Suututtaa, etten saa osallistua mihinkään yhteisiin tekemisiin. En saanut lähteä tänään kirjastoon, enkä päässyt atk-luokkaan. Kaikki on evätty minulta, riippumatta siitä kuluttaako se kaloreita vai ei. Olen iloinen siitä, että minulla on IPhone, jolla pääsen Facebookiin, lukemaan uutisia ja ennen kaikkea päivittämään blogia. Kaikki muu yhteyteni ulkomaailmaan on riistetty minulta.
Olen sitoutunut mukisematta osaston sääntöihin ja hammasta purren niellyt kiukkuni ja ollut pullikoimatta vastaan. Nousen joka aamu sängystä klo 8.00, niin vaikeaa kuin se minulle onkin ja lapan neljästi päivässä ruokaa suuhuni tuntien itseni lihotettavaksi teuraseläimeksi. En ole tehnyt mitään kiellettyä ja olen ollut aina ajoissa paikalla aikataulutetuissa ohjelmissa. Siitä huolimatta en saa minkäänlaisia oikeuksia itselleni.
Minuun ei edes luoteta tippaakaan. En saa aterioiden jälkeen käydä edes niistämässä nenääni omassa huoneessani. Luulevatko he, että ehtisin siinä ajassa oksentaa? Ei se ole mitään sekuntihommaa. Sitä paitsi olisin todellakin mennyt vain ja ainoastaan niistämään. Suihkuun sain mukaani höylän, kumma kyllä, mutta hyvä että olin ehtinyt kainaloni sheivata kun se tultiin jo hakemaan pois.
En muista, koska viimeksi olisin tuntenut itseni näin kiukkuiseksi ja vittuuntuneeksi. Olen yleensä tottunut tuntemaan vain ahdistusta. Olen melko lähellä saavuttaa kiehumispisteeni ja napsahtaa täysin. Muista psykiatrian osastoista en tiedä, mutta täällä on ainakin käytössä kunnon natsimeininki.
Karkaisin jos voisin.
7 kommenttia:
Voi :( Löysin vasta blogisi, ja voi sinua, koita jaksaa :) Tsekkaa blogini otsikko ja piristy :)
Olet kyllä blogisi otsikossa aivan oikeassa. Kiva kun liityit lukijaksi! :)
Etkös sinä sitten mennyt sinne vapaaehtoisesti? Miksi sitten valitat? Ei kukaan voinut sua sinne pakottaa.
Ei valkotakkiset mua tänne pakkopaidassa kantaneet, mutta kotoa mut tultiin hakemaan ja tehtiin selväksi, että nyt mennään eikä meinata. Monesti olen ilmaissut vastahakoisuuteni osastoon ennen tänne tuloa ja täällä ollessani. Kotiin minua ei kuitenkaan päästetä.
Uskon, etten ole ainoa, joka turhautuu tekemisen puutteesta, jatkuvasta vahtimisesta ja siitä, ettei saa mennä edes ulos. Tätä osastomaaimaa saattaa olla vaikea ymmärtää, jos ei ole täällä ollut.
Niin ja täysi-ikäinenkin henkilö voidaan määrätä tahdosta riippumattomaan hoitoon.
Jännä lukea, miten erilaista meno on osastosta ja ongelmasta riippuen. Omana osasto aikana mua yritettiin väkisin aktivoida ja estää makaamasta sängyssä lamaantuneena. Pahimpii oli ne päivät, jolloin oli ne pari persemäistä, työhönsä vittuuntunutta tiukkishoitsuu duunissa. Niiltä ei saanut armoa.
Sielläkin tosin tuntui siltä, että ruoka-aika oli koko ajan. Syökö kukaan normaali ihminen oikeesti niin usein? Terveet ihmiset varmaankin.
Sköt om dig!
Ymmärrän sen, etten saa urheilla, mutta on outoa, ettei mua kielletä makoilemasta sängyssä tai nukkumasta päikkäreitä. Luulin myös, että täällä patistetaan potilaita toimintaan, mutta mihinkään ei ole pakko osallistua, ei edes päivittäiseen ulkoiluun.
Tack, det ska jag göra (om jag bara kan). Kram! :)
Lähetä kommentti