We need to talk about that

Perjantaista asti olen odottanut seuraavaa terapiakäyntiä ja tänään se vihdoin koitti. Luojan kiitos! Vielä muutama päivä ja olisin hajonnut murusiksi kuin kaurakeksi.

Terapeutti: Mistäs tänään aloitetaan?

Minä: Tuntuu kuin viime käynnistä olis kauheen pitkä aika... siis ihan todella pitkä aika.

T: Niin no onhan siitä kyllä tasan viikko.

Minä: Lauantaina oli ne polttarit. Me oltiin järjestetty morsiamelle ratsastusta ja sit me muutkin saatiin ratsastaa. Mut mua hävetti kun mä en osannut ratsastaa... tai osasin mä mut mun istunta oli niin huono, vaikka oon ratsastanut aiemminkin. Ei kukaan muu kyllä varmaan kiinnittänyt siihen huomiota mut silti. Vähän noloa.

T: Milloin sä olet viimeksi ratsastanut?

Minä: Varmaan reilu kaks vuotta sitten.

T: Niin se voi tuntua erilaiselta niin pitkän ajan jälkeen.

Ainakin se tuntui haaroissa seuraavana päivänä. Hillitsen itseni, etten alkaisi nauramaan.

Minä: Niin ja niitä jalustimia ei saanut tarpeeksi lyhyiksi niin mä en saanut niistä tukea. Mut kyllä mun istunnan pitäis olla hyvä kun oon mä ratsastanut ilman satulaakin.

T: Milloin?

Minä: Ehm... viimeks 2004.

T: Sun pitäisi kiinnittää huomiota realiteetteihin.

Minä: Mut siitä tulee vaan selittelyn makua... Mut oli kyllä tosi kivaa. Ja nyt mun tekee mieli alkaa taas harrastaa ratsastusta. Mä en vaan tiedä pystynkö mä menemään tunnille. Kun mä pelkään, että mä en osaa ja nolaan itseni. Ja kun mä jännittäisin epäonnistumista niin se hevonen aistisi sen ja sitten mä ainakin epäonnistuisin.

T: Sulla jää paljon mukavia asioita kokematta, jos sä ajattelet noin ja pelkäät etukäteen sellaista, mitä ei välttämättä edes tapahdu. Ja olisko se niin kamalaa, jos ei osaisi?

Olisi. Olisi se. Minulle.

Minä: Mä tajusin, että se miks mä en kerro täällä kaikkia asioita, johtuu siitä, että mä en halua kokea uudelleen sitä häpeää.

T: Siksi sun pitäisikin kertoa ne asiat ja meidän pitäisi käsitellä ne, jotta sä saisit poistettua niistä sen häpeää aiheuttavan tunteen eikä sun tarvitsisi kokea sitä aina kun sä ajattelet niitä asioita.

Minä: Niin kun mä ajattelen, ettei ne ole tän nykyhetken kannalta oleellisia, vaikka ne muuten ehkä olisikin, kun ne on tapahtuneet menneisyydessä eikä niille enää mitään voi.

T: Mutta ne painaa sun repussasi. Oletko sä tehnyt jotain, että sulla on ihan aihetta tuntea niistä häpeää?

Minä: Sehän se kun ei mulla ole aihetta. Mä vaan silti tunnen.

Minä: Mulla on joskus jotain vaikeita asioita, joista mä ehkä haluaisinkin puhua, mut sit mä en saa kerrottua niitä enkä mä sitten edes yritä kertoa, koska mä tiedän, että sä et antaisi mun jättää aloitettua lausetta kesken niin sitten mun olisi pakko kertoa... Joo mä tiiän, mä en saisi tehdä niin.

T: Voidaanhan me sopia, että sä vain mainitset sen asian enkä mä pakota sua samantien kertomaan siitä kaiken. Me voidaan käsitellä sitä vaikka seuraavalla kerralla.

Mutta kun minä en edes saa sanottua mitään niistä asioista. Ne takertuvat kitalakeen kuin takiaiset enkä saa kakisteltua niitä ulos. En vain saa. Tuntuu kuin menettäisin sillä samaisella sekunnilla puhekykyni, jos yritän saada yhtäkään niihin viittaavaa sanaa ulos suustani.

T: Meillä olis vielä viisi minuuttia jäljellä. Olisko sulla ollut joku asia mielessä? Tai varmaan on, mutta haluatko sä kertoa sen? Me voidaan puhua siitä ensi kerralla.

Viisi minuuttia! Enää viisi. Aika on mennyt kuin siivillä. Liian nopeasti. Aivan liian nopeasti. En halua lähteä vielä. Haluan jäädä vielä puhumaan asioista. Vaikka sitten niistä vaikeista. Edes ihan pikkuiseksi aikaa. Anna minun jäädä. Ole niin kiltti.

Minä: Ei mulla ollut nyt mitään tiettyä mielessä. Ei oikeasti. Tosin nyt ton viikon tauon aikana mulle kertyi paljon kaikkea, mistä mä haluan puhua ja mä kirjoitin ne ylös, etten mä unohda niitä ja niistä tuli kaks paperia täyteen. Mä tiesin, etten mä ehdi puhua kaikkea tällä käynnillä ja että osa jää seuraavalle kerralle ja nyt kaikki vaikeat asiat jäi perjantaille. Mut oma vikani, mitäs puhuin kaikki helpot asiat nyt.
T: No me palataan niihin sitten perjantaina.

Jutty Ranx - I See You

Playing with fire

Siitä on pian kuukausi, kun viimeksi olen painanut läpipainopakkauksesta pienet, valkeat onnenpillerit kämmenelleni. Se ei ollut tietoinen ratkaisu. Minä vain lopetin pillereiden napsimisen. Se vain tapahtui. Puolivahingossa aamurutiineista jäi kohta pillerit ja puoli lasia mehua pois.

Päiväpolia varten hankittu dosetti lojuu laatikon pohjalla ja hienoinen pölykerros verhoaa kylpyhuoneen kaappiin unohtuneita Zoloft-paketteja. Mutta minä en aio enää avata niitä. Sillä minä olen huomannut eron. Päivien vaihtuessa toisiksi alkoi sumu ympärilläni pikku hiljaa hälvetä ja pääni selkeytyä. Aloin taas tavoittaa ajatuksiani. Ja minussa heräsi pieni toivo, että ehkä minä taas osaisin kirjoittaa niin kuin ennen. Ennen kuin kaikki sumeni.

Mä lopetin Zoloftin. Itekseni. Mä en halua syödä sitä. Enkä mitään muutakaan. Uusi lääkärini ei pitänyt kuulemastaan. Hän yritti taivutella minua aloittamaan lääkityksen uudestaan. Se on sun omaksi parhaaksesi. Minä tiedän. Mutta minä en halua. Pitkällisen maanittelun jälkeen lupauduin jatkamaan lääkitystä jos tilanne menee niin pahaksi, etten kestä enää. Me vain emme määritelleet, milloin tilanne on riittävän paha. Olen varma, että minulla ja lääkärillä on asiasta eri näkemykset.

Tilanne tulee menemään pahaksi. Minä tiedän sen. Ei ehkä ihan vielä, mutta kenties pikemmin kuin arvaankaan. Sillä 150 mg:n annos sertraliinia aamuisin loi haarniskamaisen suojan kylmiä käsiä ja mustia varjoja vastaan. Pikku hiljaa, pala palalta tuo lohdullinen suoja alkoi murentua, kadoten lopulta kokonaan ympäriltäni. Nyt mikään ei ole enää minun ja tukahduttavan pimeyden välissä. Ei mikään.

Minä tunnen synkkyyden ympäröivän minut. Vielä se on kaukana, mutta minä aistin sen läheisyyden. Päivä päivältä se tulee lähemmäksi. Ja kun se on saavuttanut minut, minä tiedän, etten tule selviämään ellen aloita lääkitystä uudelleen. Sillä jos aiemmin masennukseni ollessa keskivaikea, pysyin antidepressanttien avustuksellakin hädin tuskin hengissä, miten sitten nyt kun masennukseni on vaikea-asteinen. I know, I'm playing with fire.

Teddybears - Cobrastyle

I'm a loser baby, so why don't you kill me?

Torstaiaamu. Kampean itseni yhdeltätoista ylös sängystä hakeakseni postin oven välistä. Pääsykokeen tulokset ovat tulleet. Revin kuoren auki varautuneena pahimpaan. Silti pisteet nähdessäni tunnen pettymyksen vihlaisun sydänalassani. Ei näillä pisteillä mihinkään valita. Niin kuin ei valitakaan. Sinua ei kutsuta valintakokeen II vaiheeseen. Saatana. Kömmin takaisin vällyjen väliin ja nousen vasta neljä tuntia myöhemmin.

Illalla näen vanhempiani ja sukulaisiani. Kahvipöydässä kerron valinnan tuloksen. Nyt sä kyllä huijaat! Ihan selkeesti narraat. Kyllähän sä pääsit. Ei. Minä en huijaa. Näytänkö muka siltä, että huijaisin? Käännän katseeni ja tuijotan kiukustuneena maitonekkaa ihan niin kuin se olisi syyllinen kaikkeen. Pääsikö se sun kaveri? Ai, et oo kysynyt vielä. No ens vuonna yrität sitten uudestaan. Aihe on sillä käsitelty ja sitten siirrytään mielenkiintoisempiin aiheisiin kuten siihen kuka ottaa lisää kahvia. Kiva, että teitäkin kiinnosti.

Mistään ei tule mitään. Kaikki hajoaa käsiin. Miksi enää edes yrittää mitään, kun kaikki päättyy aina vaan epäonnistumiseen ja kerta kerralta suurempaan pettymykseen. Sitä paitsi minä olen väsynyt. En jaksa. Eikä ole mitään mieltä nousta ylös, kun seuraavassa hetkessä kaadun taas ja satutan itseni. Aina edelliskertaa pahemmin. Olen niin pettynytkin itseeni, etten enää kestä. Ja miten pettyneitä vanhempanikin mahtavat olla. En halua ajatella.

Ystäväni seurustelevat, heillä on opiskelu- tai työpaikka, yhteinen koti ja koira kumppanin kanssa ja valoisat tulevaisuudennäkymät. Minä makaan päivät kotona ja nostan tukia. Popsin pillereitä ja kulutan nojatuolia terapiassa sen suuremmin edistymättä. Opiskelut keskeytyvät uupumuksen takia, toiset eivät edes ala kun en tule valituksi. Kesätöihin minua ei huolita. Olen itsetuhoinen ja syömishäiriöinen ja välistä käyn suljetulla lataamassa akkuja. Mitä vanhempani vastaavat, kun heidän ystävänsä kysyvät No mitäs se teidän lapsenne tekee?

Luuseri! Luuseri! Olet häpeäksi vanhemmillesi! Mikset tapa ittees? huutelee Mr. D minulle.

Kate Bush - Wuthering Heights

Into the abyss

Syvyyksien pimeydestä kohoavat kädet. Huomaamattomasti. Tunnen, kuinka ne takertuvat nilkkoihini luisevilla sormillaan ja vetävät minut alas tummiin vesiin. Ne kiskovat minua yhä alemmas ja alemmas, aina vain syvemmälle, ohi niljakkaiden ihoa hipovien vesikasvien. Eivätkä ne irrota otettaan.

Pinta siintää yläpuolellani hetki hetkeltä yhä kauempana, valon kutistuessa lopulta läpitunkemattomaksi pimeydeksi. Tunnen kuinka pimeys levittäytyy syövän tavoin joka soluuni ja mustaa mieleni.

Merten syvyyksien paine puristaa rintakehää. On vaikea olla. Helpompi olisi vain olla olematta. Pimeyden lohduttomassa syleilyssä haaveilen pääseväni edes hetkeksi pois. Jonnekin. Pois. Mutta pintaan on liikaa matkaa ja minä olen aivan liian väsynyt uidakseni sinne. Olen liian väsynyt edes yrittääkseni sitä. Pelastautumista. En voi muuta kuin vajota kohti pohjaa ja odottaa. Aika kuluu ja happi vajuu keuhkoista... kunnes jonain päivänä sitä ei ole enää yhtään jäljellä.

Akira Yamaoka: Laura Plays The Piano & Theme Of Laura (Reprise)

I wanna be your cat

"After a year in therapy my psychiatrist said to me, "Maybe life isn't for everyone.""

- Larry Brown

Viime maanantain terapia. Myöhästyn. Saatana.

Terapeutti: Ens viikolla on sitten se syömishäiriötyöryhmän tapaaminen. Siinä on siis sinä ja minä...

"Sinä ja minä liikennevaloissa..."

T: ... lääkäri ja sairaanhoitaja. Mitä sä ajattelet siitä?
Minä: Tjaah... että mitähän ideaa siinäkin on, kun en mä halua parantua anoreksiasta. Mä haluan laihtua... ja mä mietin, että minneköhän mä oikein katson siellä vai katsonko minnekään.
T: Aiotko sä istua sitten silmät kiinni?
Minä: Hahaa, en.
T: Sä voisit vilkuilla ihmisiä siellä?
Minä: No kun se on se juttu, että mä en pysty katsomaan lääkäreitä. Enkä psykologeja tai sairaanhoitajia. Ne kuuluu samaan kategoriaan lääkäreiden kanssa.
T: Älä ajattele, että siellä on just lääkäri.

Minä: Mitä defenssejä mä käytän täällä terapiassa? Mä lainasin yhden kirjan, 50+ defenssiä, mut mä en ole kaikista ihan varma, että liittyykö ne muhun.
T: Mitä sä luulisit, mitä käytät?
Minä: Hmm... no ainakin huumori. Mä en näytä sitä, mut kyllä mä tunnistan, että mä käytän sitä. Mä en sitten tiedä, että kuuluuko kriteereihin, että sen pitää tulla ilmi. Ja... no en mä muista muita.
T: No sä käytät acting outia...
Minä: Joo, toi oli yks!

Terapian vuotaminen ystäville puhumalla tai blogin muodossa on yksi acting outin muoto ja terapian kannalta haitallinen. Minähän en kirjoita tänne kaikkea, mutta... anteeksianteeksianteeksi.

T: ... ja torjuntaa ja kieltämistä nyt ainakin.

Ennen minä käytin valehteluakin. Onneksi en enää.

T: Tällä viikolla meillä olikin vaan tämä yksi aika. Varataanko ens viikolle kaks aikaa?
Minä: Joo!!! Ehdottomasti. Kun kuitenkin tää terapia loppuu pian, eikä mulla ole enää montaa käyntiä jäljellä.
T: Niin, sä voit käydä täällä terapiassa kesäkuun loppuun asti, kun sitten mulla alkaa loma.
Minä: Ai, mä luulin, että tää loppuu toukokuun lopussa.

T: Mä olen voinut joskus sanoa sellaista, kun ei ole ollut varmaa, että minne asti sä voit käydä. Tietty voidaan me lopettaa aiemminkin...

Minä: Eieiei!!! En mä halua lopettaa yhtään aiemmin kuin on pakko.

T: ... tai me voidaan vähentää käyntejä, jos sä haluat käydä lopussa vain kerran viikossa.

Minä: Ei vähennetä. Mä haluan käydä sen kaks kertaa viikossa!

T: Olisko vielä jotain?
Minä: Mä mietin joskus jotain tyhmiä juttuja... ja mä jätän ne aina kertomatta just siks, koska ne on niin tyhmiä, vaikka mä tiedän, että mun pitäis kertoa ne... Niin mä mietin, että musta olis kiva olla sun kissa, vaikka yhden päivän ajan. Mut siis, että sä et tietäisi, että mä olisin se.
T: Miksi sä haluaisit olla mun kissa?
Minä: Koska sitten mä näkisin millainen sä olet kotonasi, siis muualla kuin täällä, että olisitko sä samanlainen. Ja mä pystyisin tarkkailemaan ja katsomaan sua, kun täällä mä en pysty. Ja ehkä mä saattaisin pystyä katsomaan sua silmiinkin.
T: Niin kissat on kyllä puheliaita ja ne juttelee... ja vastaa kun niille puhuu. Vaikka kyllähän sä vastaat, jos mä kysyn jotain. Ja kissat katsoo silmiin.
Minä: Tai sitten mä just en pystyisi katsomaan. Kun kissat katsoo kuitenkin niin rohkeasti silmiin. Ne ei väistä katsetta. Niin mä en ehkä pystyisi siihen.

Kuvittelen sinun panevan merkille, kuinka kissasi käytös on muuttunut yhdessä yössä täysin epäkissamaiseksi. Poissa on se itseoikeutetun ylpeä olemus ja rohkea, läpitunkevan tuijottava katse. Tilalla on hiljainen ja arasti katsetta väistelevä karvakorva. Huolissasi kiikukat minut eläinlääkärille.

Tässä tuli nyt useampi terapiakäyntipostaus peräkkäin, mutta alan nyt taas kirjoitella niitä ihan "tavallisia" postauksia ajatuksistani ja tuntemuksistani.

John Williams - Sayuri's Theme

Speak. Out loud.

"Being in therapy is great. I spend an hour just talking about myself. It's kinda like being the guy on a date."

-
Caroline Rhea

Viime viikon terapia. Perjantai.

Minä: Mä olen ajatellut kertoa asioita, joita mä en ole koskaan kertonut. Ne on vaikeitakin, mut mä olen ajatellut ettei ne ole oleellisia, kun ne ei vaivaa mua millään tapaa, niin siksi mä olen jättänyt ne kertomatta. Mut kyl ne taitaa olla oleellisia.
Terapeutti: Mitä asioita?
Minä: No mä olen unohtanut niitä, kun mä en ole kertonut. Mut mä kerron, jos mä alan muistaa. Vois olla nimittäin hyvä kertoa ne.

Ei siitä ainakaan mitään haittaa ole. Ei. Miksi olen ylipäätään jättänyt kertomatta? Olenko turvautunut niiden "epäoleellisuuteen", jotta minun ei tarvitsisi koskaan käydä uudelleen läpi niitä häpeän tunteita. Kaivan nähtävästi itselleni aina vain syvempää kuoppaa...

Yhtäkkiä tapahtuu jotakin, mitä ei ole koskaan ennen tapahtunut. Huoneesi ovisummeri soi. Minä jäykistyn tuolilla ja kaikki ajatukset katoavat samantien päästäni kuin savuna ilmaan.

T: Joo anteeks mulla on toi ovivalo rikki niin siinä ei pala se punainen valo että varattu.

En saa sanotuksi mitään. Entä jos summerinsoittaja päättää tulla sisään? Tosta noin vain. Ei sillä, että minut tunnistettaisiin. En välitä siitä. Minulla jäi lause kesken. Mitä olinkaan sanomassa? En muista enää. Mistä me olimme ylipäätään puhumassa? Öh, apua?

Nyt ymmärrän miksi kaikissa terapiaoppaissa toistellaan terapiaistunnon häiriöttömyyden tärkeydestä. Tämän takia. Juuri tämän takia. Häiriö sotki kaiken. Minulla meni pasmat täysin sekaisin ja kului minuutteja ennen kuin sain itseni taas kootuksi. No tulipa tämäkin koettua.

Muistan toisen kerran, jolloin terapiassa on ollut häiriö. Muita kertoja ei ole ollut. Silloin puhelimesi piippasi tekstiviestiä. Olit tosin varoittanut minua siitä, koska odotit kyseistä viestiä, joten en samalla tavalla säikähtänyt kuin summerin soidessa eivätkä ajatukseni kadonneet tyystin. Sen sijaan puhelimen piipatessa tunsin kuinka mustasukkaisuus roihahti voimakkaasti sisälläni. Sen muutaman sekunnin ajan kun luit viestin (siihen edes vastaamatta), jouduin jakamaan sinut jonkun toisen kanssa, enkä pitänyt siitä ollenkaan. Pahoittelit keskeytystä, enkä minä ollut sinulle vihainen. Mustasukkaisuus sammui yhtä nopeasti kuin oli syttynytkin, enkä minä maininnut sinulle siitä sanallakaan.

Minä: Mä tajusin, että mä käyn täällä todella usein dialogeja päässäni. Joskus monologejakin itseni kanssa, mutta siis dialogeja, joissa mä kuvittelen kertovani sulle jotain ja sitten sä vastaat siihen jotain ja mä sanon jotain... ja mä tajusin, että mun pitäis kertoa ne asiat ääneen.
T: Niin, jos sä kertoisit ne niin sä saisit tietää mitä mä vastaisin niihin.
Minä: Ne dialogit, joita mä käyn mielessäni on ihan realistisia. Mä uskon, että sä vastaisit oikeasti just niin kuin mä olen sen ajatellutkin.
T: No sittenhän sun täytyy tuntea mut tosi hyvin.

Minä: Se, että mä en näytä täällä terapiassa tunteita niin se ei tarkoita, ettenkö mä tuntisi mitään tunteita.
T: Mistä sulle se tuli mieleen?
Minä: No siis kyllä mä täälläkin tunnen kaikkia tunteita. Jos sä vaikka sanot jotain, niin kyllä mä hämmästyn tai helpotun tai liikutun, mut en mä vaan näytä sitä. Mut mä aattelin kertoa sen, ettet sä luule, että mä en tunne mitään.
T: Niin kyllä mä olen ajatellut, ettet sä tunteeton ole. Miksi sä et näytä, jos sä tunnet jotain?
Minä: En mä tiedä. Siitäkin on tainnut vaan tulla sellainen tapa. Tai kun joidenkin kanssa mä piilotan mun tunteet ja joillekin taas näytän ne. Mut riippuu kyllä tunteestakin. Kyllä mä kavereille näytän mun tunteeni. Tai sitten mä en täällä näytä, koska säkään et näytä.
T: Kyllä mä jotain näytän. Ja jos sä katsoisit mua, niin sä voisit nähdä mun ilmeistä esimerkiksi huolta tai hämmästystä.

Niin, mutta et sinä silti kaikkea näytä, koska olet terapeutti, etkä "saa" näyttää kaikkea. En sitten tiedä, vaikuttaako se minunkin tunteiden ilmaisuuni.

Mel G - Word Up

Shame on you!

Viime viikon terapia. Torstai.

Minä: Mulla ei oo mitään mielessä.
Terapeutti: Mä olen varma, että sulla on kyllä asioita mielessä, mutta sä et kerro niitä. Ja on varmasti paljon asioita, joita sä et kerro, koska ne ei sun mielestä ole olennaisia, vaikka mun mielestä ne saattaisi olla. Tai sitten sä et vaan keksi kertoa niitä.
Minä: Niitä on varmaan paljonkin. Mun pitäis vaan tavoittaa ne.

Minä: Vanhemmat, varsinkin äiti, soittelee paljon ja pyytää käymään ja mä en oikein koskaan jaksa mennä käymään tai tavata niitä. Ja mulle tulee siitä tosi paha mieli niiden puolesta ja huono omatunto. Vielä kun oon ainoa lapsi. Mut nykyään tuntuu, että mä olen koko ajan vaan niin väsynyt, etten jaksa mitään. Välillä tuntuu, ettei jaksaisi vastata edes puhelimeen tai tekstareihin.

T: Mitä jos sä et vastaisi sun vanhempiesi soittoihin?

Minä: No sitten ne huolestuisi heti.

T: Mistä? Että sä olisit tehnyt itsellesi jotain?

Minä: Ei, en mä tarkoita, että sillä tavalla... ne huolestuisi ihan muuten vaan. Niin mun on pakko vastata aina heti jos ne soittaa. Ei vaan aina jaksaisi. Mut oikeesti tosi säälittävää, kun ei meinaa jaksaa vastata edes tekstareihin. Sit mulla välillä just sen takia kestää vastata niihin.

Kerron sinulle viimeisimmän terapiauneni.

Minä: ... ja sitten mä lainasin jonkun miehen puhelinta, kun mä soitin sulle, kun mä en kehdannut soittaa omastani, ettet sä tunnistaisi mua... vaikka kyllähän sä mut äänestä tunnistit. Mua vaan hävetti niin paljon, kun mä en löytänyt sun huonetta.
T: Eihän siinä ole mitään hävettävää, jos ei löydä perille. Varsinkin, jos vastaanotto on muuttanut ja paikka on ihan uusi ja vieras.
Minä: Niin ei olekaan, mut jotenkin se vaan hävetti mua.
T: Hävettäisikö sua, jos sulle kävisi oikeastikin niin?
Minä: Kyllä varmaan, kun mä 20 minuuttia etin sun huonetta ja kysyin monesti neuvoa enkä silti löytänyt sitä.
T: Mua kiinnostaisi tietää, mistä toi sun häpeän pelko tulee. Kun se toistuu tossa unessakin monta kertaa... Ja jos mun nimi olisi kirjoitettu väärin, niin kyllä musta olisi kiva, jos sä kertoisit sen.

Kerron sinulle huoneessa olevasta sängystä.

T: Oliko se semmoinen psykoanalyysisänky vai ihan tavallinen sänky?
Minä: Ihan tavallinen.
T: Mulle tuli siitä mieleen, että kun sä siinä unessa mietit, että nukunkohan mä siinä ja kun sä et täällä katso mua niin ajatteletko sä joskus, että mä saattaisin nukahtaa täällä?
Minä: En mä oo koskaan ajatellut niin, vaikka mä en katsokaan.

Sehän se on, että jos aavistelisin sinun nukkuvan, uskaltaisin ehkä katsoa sinua. Mutta koska tiedän ettet nuku vaan katselet minua tauotta ja analysoit olemustani ja jokaista liikahdustani, hiusten sipaisuista aina jalan vaihtamiseen toisen päälle, en pysty katsomaan sinua. On kuin olisin toisen asteen kuulustelussa, spottivalo kohdistettuna suoraan minuun. Se saa minut jännittämään... ja pitämään katseeni turvallisesti sylissä.

T: Mullakin on täällä huoneessa pehmoleluja. Kaapin päällä. Oletko sä nähnyt ne?
Minä: Joo, oon nähnyt, mut en mä tiedä minkä näköisiä ne tarkalleen on.

Aah, nyt minulle tuli pakottava tarve tietää tarkalleen minkä näköisiä ne pehmot ovat. Lähtiessäni en saa katsotuksi kaapin päälle. Se olisi jotain tavallisesta käyttäytymiskaavastani poikkeavaa. Jotain, jota minun täytyisi uskaltaa tehdä. Sen sijaan tarkistan oven suljettuani, onko nimesi painettu oven viereiseen nimilaattaan oikein. On se. Poistun paikalta itsekseni hymyillen.

CRo - Du

So embarrassing...

Näen unta. Minulla on terapia. Aikani on 20 minuutin päästä. Vastaanottosi on väliaikaisesti sairaalan tiloissa. Kysyn tietä löytääksesi huoneesi. Tosta ovesta ja sitten vaan suoraan eteenpäin. Menen ovesta ja kävelen. Kävelen. Ja kävelen. Terapiaan on enää seitsemän minuuttia ja minä alan hermostua.

Astun ovesta sisään huoneeseen. Huone on terveyskeskuslääkärin, jolla on paraikaa potilas vastaanotolla. Kasvot punehtuen soperran anteeksipyyntöni ja peruutan takaisin käytävään. Kävelen yhä eteenpäin, mutten löydä huonettasi. Nyt olen jo myöhässä. Soitan sinulle.

Seison väliaikaisen huoneesi oven takana. Ovessa on nimikylttisi. Nimesi on painettu siihen väärin. En henno kertoa sitä sinulle. En myöskään kehtaa myöntää sinulle, etten löytänyt huonettasi.

Koputan oveen ja astun huoneeseen. Huoneessa on sänky. Ihmettelen sitä vähän. Nukutko sinä siinä? Lasken sängylle takkini ja laukkuni. Huoneessa on myös suuri nojatuoli. En tiedä istuisinko sängylle vai nojatuoliin. Tuolissa istuu jo pari isoa nukkea ja kasa pehmoleluja. Toivoisin, että olisimme oikeassa huoneessasi, jossa kaikki on tuttua ja tiedän miten toimia. Päätän istuutua nojatuoliin. Mahdun siihen vain vaivon, sillä nuket vievät kaiken tilan. Huomaan istuutuneeni yhden pehmolelun päälle. Pitkäkorvaisen pupun. Vedän sen häpeissäni altani ja asettelen istumaan muiden joukkoon. Mietin pitäisikö minun pahoitella, että istuuduin pehmolelusi päälle.

Aikamme loputtua suljen huoneesi oven perässäni ja unohdun silmäilemään ovessa olevaa potilaslistaasi. Listassa komeilee oman nimeni alla eksäni uuden tyttöystävän nimi. Hänkin siis käy luonasi. Loistavaa.

Terapia aiheena vierailee harvoin unissani. Silti jokaisessa näkemässäni terapiaunessa on toistunut sama teema: häpeä. Milloin en löydä terapiaan, milloin taas sanon tai teen jotakin noloa. Aina sama häpeän tunne. Uskon teeman tulevan alitajunnastani ja kertovan jotakin todenmukaista. Onko suurin pelkoni terapiassa itseni nolaaminen ja häpeän tunteen kokeminen?

Eminem feat. Dido - Stan