Unessa olin menossa terapiaan. Terapeuttini tuli hakemaan minut. Ehdimme jutella kymmenen minuuttia, jonka jälkeen oikea terapeuttini tuli sisään huoneeseen. Kun sä et koskaan katso silmiin niin sä et edes huomaa, jos mun tilalla on joku toinen, terapeuttini sanoi. Hänen kollegansa poistui ja minä tunsin suunnatonta häpeää.
Eilinen terapia. En osannut taaskaan puhua mitään. Enkä saanut nostettua katsettani sylistä. En vain saa. Katseeni on kuin ankkuroitu syliini. Liian painava nostettavaksi. On kuin jotkut korkeammat voimat painaisivat päätäni alaspäin.
Lisäksi tajusin miten jännittynyt olen aina terapiassa. En edes tiedä mitä jännitän. Olen tuntenut terapeuttini 6 vuotta. Silti istun aina jännittyneenä. Jos tapahtuisi vähänkin jotain yllättävää, kuten kynä tippuisi pöydältä lattialle, saisin varmaan sydänkohtauksen tai hyppäisin vähintään ilmaan tuoliltani.
Sepi! Tarvitsisin Sepin terapiaan. Se poistaisi jännitystä. Kun se kehräisi sylissäni ja saisin hypeltää sen karvaa, osaisin varmasti rentoutua. Sepi - the therapy cat. Sepi olisi loistava terapiakissa. Paitsi ei enää siinä vaiheessa kun se pitkästyisi ja alkaisi vaatia huomiota itselleen. Voin melkein kuvitella Sepin istumassa kirjoituspöydällä ja vierittelemässä tassullaan tavaroita siitä alas ja maukumassa kovaäänisesti pitkästymistään.
Eurythmics - Sweet Dreams
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti