istuutua tuoliisi. Nosta katseesi ja katso. Katsot vain, vaikka sitten nopeasti. Voit vaikka hymyilläkin, olethan katsomassa ihmistä, josta pidät. No niin. Valmista? N Y T, nyt! Mutta minä en katso. Katseeni on kuin raskaasti ankkuroitu syliini. Ei sitä niin vaan siitä nosteta. Eivätkä joet muuta suuntaansa. Eivät tänäänkään.

Miksi en pysty katsomaan sinua? Miksi se on niin ylivoimaista? Mikä siitä tekee niin vaikeaa? En minä tiedä. Se vaan on. Tuijotan käynnistä toiseen turvallisesti alas ja kerron sylilleni asioita elämästäni.

Siitä tuli minun tavaramerkkini terapiassa. En tahtonut sitä. Niin vain kävi. Aloitin terapian luonasi, enkä katsonut sinuun. Jatkoin terapiassa, enkä katsonut. Käyn yhä terapiassa, enkä edelleenkään katso sinua. Mitä enemmän aikaa kului, sitä korkeammaksi esteeksi katsekontaktin luominen muodostui. Yhtäkkiä maneeria olikin mahdoton murtaa.

Se on kuin leikki: Jos nostan katseeni ja katson, häviän. Joten minä en katso. Vaikka tiedostankin häviäväni paljon sillä, etten katso. Minä en saa kaikkea sitä terapeuttista lohdutusta, jota sinulla olisi minulle tarjota, vain koska en pysty katsomaan sinuun. Minä tässä häviän. Leikin tai en.

Minä haluaisin katsoa sinua. Ihan oikeasti! Tahtoisin! Ainakin sinun vuoksesi. Minä vain en pysty. Olen muutenkin täysin alaston ja haavoittuvainen edessäsi. En pelkää, että satutat minua. Se vain ei tee asiasta yhtään sen helpompaa.

Lisäksi silmät ovat sielun peili ja niistä näkee niin paljon. Kaiken. Ehkä pelkään, että sinä näkisit jotain, jota en halua kenenkään näkevän. Jotain, jonka olen sulkenut visusti lukuisien ovien taakse. Jotain niin häpeällistä, etten tahdo kenenkään koskaan sitä näkevän. Toisille voin varomatta suoda katseeni, mutta sinä olet terapeutti. Sinä näkisit varmasti sellaista, jonka pystyn muilta vaivatta salaamaan.

Katson minä sinua tullessani ja lähtiessäni. Tai en minä varsinaisesti katso. Luon sinuun nopean vilkaisun, juuri sellaisen mihin asian ylitsepääsemättömässä vaikeudessa juuri ja juuri kykenen. Lisäksi olen vilkaissut sinua kerran kesken terapian. Silmäsi ovat lämpimät ja empaattiset enkä minä silti pysty katsomaan sinua. Se tekee minut surulliseksi.

Bruce Springsteen - Sad Eyes

Read my mind

Terapeutti: No, mitäs tänään on mielessä?
Minä: Taas tuli kiire... ärsyttää. Olin odotushuoneessa kaks sekuntia ennen tasaa.
T: Et kuitenkaan myöhästynyt.
Minä: En, mutta mä en ehtinyt ollenkaan hengähtää ja asennoitua terapiaan. Enkä mä ehtinyt järjestellä mun ajatuksia nii ne on nyt ihan sekaisin enkä mä tiedä mistä mä puhuisin.

Taas tuli kiire. Aina tulee kiire. On turhaa jäsennellä edeltävänä päivänä ajatukset ja asiat, joista haluaisi puhua kun sitten kiireessä pyyhältäessäni terapiaan ne menevät aivan sikin sokin sekaisin päässäni. Osa hukkuu matkalla jonnekin ja muut menevät keskenään yhdeksi suureksi sekasotkuksi. Kun istuudun tuoliin ja minun pitäisi puhua, en saa yhdestäkään ajatuksesta otetta. Pakko opetella tulemaan hyvissä ajoin terapiaan. Teen tällä vain hallaa itselleni.

T: Mitä ajattelet?
Minä: En mitään... tai siis vähän kaikkea, mut kun ne on sellaisia asioita, joista puhutaan kavereiden kanssa kahvilassa. Niin musta tuntuu turhalta käyttää terapia-aikaa puhumalla niistä.
T: No ihan arkisista asioista meidän olis täälläkin tarkoitus puhua. Että miten sä suhtaudut niihin ja millaisia tunteita ne sussa herättää.
Minä: On mulla sitten muitakin asioita mielessä, mut mä en kerro niitä, koska niistä puhe johdattuis tiettyihin aiheisiin, joista mä en halua puhua.
T: Miksi sä et halua puhua niistä?
Minä: Koska yleensä mä en jaksa puhua niistä. Tai mua ei huvita. Mut siis ollaan me puhuttu kaikista niistä. Ehkä mä en siksi jaksa puhua niistä.

Minä: Sun pitäis varmaan opetella lukemaan mun ajatuksia, kerta mä en opi puhumaan.
T: Missähän sitä vois opetella?
Minä: Haha, en tiiä. Mut se vois onnistua helpommin kuin että mä oppisin kertomaan mitä mulla on mielessä.
T: Jos mä osaisin lukea sun ajatuksia niin mitähän mä näkisin?
Minä: No välillä mulla menee ajatukset niin nopeaan, että sä varmaan pyytäisit mua hidastamaan jossain vaiheessa.
T: Ai mä en pysyisi sun ajatuksenjuoksussa mukana. Pysytkö sä itse?
Minä: Joo mut sit mä jossain vaiheessa unohdan ne ekat ajatukset, kun ne vaihtuu niin nopeaan ja aiheesta toiseen.

Minä: Mulla aina välillä jotain suurempaakin mistä mä haluaisin puhua, mut sit kun terapia-aika on lopuillaan niin mä en viitsi sanoa sitä, kun mä en viitsi tiputtaa sellasta ikävää viime minuutin pommia... ja mä ajattelen sanovani sen seuraavalla kerralla, mut sitten mä aina unohdan sen asian.
T: Sun pitäisi sanoa se asia, jos sä kerta muuten unohdat sen. Kun voinhan mä ottaa sen sitten seuraavalla kerralla puheeksi.
Minä: Niin mä tiedän. Mä vaan aina unohdan.

T: Meillä olis tässä vielä pari minuuttia, olisko sulla ollut vielä jotain?
Minä: Ei oo mitään.

Hiljaisuus.

T: Mitä sä ajattelet tosta torin kaivamisesta? Vai kiinnostaako sua tälläiset arkiset asiat?

Montakohan luurankoa sieltä löytyy?

Minä: No eniten mua häiritsee, etten mä voi oikaista torin poikki, kun mulla on aina tapana oikaista siitä... Ei siis tänne tullessa, mut muuten. Ja en mä osaa vielä ajatella mitään. Riippuu miltä se näyttää sitten kun se on valmis.

The Rapsody feat. Warren G & Sissel - Prince Igor

Summertime sadness

Äiti soittaa päivällä. Oothan sä ollut ulkona? Aivan ihana ilma, tosi lämmintä. Soita jollekin kaverille. Meette vaikka satamaan jätskille. Joo joo, mutisen ja puhelun katkettua käperryn takaisin peiton alle. En jaksa. Eikä huvita. En pidä auringosta enkä jaksa tavata ketään. Ja jäätelö, jäätelö on kiellettyä. Sitä en saa syödä.

Aurinko paistaa. On lämmintä. Ihmiset kulkevat ulkona shortseissa ja nauravat. Minua ei naurata. Vedän verhot ikkunan eteen ja käperryn yhä syvemmälle itsesäälin syövereihin. Lohdullinen pimeys ympäröi minut ja leikin ettei nyt ole se masentavin aika vuodesta.

Tuoreet ylioppilaat painoivat eilen valkolakit päähänsä. Heillä on edessään valoisa tulevaisuus ja lukuisat polut, joista valita mitä pitkin jatkaa eteenpäin. Heillä on koko elämä edessään. Minusta tuntuu kuin minun elämäni olisi jo takana. Olen liian väsynyt tehdäkseni mitään. Liian väsynyt saadakseni mitään aikaan tai tullakseni joksikin. Itkettää.

Aleksi Ojala - Rakastaa Ja Tulla Rakastetuksi

Another challenge!

Kiitokset Puuropadalle haasteesta!

Tämän pienen palkinnon tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä, joilla on alle 200 lukijaa.

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän pitää valita 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.

11 asiaa itestäni:

1. Olen perfektionisti.
2. Haluaisin joskus kirjoittaa ja julkaista omaelämäkerran.
3. Minulla ei ole sisaruksia.
4. Lempiaineeni koulussa oli liikka ja matikka. Eniten inhosin kässää ja kuvista.
5. Olen käynyt terapiassa 6,5 vuotta.
6. Haluaisin koiran.
7. Olen kokeillut huumeita.
8. Haluaisin käydä Tokiossa.
9. En kestä Meredith Greyta enkä Carrie Bradshawta.
10. Paranormaalit asiat ovat minusta kiehtovia.
11. En voi vastustaa eläinkuosia mm. vaatteissa.


Kysymykset minulle:

1. Miksi aloitit bloggaamisen?
- Halusin jakaa muiden kanssa omia tuntemuksiani masennuksesta. Päiväkirja ei tuntunut enää riittävältä, kun kukaan ei lukenut sitä (saati kommentoinut).

2. Mitä kirjoittaminen merkkaa sinulle?
- Pään selvittämistä ja muistojen tallentamista.

3. Missä sijaitsee kotisi? (tähän voi vastata paikkakunnan, jonkin maakunnan tms, joka merkitsee sinulle samaa kuin koti)
- Home is where your heart is. En oikein missä sydämeni tällä hetkellä on. Muualla.

4. Oletko lapsirakas?
- Pidän lapsista, mutten osaa oikein olla vaippaikäisten kanssa. En osaa puhua heille tai leikkiä heidän kanssaan. Eskarilaisten ja sitä vanhempien kanssa tykkään pelailla yms.

5. Haaveiletko jatko-opinnoista, jos haaveilet, niin mistä? Jos et, niin miksi et?
- Yliopistossa psykologiassa tai historiassa. Haluaisin opettajaksi.

6. Toteutuuko mielestäsi tasa-arvo oikeudenmukaisesti, vai haluaisitko muuttaa jotakin asiaa tasa-arvoisemmaksi?
- Suomessa aika lailla hyvin, muttei Lähi-Idän maissa naisten osalta.

7. Mitä harrastat?
- Laihduttamista, oksentamista ja viiltelyä. Ai normaalit harrastukset? Kestävyysjuoksu, kuntonyrkkeily ja bloggaus. Lisäksi lukeminen (nyt jäänyt vähän vähemmälle) ja leffojen katselu.

8. Millainen on unelmalomasi?
- Matka Nepaliin vaeltamaan Annapurnalle. Noin yleisesti matka kohteeseen, jossa on tehtävää, nähtävää ja koettavaa sekä hienohiekkainen ranta kimaltelevan meren äärellä. Missään nimessä en tahtoisi kuulla lomalla suomea paikallisten suusta.

9. Mikä on paras muistosi?
- Voi, miten osaisin valita vain yhden... Kaikki yökylät Eevan kanssa. ♥

10. Koetko olevasi onnellinen?
- En. Valitettavasti.

11. Kerro mieliin painuvimmat sanat, jotka sinulle on sanottu!
- Eräältä mieheltä: "Sä olet salaperäinen ja kiehtova." ja lisäksi parilta minulle tärkeältä ihmiseltä, joilta en olisi odottanut tätä kuulevani: "Olet ajatuksissani."

Tällä kertaa en haasta ketään. Katsotaan sitten seuraavalla kerralla.

M.I.A. - Paper Planes