The cat is on the table

Viikon toinen terapia oli eilen. Nyt täytyy taas jotenkin jaksaa viikonlopun yli. Onneksi seuraava aika on heti maanantaina. Olen parilla viime käynnillä puhunut eräästä asiasta, josta en valitettavasti voi kertoa muuta kuin että se ei ole mitään mistä pitäisi huolestua. Pienisuuri asia. Ei sen enempää.

Olen vain aina ajatellut, ettei ole asioita, joista minun olisi vaikea puhua terapiassa. Voin puhua masennuksesta, itsetuhoisuudesta ja syömishäiriöstä suhteellisen vaivattomasti. Nyt ensimmäistä kertaa otin esille asian, josta ei ollutkaan ihan niin helppo puhua. Yksi syy siihen saattaa olla se, etten puhunut asiasta silloin kun se oli ajankohtainen. Nostin kissan pöydälle vasta nyt, vuosia myöhemmin. Minulla on paha tapa pantata vaikeita asioita sisälläni.

Minä tiesin mitä sanoa. Muotoilin lauseet valmiiksi päässäni. Kuitenkaan en saanut niitä suustani ulos. Tuntui kuin leukalihakseni olisivat lukkiutuneet ja kieleni liimautunut kitalakeen. En saanut sanaakaan suustani. Istuin hiljaa paikalleni jähmettyneenä ja tunsin pulssini kohoavan ja kohoavan ja kohoavan... ja toivoin, että sinä osaisit lukea ajatukseni, jolloin minun ei tarvitsisi edes yrittää sanoa mitään. Sain kuitenkin puhuttua. Tosin työläästi. Mutta kissa on nyt pöydällä, joten tästä on helpompi jatkaa. Ehkä saan tämän käsiteltyä ja voin tulla ihmisenä edes hieman ehjemmäksi. Toivon mukaan.

Kaikkien niiden vuosien jälkeen, jolloin pidin masennusta sisälläni ja hymyilin väkinäisesti yrittäen piilottaa sen muilta, minun pitäisi jo ymmärtää, ettei asioita kannata pantata sisällään. Se vain pahentaa tilannetta. Rauhassa kasvaessaan ne saavat lopulta toivottua suuremmat mittasuhteet ja syövän tavoin levittäytyvät joka soluun. Vievät voimat ja uuvuttavat. Mutta enhän minä opi. Ahneuden jälkeen ihminen saa maksaa eniten tyhmyydestään.

Capital Cities - Kangaroo Court