Terapeutti: Pystyitkö sä katsomaan heitä silmiin?
Minä: Joo.
T: Mutta mua sä et pysty. Mistä se on tullut?
Minä: En mä tiedä. Siitä on tullut näiden vuosien aikana sellainen tapa.
T: Jonkun toisen terapeutin kanssa sitä ei ehkä olisi.
T: Haluatko, että vaihdetaan paikkoja?
Mitä? En minä voi istua sinun tuoliisi. En ole terapeutti. On kuin tuolissasi olisi leima: Terapeutin tuoli. Sitten kuvittelen itseni istumassa tuolissasi ja kysymässä sinulta mitä sinulla on mielessäsi... Aivan, entä miltä se sinusta tuntuu? Alan väkisinkin hymyillä.
Minä: Ei vaihdeta.
T: Onks jotain mitä sä et halua näyttää itsestäs?
Minä: Ei... kai.
T: Entä ajatteletko sä, että sitten tapahtuu jotain, jos sä katsot?
Pum! Huone räjähtää taivaan tuuliin.
Minä: En.
T: No ajatteletko sä, että jotain pitäisi tapahtua ja se olisi pettymys, jos sitten ei tapahtuisikaan?
Minä: En.
T: No voisitko sä vaikka vilkuilla tota mattoa? Tai katsella ikkunasta ulos, kun aurinko paistaa? En mä pyydä, että sun täytyisi alkaa heti tuijottaa mua, mutta sä voisit edes välillä vilkaista. Tai katsoa tätä huonetta. Se oli kuitenkin sun uuden vuoden lupaus ja nyt on jo huhtikuu.
Enpystyenpystyenpysty e n p y s t y !
Minä: Ei tänään. Mä en pysty.
T: Kyllä mä näen, että kynnys katsoa täytyy olla sulle valtava. Sen täytyy olla sulle todella vaikeaa, kun en mä pystyisi olemaan noin.
T: Ja kun tämä ei ole analyysiä.
Ehkä me voisimme leikkiä, että tämä on psykoanalyysiä?
Minä: Ei kaikki potilaat pysty katsomaan terapeuttiaan silmiin.
T: Ei mulla ole eikä ole ollut ketään toista nuorta, joka ei pystyisi katsomaan silmiin. Ajatteletko sä, että jos sä katsoisit niin sä et olisi enää niin erilainen ja kiinnostava?
Minä: En mä voinut tietää, että mä olen ainoa. Enkä mä halua olla mitenkään poikkeava.
T: Vaikka sä katsoisit, niin sä olet silti erilainen ja ainutlaatuinen.
Minä: Mua lohduttaa tieto siitä, että maailmassa on muitakin, jotka ei pysty katsomaan. Mä luin yhdestäkin potilaasta, joka tuijottaa vaan huoneessa olevaa ruukkukasvia.
Vai haluanko sittenkin olla erilainen? Kiehtova ja kiinnostava. Mieleenjäävä. Ehkä. Mutta en minä sen takia ole katsomatta silmiin. Minähän nimeomaan yritän päästä siitä eroon.
Limb Bizkit - Behind Blue Eyes
2 kommenttia:
Mulle silmiin katsominen on myös älyttömän vaikeaa. Johtuu kaiketi siitä, että ala-asteella kiusaajat syytti mua tuijottamisesta (jota en todellakaan tehnyt) ja väittivät opettajille, etteivät voi tulla kouluun sen takia.
Nykyään varon edelleen katsekontaktia, kun juttelen ihmisten kanssa.
Kamalaa! :( Toivottavasti saat rohkeutta alkaa katsoa ihmisiä silmiin. :)
Mulla ei ollut mitään ongelmaa katsekontaktissa ennen kuin masennuin. Terapiassa se on aina ollut täysin ylivoimaista (aiempienkin terapeuttien kanssa), muutamaa tuttua mun on vaikea katsoa ja muiden kanssa ei ole mitään ongelmaa. Outoa, tiedän. :D
Lähetä kommentti