D is for Doctor

Tiistaina oli lääkärikäynti aikuispuolella. Minun oli tarkoitus kirjoittaa siitä aiemmin, mutten saanut muotoiltua käynnistä minkäänlaista tekstiä. En järkevää enkä järjetöntä. Ja minä kun kuvittelin itseni selväksi.

Aikuispuoli sijaitsee terveyskeskuksessa. Hissiin tuli kanssani muita ihmisiä. Painoin vitosta ja poskiani kuumotti, sillä 5. kerroksessa ei ole muuta kuin psykiatrian poliklinikka. Miksi? Eihän minun enää pitäisi nolostella, minähän puhun tästä kaikesta avoimesti. Sitä paitsi ketään ei kiinnosta mihin kerrokseen minä menen vai menenkö ylipäätään mihinkään. Ketään ei kiinnosta eikä kukaan huomaa vaikka ajelisin koko päivän hissillä ylös ja alas. Joskus vain kuvittelen olevani näkyvämpi kuin todellisuudessa olen.

Odotushuoneessa oli minun lisäkseni muutama muu rikkinäinen ihmispolo. Kaikki muut olivat aikuisia-aikuisia. Nelikymppisiä. Olenko minä vielä silloinkin masentunut psykoterapiapotilas? Lohduton ajatus.

Paikalla oli lääkäri ja sairaanhoitaja. Kysymyksiä, kysymyksiä, lisää kysymyksiä. Vastauksia niihin. Tutut kysymykset, samat vastaukset. Milloin masennus alkoi miksi mitä lääkkeitä käytän olen käyttänyt millä annostuksella kuinka kauan olenko itsetuhoinen miten syön nukun osaanko nauraa? Mitä? Missä? Milloin? Miksi? Miten? 60 minuuttia kysymyksiä sarjatulituksena. Vastaaminen kävi työstä. Jossakin 45 minuutin kohdalla aloin tuntea itseni väsyneeksi. Aloin haaveilla mukillisesta kahvia. Maidolla, kiitos.

Luonnollinen katsekontakti oli taas ylivoimainen asia toteuttaa. Lääkäriä pystyin vilkuilemaan, sairaanhoitajaa en sitäkään. Etupäässä keskityin tuijottamaan paperia, jolle lääkäri tallensi tietoja minusta. Seurasin paperille ilmetyviä nuolia, alleviivauksia, ympyröintejä ja huutomerkkejä. En edes yrittänyt tosissani luoda katsekontaktia. Eikä sitä otettu puheeksi.

Lopuksi lääkäri kirjoitti minulle Paroxetiinia (neverheard) 10 mg masennukseen. SSRI-lääke. En tiedä auttaako se minua. En tiedä auttaako mikään lääke minua. Enkä tiedä tahdonko alkaa syödä sitä. En tahdo päätäni sekaisin. Hain kuitenkin lääkkeen apteekista. Olen nyt pari iltaa pyöritellyt lääkepakettia käsissäni, toivoen sen kertovan minulle mitä minun pitäisi sen kanssa tehdä. Lääkärin mukaan minun pitäisi alkaa käyttää lääkettä. Terapia ei yksin paranna masennusta, kuten eivät lääkkeetkään - tarvitaan molemmat. Minä en jaksa uskoa, että minun masennustani parantaisi mikään.

Kirjoitan käynnistä huomenna lisää.

Tashaki Miyaki - Best Friend