Minä: Mä haluaisin kuulua johonkin. Mä tunnen itseni jotenkin irralliseksi. Ulkopuoliseksi. Niin kuin mä en kuuluisi mihinkään.
Terapeutti: Kuuluthan sä koulussa teidän luokkaan ja sun kaveriporukkaaan. Vai mitä sä tarkoitat?
Minä: No jotain urheilujoukkuetta... tai jotain. En mä oikein tiedä.
Olenko aina tuntenut itseni tällä tavalla irralliseksi? En. En ole. Siitäkään huolimatta, etten ole aiemminkaan kuulunut erityisemmin mihinkään. Nyt tunnen. Tuntuu siltä kuin en kuuluisi mihinkään, minnekään. Ettei minulle ole omaa paikkaa.
Minä: Mä oon kattonut nyt Sopranosia, siinä siis Tony Soprano käy terapiassa ja sen terapeutin huoneessa on patsaita ikkunalaudalla ja vaikka mä oon katsonut ne kaikki kaudet aiemminkin niin mä vasta nyt huomasin, että ne patsaat on välillä eri asennoissa. Eri istuntojen aikana.
T: Mä en olekaan katsonut sitä sarjaa... Miksi se on masentunut?
Minä: Haha, koska sen uima-altaassa oli ankkoja, jotka lensi pois. No ei, on sillä muitakin syitä.
T: Aloitko sä katsoa sitä sarjaa sen takia, koska se on masentunut?
Minä: Joo, mutta en mä pelkästään sen takia katsonut kaikkia kuutta kautta.
T: Tiedätkö sä mitä mulla on ikkunalaudalla?
Minä: En.
T: Sä voisit katsoa...
Olen tässä vaiheessa jo käsi ovenkahvalla lähteäkseni. Avaan oven ja tokaisen naurahtaen:
Minä: En mä tänään, mut mä voin ens kerralla.
Tajuan lupaukseni vasta hississä, jossakin kolmannen ja neljännen kerroksen välillä. En lupaa mitään, mitä en pysty pitämään. Lupaus lipsahti suustani täysin varomattomasti, puolihuolimattomasti. Silti. Lupaus mikä lupaus. Minun on nostettava katseeni ensi kerralla. Perjantaina. Shit shit shit!
Gotye feat. Kimbra - Somebody That I Used To Know
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti