Eeva, kunpa sä olisit täällä. Mä palasin tänään osastolle viiden päivän kotijaksolta. Ja mä olen surullinen. Mä ajattelin taas muistella jotain hyviä muistoja meistä, mut mä olen niin surullinen, ettei mulle tule mitään mieleen. Mä en osaa ajatella muuta kuin että sua ei oo enää.
Muistan mä jotain. Sen miten me katottiin Selviytyjiä ja meillä oli omat suosikkimme. Ja me pelattiin Crash Bandicootia ja syötiin niitä kana-peruna-sipsejä, joiden nimeä mä en muista. Ne oli kyl hyviä. Niitäkään ei vaan myydä enää. Ja me oltiin toistemme luona yökylässä ja valvottiin aina myöhään yöhön ja supateltiin, vaikka meidän olis pitänyt nukkua. Sitten sä nukahdit, aina ennen mua, ja mä jäin valvomaan sun unta ennen kuin mä nukahdin itse.
Mä muuten kasvatan taas otsatukkaa pois. Muistatko, kun me 5. luokalla päätettiin yhtä aikaa kasvattaa otsatukat pois? Sun hiukset kasvoi tosi nopeesti ja mun ei ja mä jouduin pitämään sitä tyhmästi pinneillä sivussa ja mua harmitti.
Jos mä muistelen sua tai nään susta unta, niin sä olet niissä aina 14-vuotiaan näköinen. Mä en osaa kuvitella sua muun näköiseksi. Sä tulet aina olemaan sen näköinen. Sillä aika pysähtyi sun kohdalla.
Musta on jotenkin lohdullista kirjoittaa sulle kirjettä, vaikket sä voikaan lukea mun kirjeitä. Tai ehkä voit, mutta mä en saa sulta vastausta.
Mä kuulen kuinka toiset potilaat nauraa. Niillä on hauskaa, mut mua melkein itkettää. Mull on ikävä sua.
2 kommenttia:
En tiedä mitä kirjoittaa, en usko että on sanoja joilla voisin edes jotenkin lohduttaa sinua. Sinun tekstisi on jotenkin niin lohduttoman oloisia. Haluaisin niin kirjoittaa jotain järkevää, mutta ei ole sanoja joita saisin tähän tuotua. Voin vain sanoa että tiedän miltä tuntuu menettää itselleen rakas ihminen.
Tällä kommentilla piti olla jokin pointtikin mutta kadotin sen. Halusin vain kirjoittaa sinulle että et ole yksin!
Kiitos kommentistasi. Aina ei tarvita edes oikeita sanoja. Kommenttisi itsessään jo lohdutti. :)
Lähetä kommentti