Ripping my head off

Hei, olen elossa. Ja osastolla. Yhä. Vielä.

Heti alkuun pahoittelut luvattoman pitkästä blogihiljaisuudesta ja tuhannet kiitokset kaikista lukuisista kommenteista. Ne ovat piristäneet ankeita päiviäni täällä osastolla ja saaneet minut tuntemaan itseni eläväksi. Kommentteja ja kysymyksiä saa ehdottomasti laittaa jatkossakin. Lupaan vastailla niihin ripeämmin. Saa myös nähdä lähteekö kirjoittaminen tästä taas luistamaan. Toivon ainakin niin. Olen kaivannut sitä.

Viimeisen kahden viikon aikana tunteeni ovat heitelleet laidasta laitaan. Musertavasta surullisuudesta, katatonisen välinpitämättömyyden kautta leiskuvaan kiukkuun. Se on ollut hyvin uuvuttavaa. Olen myös ajatellut paljon, mutten ole saanut siirrettyä ajatuksiani pois päästäni. En paperille enkä niin ikään blogiinkaan. En ole pystynyt ilmaisemaan itseäni. Kaikki tuhannet ja taas tuhannet ajatukset ovat pakkautuneet päähäni tehden sen tukkoiseksi ja lyijynraskaaksi, kuin se olisi täynnä hiilipölyä. On tehnyt mieli repiä pää irti.

Blogihiljaisuudelle on syynsä. Olen ollut jo jonkin aikaa sekaisin. En ole pystynyt keskittymään mihinkään. En lukemiseen enkä tv:n katseluun. Kirjat jäävät kesken. Biisit vaihdan puolessa välissä seuraavaan. En jaksa kuunnella niitä loppuun. Kirjoittamisesta ei tule yhtään mitään. Eikä rationaalisesta ajattelusta. Ajatukset vain sinkoilevat holtittomasti päässäni, minun saamatta niitä minkäänlaiseen järkevään muotoon.

Ahdistaa. En pysty olemaan paikoillani. Syke nousee. Tekee mieli hyppiä seinille. Tuntuu, että happi loppuu. Ramppaan terassilla syvähengittämässä raikkaan pistelevää ulkoilmaa. Ahmin ilmaa suun kautta ja yritän rauhoittaa itseäni. Tuloksetta.

Tahdon pois täältä. Pois tältä osastolta. Pois omasta itsestäni. En kestä enää.

Just like Big Brother

Maanantaista asti täällä osastolla olo on ollut minulle silkkaa helvettiä. Olen kovasti halunnut kirjoittaa blogiin, mutten ole pystynyt keskittymään enkä ajattelemaan. En ole kyennyt siirtämään tuntemuksiani sanoiksi. Tämän seuraavan tekstin kirjoitin tuossa taannoin, joten nyt on hyvä sauma julkaista se. Yritän tulevien päivien aikana saada vastailtua kommentteihinne ja kirjoitettua viime päivistä. Nyt en niihin kykene.

Uskon, että ihmisten voi olla vaikea ymmärtää, millaista täällä osastolla olo on, jos he eivät ole koskaan olleet täällä. Pelkkä vierailu ei riitä, tarkoitan ihan ympärivuorokautista olemista täällä.

Ennakkokäsitykseni suljetusta osastosta vastasivat aika lailla totuutta. Positiivinen yllätys oli se, että minulla on käytössäni oma kylpyhuone. Sitä en kuitenkaan osannut aavistaa, miten paljon tunteet voimistuvat täällä ollessa. Ne saavat tavallista suuremmat mittasuhteet. Se, mikä ei ärsyttäisi kotona, ärsyttää täällä paljon. Myös ahdistus on moninkertaisesti voimakkaampi ja tunteiden hallitseminen on huomattavasti haastavampaa. Samoin kohteliaana pysyminen.

Kaikkein pahinta rajoitetun liikkumisen lisäksi on ehkä heräävät mielihalut, joita et voi toteuttaa.

En tiedä, voisiko tätä verrata Big Brother-taloon. Sääntöjä ja kieltoja löytyy kymmenittäin ja liikkumista on rajoitettu. Jokainen päivä on aikataulutettu ja niitä aikatauluja on noudatettava minuutilleen. Myös meidän potilaiden valvonta on tarkkaa 4-5 kertaa päivässä tapahtuvine huonekiertoineen.

Monet BB-kilpailijat ovat hämmennyksissä kilpailun jälkeen. Heistä tuntuu oudolta palata kotiin ja takaisin normaaliin arkeen. Muutamat ovat tarvinneet jopa psykologin apua. Samoin on joidenkin potilaiden kohdalla. Heistä tuntuu pelottavalta lähteä tutulta ja turvalliselta osastolta ja he tarvitsevat avohoidon tukea pärjätäkseen omillaan.

Ainoa ero BB:n ja suljetun osaston välillä on se, etteivät miljoonat ihmiset seuraa meitä television kautta 24/7. Sehän tästä vielä puuttuisi. Ehkä jonain päivänä joku keksii formaatin, jossa vapaaehtoisten hullujen elämää voi seurata tv:stä:

Kenellä on eniten diagnooseja? Kuka on viihdyttävin? Kuka sekoaa lopullisesti? Kuka vedättää hoitajia? Kuka selviää ja kuka ei? Äänestä suosikkiasi! Madhouse. Alkaa marraskuussa Subilla.

What would I do?

Olen hämmentynyt. Sekaisin. Niin kuin kompassi magneettisella etelänavalla. Viisari pyörii holtittomasti sinne tänne, enkä tiedä minne menisin. En tiedä mitä tekisin.

Olen tiennyt, etten ole osastolla pakkohoidossa, mutta olen saanut sen käsityksen, etten pääse pois, vaikka haluaisin. Että pääsen pois, kun lääkäri katsoo sen ajankohtaiseksi. Huomenna on hoitoneuvottelu lääkärin kanssa ja sain tietää, että jos todella tahdon täältä pois, sanon huomenna lääkärille, että lähden. Minun ei tarvitse pyytää, voin vain tuoda päätökseni julki. Hän ei voi pakottaa minua jäämään. Ja minä tahdon täältä pois. Olen tahtonut koko ajan. Mutta...

Juttelin asiasta illalla hoitajan kanssa. Olin varma lähdöstäni, siitä, että huomenna tai viimeistään ylihuomenna pakkaan kimpsuni ja kampsuni ja lähden kotiin. Enkä koskaan palaa takaisin. Enää en olekaan niin varma. En tiedä mitä tekisin. En tosiaankaan tiedä. Hoitajien ja lääkärin mielestä olisi parempi, että jään vielä joksikin aikaa, mutta minä sen lopullisen päätöksen teen. Huomenna.

On vain yksi asia, jota pelkään. Laitostumista. Että turrun ja muutun osaksi tätä hiljaista ja elotonta maailmaa. Että tästä tulee minun kotini, minun uusi elämäni. Etten enää kaipaa mitään, halua mitään palavasti. Etten tahdokaan täältä pois. En tahdo, että osasto muuttaa minua ihmisenä. Aktiivisesta, päättäväisestä, periksiantamattomasta ja sosiaalisesta ihmisestä joksikin apaattiseksi ja ujoksi harmaaksi varjoksi. Mutta jotain on jo tapahtunut, koska epäröin kotiinlähtöä.

Lähdenkö vai jäänkö? Se selviää huomenna.

Kiitos kaikista kommenteista. Yritän vastailla niihin huomenna.

House of mice

Olen turhautunut. Enkä vain urheilemisen puuttesta vaan myös siitä, ettei täällä osastolla ole oikein ketään kelle voisin jutella. Ei avautua vaan jutella, niitä näitä. Vaihtoehtoja on vähän ja ne ovat huonoja. Voisin puhua itselleni, huoneeni paljaan valkeille seinille tai mielikuvitusystävälle, jonka voisin luoda. Hoitajien kanssa jutustelu ei toimi. Heillä on usein asioita hoidettavana... eikä heitä kiinnosta.

Toisten potilaiden kanssa keskustelu ei varsinkaan luonnistu. Ei voi sanoa, ettenkö olisi yrittänyt. Olen yrittänyt niin paljon, että olen jo väsynyt yrittämään. Keskustelut kuihtuvat heti alkuunsa. Minä yritän avata keskustelua milloin kenenkin kanssa, mutta toiset eivät osallistu siihen. He vastaavat, lyhyesti, mutteivät jatka, jolloin syntyisi luonnollinen, vastavuoroinen keskustelu.

En tiedä, uskallanko enää puhua heille. Pelkään, että he hajoavat siihen paikkaan, eteeni. Heistä huokuu ahdistuneisuus, jos heidän täytyy puhua ja he tuntuvat olevan koko ajan pyytelemässä anteeksi olemassaoloaan. Etenkin he pelkäävät kysymistä ja pyytämistä. Ja he puhuvat niin hiljaa. Lähestulkoon kuiskaten. Minä puhun normaalilla äänellä ja välillä tuntuu kuin huutaisin heihin verrattuna. Mutta en minä tahdo alkaa piipittämään. Ovatko toiset olleet osastolla niin kauan, että he ovat menettäneet äänenvoimakkuuttaan? En tahdo, että minulle käy samoin.

Välillä minun tekee mieli mennä heidän luokseen, ravistella heitä olkapäistä ja käskeä reipastumaan. Eivät he tuolla menolla tule selviämään elämän kovassa ristiaallokossa.

Vai välttelevätkö toiset potilaat minua? Olenko liian puhelias, kovaääninen ja naurava? Liian eloisa heidän maailmaansa. Saan aina istua syömässä yksin. Kukaan ei tule istumaan pöytääni. Kerran menin istumaan yhtä potilasta vastapäätä. Hän söi kiireesti ja lähti. Ahdistui. Ehkä he pelkäävät, että alan jutella heille. Eivät he puhu keskenäänkään. Jokainen istuu omassa yksinäisyydessään, keskittyneenä intensiivisesti edessään olevaan ruokaan. Kukaan ei vahingossakaan sano mitään. Syötyään jokainen kipittää kiireesti omiin huoneisiinsa. Hiirilauma.

Free for a while

Kuukausi vaihtui jo kuusi päivää sitten, mutta vasta tänään tajusin kääntää Cosmon mieskalenterista uuden kuun. Nyt minua katselee lokakuun tumma komistus, kun kirjoitan tässä kirjoituspöytäni ääressä.

Tänään oli 1. kotijaksoni. Ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon pääsin vapaasti lähtemään pois osastolta. Ilman hoitajaa. Klo 11.30-16.00 sain tehdä mitä mieleni vain teki. Huimaa! En ollut hirveästi uskaltanut suunnitella kotijakson ohjelmaa, sillä viimeiseen asti pelkäsin sen peruuntuvan. Mietin sitä kuitenkin vähän, ettei osastolle palattua tulisi mielihaluja, joita ei voisi enää toteuttaa.

Kävin ensin vanhempieni luona moikkaamassa kissapoikia. Sepi antoi ensin silittää, mutta mönki sitten sängyn alle osoittamaan mieltään minun poissaoloani kohtaan.

Lähdin kaupungille. Aluksi tuntui hämmentävältä. Onko tämä edes todellista? Saan kävellä vapaasti minne ikinä haluan, eikä kukaan vahdi minua. Muutos iski aluksi tajuntaan rajuna. Osaston kuolemanhiljaisuudesta ihmisiä ja ääniä pursuavaan tavarataloon. Ulkomaailmaan, joka on valtava verrattuna osaston muutamaan sataan neliöön. Kaikki se tuntui kuitenkin vain hyvältä. Uskomattoman hyvältä. Tätä minä olin kaivannut. Ihmisiä ja elämää ympärilleni. Tunsin itsenikin eläväksi.

Kiertelin lempikaupoissani katselemassa syksyn muotia, sovittelin ja ostelin vaatteita ja taas pitkästä aikaa nautin siitä. Ostelin kaikkea tarvitsemaani ja kotijaksoni kunniaksi ostin tölkillisen Angry Birds possulimua ja jo pitkään himoitsemiani Pantteri Mix-karkkeja pussillisen.

Koti tuntui autiolta ja tyhjältä. Kissalapset eivät olleet juoksemassa vastaan. Eteisen lattialla oli sylillinen mainoksia. Siistiä ainakin oli, aikoihin. Jopa luonnottoman siistiä.

Ennen osastolle paluuta kävin juoksulenkillä. Tiedän, en olisi saanut, mutta hoitajatkin osasivat aavistaa, että menen lenkille. He tiesivät, etteivät pysty estämään sitä. Tuntui ihanalta saada pitkästä aikaa vetää juoksutrikoot jalkaan ja solmia tossujen nauhat. Uudenkarheat tossut, joilla juoksukilometrejä takana 0. IPhonesta Endomondo nakuttamaan lenkkitiedot ylös, kuulokkeet korviin ja menoksi. Tossut tuntuivat erinomaisilta, sää oli aurinkoinen ja raikas ja minä kulutin kuivia asfalttikatuja. Täydellistä! Tätä minä olin niin ikävöinyt. Juoksun jälkeen olo oli rentoutunut ja mieli keveä. Hoitajat eivät ikinä tule ymmärtämään, miten suuri merkitys tällä lenkillä minulle oli. Minun päälleni. Nyt jaksan taas jatkaa.

Osastolle paluu tuntui masentavalta. Aika oli kulunut niin nopeasti. Liian nopeasti. Seisoin osaston 9 oven takana ja mietin, olenko tosiaan palaamassa tuonne takaisin. Vapaaehtoisesti. Painoin summeria ja hoitaja tuli avaamaan. Perääntyä ei enää voinut.

Toiset saisivat lähteä kotijaksoille, mutteivät halua ja toiset haluaisivat mutteivät saa. Kuten minä. Voisin käyttää toisten kotijaksot, mutta nyt menen katsomaan Pirates Of The Caribbeania.

Daily schedule

7.30 Tupakkahuone aukeaa
7.55 Herätys
8.15 Aamupala ja -lääkkeet (la-su 8.30)
8.45 Hoitoryhmät: Päiväohjelman läpikäynti (la-su 9.00 Yhteinen aamukokous koko osaston kesken)

9.00-10.00 RVK (rajoitettu vapaakävely) - Minulla ei lupaa.
9.00-11.00 Huoneiden siivous (to)
11.15 Lounas

12.00-12.30 Yhteisökokous (ti)
14.00 Välipala ja lääkkeet

15.00 Ulkoiluryhmä
16.05 Päivällinen

17.00-18.00 RVK
19.30 Iltapala ja lääkket
22.00 Yölääkkeet ja hiljaisuus
23.00 Televisio suljetaan ja tupakkahuone menee kiinni

Ryhmiä:
- ATK, kädentaidot, kuntosali, liikuntasali, rentoutus, venyttely, pastorin vierailu, musiikkitila, sauna.

Activity day

Tiistai. Päivä täynnä toimintaa. Niin paljon, että olin hyvin väsynyt päivän taittuessa kohti iltaa.

Aamulla oli luuntiheysmittaus radiologian osastolla. Menin sinne hoitajan saattamana. Kävelimme uuvuttavan pitkiä käytäviä melko vaitonaisina. Kuului vain askeltemme äänet. Minä yritin kävellä niin hiljaa kuin pystyin. Äänettömästi. Lopulta kuului vain hoitajan kenkien tasainen tamina. Minä olin höyhenenkevyt, äänetön.

Radiologiassa ei mennyt kauaa. Suoritettuaan mittaukset hoitaja kysyi onko minulla vielä muita tutkimuksia samalle päivälle. Vastattuani kieltävästi hoitaja totesi iloisesti: No sittenhän sä pääsetkin kotiin! Olisinpa päässytkin.

Osastolle palasin yksin. Yritin kävellä mahdollisimman hitaasti ja siten viivyttää osastolle menoa, jotta saisin olla edes hiukan pidempään poissa sieltä (siitä huolimatta osaston 9 ovi tuli eteeni aivan liian nopeasti). Kuljin kissamaisesti pitkin käytävien pituussuuntaisia lattiasaumoja ja pysähdyin katselemaan seinään maalattuja kuvia ja runoja.

Eräässä runossa oli kohta: Ystävyys on silta yli vaikeuksien. Sen alle oli tuherrettu poikamaisella käsialalla joka räjäytetään juuri kun luulit ylittäneesi sen. Kyseinen lisäys oli ikuistettu kuulakärkikynällä, mikä näkyi vain läheltä katsottuna. Kaikenlisäksi teksti voisi olla minun kirjoittamani. Minun eräs ystävyyden siltani räjäytettiin 5 vuotta sitten. Se kaikkein tärkein.

Puoliltapäivin tapasin lääkärin hoitoneuvottelussa. Taas hän kierteli taidokkaasti tärkeät kysymykseni, eväsi pyyntöni ja lyttäsi minut kuin torakan. Purin leukojani yhteen vitutuksen kasvaessa tasaiseen tahtiin. Tarkkailin lääkärin tyyliä, joka sopi yksi yhteen hänen olemuksensa kanssa. Tiukka nuttura (ehkä liiankin tiukka), jossa jokainen hiussuortuva oli jämptisti ja siististi omalla paikallaan. Toivoin, että käsissäni olisi ollut virkkuukoukku, jonka olisin voinut tuikata nutturaan ja kiskaista niin, että huoliteltu kampaus olisi räjähtänyt auki, saaden mustanpuhuvat hiussuortuvat sinkoilemaan eri suuntiin. Olisin voinut siten edes hieman murentaa hänen alistavaa olemustaan.

Iltapäivällä oli ravitsemusterapia, jossa ateriasuunnitelmani nostettiin tasolle 3 ja kalorinsaantini 1400 kcal/päivä ja illalla vielä tunnin keskusteluhetki kahden omahoitajani kanssa. Uuvuttava päivä. Tästä päivästä taas ei ole mitään kerrottavaa.

The healing hour

Maanantai. On satanut kahdeksan päivää putkeen. Vaikka ei sillä ole minulle mitään merkitystä. Hoitajat ovat täällä ainoita, joita kurja, sateinen sää harmittaa.

Klo 12.30 terapia. Terapeuttini tulee tänne osastolle. En saa mennä yksin bussilla hänen vastaanotolleen, en edes isäni kuskaamana, eikä hoitajilla ole mahdollisuutta varata 1,5 tuntia viikossa minun saattamiseeni terapiaan. Miten heillä ei voi olla aikaa? Päivävuorossa osastolla on aina 6-7 hoitajaa ja osalla on kuitenkin aikaa katsoa tv:tä tai pelata korttia meidän kanssa. En ymmärrä.

Istun televisiohuoneessa, kun osaston ovikello soi. Minä tiedän, että se olet sinä. Minua jännittää. Olen tottunut tulemaan vastaanotollesi ja nyt tuntuu siltä kuin tulisit kotiini. Tunnen suunnatonta mielihyvää ja helpotusta istuutuessani Kulmahuoneessa nojatuoliin sinua vastapäätä. Vedän jalkani tuolille koukkuun ja hymyilen. Sinä tulit tänne, minua varten ja nyt sinä olet siinä ja minä voin puhua sinulle ja sinä kuuntelet ja ymmärrät.

Haluaisin kovasti kertoa sinulle, miten paljon arvostan sitä, että tulit osastolle minun takiani ja miten pahoillani olen siitä vaivasta, jota sinulle siitä aiheutuu, mutten saa sanoja suustani.

Terapeutti: No, mitäs tänään?
Minä: Tänään on parempi päivä... mut se johtuu vaan tästä terapiasta.
T: Miten muuten?
Minä: En mä tiedä... täällä on niin hiljaista ja tylsää. Aika kuluu hitaasti.
T: Se tylsyys varmasti herättää paljon ajatuksia.
Minä: En mä ajattele oikein mitään muuta kuin tätä osastoa. Mua vaan ketuttaa ja ärsyttää.
T: Ehkä se ärsytys on vaan hyväksi.
Minä: No mut ei se oo hyväks, että ärsyttää koko ajan.

Minä: Mua turhauttaa, kun mä en voi katsoa mitään mun ohjelmiakaan, kun ne tulee niin myöhään.
T: Mitä ohjelmia esimerkiksi?
Minä: No vaikka Sinkkuelämää ja Kumman Kaa.
T: Kuinka moneen kertaan sä olet ne jo nähnyt? 
Minä: Ehm... aika moneen kertaan... mut olis edes jotain, mitä odottaa.

Minä: Mä en muuten katso täällä ketään silmiin. Eikä kukaan ole ottanut sitä puheeksi.
T: Mutta mä huomasin, että sä et katso täällä käsiisi.

En katsokaan. Istun nojatuolissa rennon mukavasti ja hypistelen sukassani olevaa nukkapaakkua. Olen tuolissa sivuttain ja katselen edessäni olevasta ikkunasta siintävää vaaleansinistä taivasta, välillä siirtäen katseeni viereisessä nojatuolissa röhnöttävään jättimäiseen koristetyynyyn. Sinä istut näkökenttäni vasemmassa laidassa. Yritän epätoivoisesti saada itseni vihdoinkin katsomaan sinua silmiin, siinä kuitenkaan onnistumatta. Hivutan katsettani hiljalleen, vähä vähältä, vasemmalle. Olen jo television kohdalla, kunnes huomaan kuvajaisesi heijastuvan siitä ja päädyn katselemaan jälleen ikkunasta ulos.

Minä: Mä kuulin, että noi hoitajat on lukeneet niitä tekstejä, joita sä kirjoitat mun käynneistäni.
T: Mitä sä ajattelet siitä?
Minä: No siis en mä halua, että ne lukee niitä. En mä niille halua puhua. Ihan sama kun ne nyt istuis tässä!

Kuvittelen itseni puhujankorokkeelle ja eteeni muutaman rivin tuoleja, joissa istuisit sinä ja ne tusina hoitajaa osalla muistiinpanovälineet käsissään. Loistavaa.

T: Mä en ole kirjoittanut sun käynneistäsi paljon, kun tämän terapian tarkoitus olisi pysyä luottamuksellisena ja meidän välisenä niin, että sä voisit puhua ihan kaikista asioista.

Kiitos.

(Ja jos joku nyt ajattelee, että kirjoitanhan mä terapiakäynneistäni tänne blogiin, niin mä voin sanoa, että täällä jakamani asiat ovat pelkkää pintaraapaisua terapiakeskusteluistamme. En jaa täällä niitä kaikkein henkilökohtaisimpia asioita, niitä, joita työstän terapiassa).