Toisten potilaiden kanssa keskustelu ei varsinkaan luonnistu. Ei voi sanoa, ettenkö olisi yrittänyt. Olen yrittänyt niin paljon, että olen jo väsynyt yrittämään. Keskustelut kuihtuvat heti alkuunsa. Minä yritän avata keskustelua milloin kenenkin kanssa, mutta toiset eivät osallistu siihen. He vastaavat, lyhyesti, mutteivät jatka, jolloin syntyisi luonnollinen, vastavuoroinen keskustelu.
En tiedä, uskallanko enää puhua heille. Pelkään, että he hajoavat siihen paikkaan, eteeni. Heistä huokuu ahdistuneisuus, jos heidän täytyy puhua ja he tuntuvat olevan koko ajan pyytelemässä anteeksi olemassaoloaan. Etenkin he pelkäävät kysymistä ja pyytämistä. Ja he puhuvat niin hiljaa. Lähestulkoon kuiskaten. Minä puhun normaalilla äänellä ja välillä tuntuu kuin huutaisin heihin verrattuna. Mutta en minä tahdo alkaa piipittämään. Ovatko toiset olleet osastolla niin kauan, että he ovat menettäneet äänenvoimakkuuttaan? En tahdo, että minulle käy samoin.
Välillä minun tekee mieli mennä heidän luokseen, ravistella heitä olkapäistä ja käskeä reipastumaan. Eivät he tuolla menolla tule selviämään elämän kovassa ristiaallokossa.
Vai välttelevätkö toiset potilaat minua? Olenko liian puhelias, kovaääninen ja naurava? Liian eloisa heidän maailmaansa. Saan aina istua syömässä yksin. Kukaan ei tule istumaan pöytääni. Kerran menin istumaan yhtä potilasta vastapäätä. Hän söi kiireesti ja lähti. Ahdistui. Ehkä he pelkäävät, että alan jutella heille. Eivät he puhu keskenäänkään. Jokainen istuu omassa yksinäisyydessään, keskittyneenä intensiivisesti edessään olevaan ruokaan. Kukaan ei vahingossakaan sano mitään. Syötyään jokainen kipittää kiireesti omiin huoneisiinsa. Hiirilauma.
4 kommenttia:
sinun ei todellakaan tarvitse ruveta hiljaiseksi ja ahdistuneemmaksi kuin olet todellisuudessa, ole vain iloinen siitä että olet paremmassa tilassa kuin he. on normaalia kaivata kommunikaatiota ihmisten kanssa, muista että kun pääset pois osastolta sinua odottaa varmasti moni ihminen joiden kanssa jutella niitä näitä ;) pidän blogistasi kovasti, ihanaa että jaksat kirjoittaa melkein joka päivä :)
Kaikki eivät vain ole sosiaalisia ja puheliaita. Kaikki eivät ole hyviä puhumaan tai ilmaisemaan tunteitaan. Kaikki eivät pysty juttelemaan luontevasti tuntemattomien kanssa. Ei vain pysty, vaikka haluaisi. Minä tiedän sen, koska olen itse "hiljainen hiirulainen". Ja sanon että ei todellakaan ole helppoa olla hiljainen kun haluaisi olla puhelias, kaikki olisi helpompaa jos osaisi puhua enemmän. Yritä joskus asettua sen hiljaisen asemaan. Ehkä joku vielä uskaltautuu puhumaan sinulle. Jos joku haluaa puhua kanssasi, hän kyllä osoittaa sen jotenkin esim. hymyllä, kuuntelemalla, nyökkäilemällä - ja lopulta hän puhuukin enemmmän. Koeta vain olla kärsivällinen.
Olet ihan oikeassa! Välillä vain pelkään, että saatan tahtomattani muuttua samanlaiseksi kuin muut, koska ujous ja puhumattomuus on täällä koko ajan vallutsevana.
Kiitos paljon, yritän taas saada kirjoiteltua useammin. :)
Minun on toisinaan vaikea asettua toisten ihmisten asemaan varsinkin, jos asia (esim. ujous) on minulle kovin vieras. Olen täällä kuitenkin yrittänyt sitä ja pystynytkin paremmin ymmärtämään muita. On vain outoa, että olen 14 potilaasta ainoa puhelias. Hoitajistakin se on epätavallista. Kaikki puheliaat kuulemma kotiutuivat juuri ennen osastolle tuloani.
Lähetä kommentti