How does that make you feel?

“Think of your head as an unsafe neighborhood; don't go there alone.”

- Augusten Burroughs: Dry

Ajattelin kirjoittaa terapiakäynneistäni. Noin yleisesti. Sillä en tiedä millaisia käsityksiä ihmisillä on niistä.

Nuorisopsykiatrian poliklinikan odotushuoneessa on radio ja iso muovikasvi, jota valitettavan usein huitaisen kävellessäni sen ohi. Lisäksi siellä on neljä sohvaa. Kaksi punaista ja kaksi oranssia. Tilaa istua. Saan harvoin olla odotushuoneessa yksin. Yleensä siellä on aina muitakin.

Me emme istu toistemme viereen, ellei odotushuone ole niin täysi ettei ole muuta mahdollisuutta. Emme vilkuile toisiamme. Emmekä missään tapauksessa puhuttele toisiamme. Me kunnioitamme toistemme yksityisyyttä. Nämä ovat terapian kirjoittamattomia sääntöjä, jotka kaikki terapiassa käyvät tietävät. Odotushuoneessa istuessamme sulkeudumme omaan pikku maailmaamme odottaessamme, että meidät tullaan hakemaan.

Joskus odotushuoneessa on jonkun nuoren vanhemmat, jotka ovat tulleet omalle käynnilleen tai hoitoneuvotteluun yhdessä nuoren kanssa. He eivät ole tottuneet istumaan odotushuoneessa. He eivät osaa olla siellä luontevasti. Eivätkä he koskaan ole hiljaa. He puhuvat tauotta arkisista asioista täyttäen tilan puheella. Ehkä heitä ahdistaa kaikki se huoneessa oleva ahdistuksen määrä. Ehkä he pelkäävät sen tarttuvan heihin ja saavan heidätkin masentumaan. Puheella he pitävät sen loitolla.

Sinä tulet hakemaan minua aina täsmällisesti. Saavut odotushuoneen ovelle ja tervehdit minua. Et sano nimeäni. Seuraan sinua huoneeseesi. Kävelet aina reippaasti. Se on joku teille terapeuteille ja lääkäreille (mukaan lukien hammaslääkärit) ominainen tapa. Ehkä te ilmaisette sillä tehokkuutenne.

Kättelemme ja istuudun punaiseen nojatuoliin. En siis makaa sohvalla kattoon tuijottaen. Käyn psykodynaamisessa psykoterapiassa. Siis istun nojatuolissa. Sinä istuudut minua vastapäätä enkä minä katso sinua. Vieläkään. Ja ei, me emme juo kahvia.

Sitten sinä kysyt, mitä minulla on tänään mielessä. Ja minä saan puhua kaikesta. Ihan kaikesta. Vaikka en tietenkään käytä kolmea varttia puhumalla kissoista. Puhun siitä mitä olen viime päivinä tuntenut. Mitä olen ajatellut. Mikä on vaivannut mieltäni. Puhun asioista, jotka tekevät elämäni raskaaksi. Asioista, joihin tarvitsen neuvoa ja apua.

Ennen sinä kyselit. Enää sinä et kysele. Minun täytyy puhua. Esität kyllä lisäkysymyksiä esilleottamiini aiheisiin. Kysymyksiä, jotka saavat minut pohtimaan omaa käytöstäni ja omia ajatusmallejani. Kyseenalaistamaan itsestäänselvinä pitämiäni asioita. Sinä myös neuvot tai ohjeistat minua, jos olen eksynyt. Annat minulle vaihtoehtoja kuinka toimia. Ennen kaikkea sinä tahdot tietää mitä minulla on mielessäni. Jos aloitan lauseen, on minun aina sanottava se loppuun. En saa koskaan jättää lausetta kesken. Sekin on jotain teille terapeuteille ominaista.

Joskus ajattelen sitä, että olet psykologi. Sinä analysoit olemustani, eleitäni ja äänenpainoja, hiljaisia hetkiä sekä taukoja lauseiden välillä, taukoja sanojen välillä. En saisi ajatella sitä, koska se saa minut jännittämään.

Minä en itke. Koskaan. Minä tiedän, että sinulla (ja kaikilla muillakin terapeuteilla) on nenäliinoja ja minä saisin niitä, jos minua alkaisi itkettää, mutta minä en itke. En itke, vaikka minua itkettäisi. En, vaikka joskus haluaisin itkeä. En, vaikka minulla on lupa siihen.

Minä en näe kelloa, eikä minun tarvitsekaan. Sinä pidät huolta ajasta. Kun aikamme on lopuillaan, kysyt, onko minulla vielä jotain mielessä. Usein minulla ei ole. Varaamme seuraavan viikon terapia-ajat ja kättelemme ja minä lähden, täsmällisesti 45 minuutin kuluttua aloitettuamme.