Time is dragging

Eilen tuli tasan viikko täyteen osastolla oloani. Ensimmäiset päivät osastolla olivat musertavan rankkoja, mutta ajan myötä oleminen täällä on muuttunut hieman helpommaksi siedettävämmäksi. Eilinen oli päivänä jopa parempi, tosin uskon sen vain johtuneen terapian parantavasta vaikutuksesta, jonka tunnen jo hälvenneen. Se siitä sitten. Nyt täytyy jotenkin vain jaksaa sinnitellä maanantaihin asti, jolloin on seuraava terapia.

Olen ollut osastolla nyt viikon, mutta tuntuu kuin olisin ollut jo kuukauden. Päivissä on 24 tunnin sijaan 37 tuntia. Aika matelee. Se ei tunnu kuluvan millään. Olen varma, että joku kääntää kelloja taaksepäin, kun en huomaa. Pyörittelee viisareita sormillaan, pysäyttelee aikaa ja nauraa minulle. Kärsi, tyhmä tyttö, kärsi.

Ajoittain tunnun jopa vaipuvan jonkinlaiseen katatoniseen tilaan, jossa tuijotan tyhjyyteen ajantajun ja olemassaoloni kadottaen. Siinä tilassa en tunne itseäni pitkästyneeksi enkä tunne, että minkäänlaisilla asioilla olisi loppupeleissä mitään merkitystä. Olin varma, että diapam saa sellaisen tilan aikaan, mutten ole enää edes napsinut sitä.

Nämä viikonloput ovat pahimpia osastolla. Aika tuntuu menevän vielä hitaammin. Kaikki, jotka saavat lähteä viikonlopuksi kotiin, lähtevät. Arkisin meitä on täällä 12, tänään oli 5. Sitä myötä hoitajiakin on paikalla vähemmän. Hiljaisuus on päivisinkin käsin kosketeltavaa. Pikemminkin veitsellä leikattavaa. Voisi kuulla nuppineulan tippuvan lattialle. Tahdon ihmisiä ympärilleni. Puhetta ja naurua. Tämä hiljaisuus vie minulta järjen!

Easier to breathe

Eilen olin liian uupunut kirjoittaakseni ja koska tästä päivästä ei ole minkäänlaista mainitsemisen arvoista kerrottavaa, voin aivan hyvin kertoa eilisestä.

Keskiviikko. Hoitoneuvottelu. Hoitoneuvottelut ovat kerran viikossa, jolloin juttelemme lääkärin ja omahoitajani kanssa voinnistani ja mahdollisista muutoksista hoitosuunnitelmaan. Suunnitelmaan ei tehty muutoksia enkä saanut vastausta siihen, kuinka kauan joudun vielä olemaan osastolla. En edes suuntaa antavaa. Kuten en ole saanut aiempinakaan kertoina. En pidä lääkäristä. En vain pidä. Että sori vaan. Minun mielipiteilläni tai tuntemuksillani ei ole minkäänlaista painoarvoa. Tiukkis lääkäri. Tai sitten psykiatrian suljettujen osastojen lääkäreiden kuuluu olla. En tiedä. Silti v-käyräni nousee aina huippuunsa jokaisen tapaamisemme jälkeen.

Yhdeltä oli terapia. Rakas, elintärkeä, oloani helpottava terapia. Ajatuksena tuntuu helpommalta luopua vaikka toisesta munuaisesta kuin terapiasta. Maanantainakin olisi ollut terapia, jota olin odottanut kuin kuuta nousevaa ahdistavien ensimmäisten osastopäivien jälkeen. Terapia kuitenkin julmasti evättiin minulta (mielestäni ilman riittävän pätevää syytä), kiitos tämän edellämainitun lääkärin.

Nyt kuitenkin pääsin terapiaan. Tosin hoitajan saattamana. Tunsin itseni vaaralliseksi elinkautisvangiksi, jolla ei ole lupa liikkua ilman saattajaa. Käsiraudat vain puuttuivat (olen varma, että hoitajalla oli sellaiset käsilaukussaan). Tuijottelin bussin ikkunasta ohi viistävää maisemaa ja kadehdin toisten matkustajien rajoittamatonta vapautta.

Terapeuttini hakiessa minut hoitaja tuli mukaan vaihtaakseen terapeuttini kanssa muutaman sanan käytännön asioista. Minä kiristelin leukojani ja tuijotin vihaisesti kirjoituspöydän kulmaa. Mieleni olisi tehnyt tyrkätä hoitaja ulos huoneesta ja kiskaista ovi hänen nenänsä edestä kiinni. Hän vei minun kullanarvoista keskusteluaikaani.

Tuntuu kuin edellisestä terapiasta olisi ikuisuus. Viimeksi olen kaivannut terapiaan yhtä kipeästi kesällä, terapeuttini loman aikana. Tällä kerralla ei tarvinnut miettiä mistä puhua. Puhuin puhuin puhuin. Hyvä, että muistin välillä vetää henkeä. Puhuin kaikista osaston herättämistä tunteista, päällimmäisenä ahdistuksesta ja vitutuksesta. Nyhdin paidastani purkautuvaa langanpätkää käydessäni läpi kaikkia negatiivisia tunteita.

Avauduin kunnolla. Ja se teki uskomattoman hyvää. Kuin olisi saanut oksennettua suuren, mustan pahan olon möykyn ulos vatsasta pyörimästä. Nyt on helpompi hengittää. Ja ylipäätään olla. Olotila on kevyt ja puhdistunut. En vain tiedä, kauanko tätä autuutta kestää.

Illalla oli vielä ravitsemusterapeutin aika. Ateriasuunnitelmani nostettiin tasolle 2. Mikä tarkoittaa annoskokojeni suurentamista. Päivittäinen kalorinsaantini on nyt 1200 kcal. Saa nähdä miten selviän tästä. Wish me luck!

Fuck this shit

Masentaa. Ahdistaa. Vituttaa. Ennen kaikkea vituttaa. Tahdon ulos. Vaikka sitten sateeseen. Ihan sama. Tuntuu, että tukehdun tänne. Eniten suututtaa se, että jotkut eivät mene ulos vaikka saisivat. Ulkona on tylsää... en mä jaksa. Ulkona on raitista ilmaa ja vapaus. VAPAUS. Vaikkakin vain rajallinen. Ja mahdollisuus liikkua. Minä tahdon ulos. Päästäkää minut ulos!

Suututtaa, etten saa osallistua mihinkään yhteisiin tekemisiin. En saanut lähteä tänään kirjastoon, enkä päässyt atk-luokkaan. Kaikki on evätty minulta, riippumatta siitä kuluttaako se kaloreita vai ei. Olen iloinen siitä, että minulla on IPhone, jolla pääsen Facebookiin, lukemaan uutisia ja ennen kaikkea päivittämään blogia. Kaikki muu yhteyteni ulkomaailmaan on riistetty minulta.

Olen sitoutunut mukisematta osaston sääntöihin ja hammasta purren niellyt kiukkuni ja ollut pullikoimatta vastaan. Nousen joka aamu sängystä klo 8.00, niin vaikeaa kuin se minulle onkin ja lapan neljästi päivässä ruokaa suuhuni tuntien itseni lihotettavaksi teuraseläimeksi. En ole tehnyt mitään kiellettyä ja olen ollut aina ajoissa paikalla aikataulutetuissa ohjelmissa. Siitä huolimatta en saa minkäänlaisia oikeuksia itselleni.

Minuun ei edes luoteta tippaakaan. En saa aterioiden jälkeen käydä edes niistämässä nenääni omassa huoneessani. Luulevatko he, että ehtisin siinä ajassa oksentaa? Ei se ole mitään sekuntihommaa. Sitä paitsi olisin todellakin mennyt vain ja ainoastaan niistämään. Suihkuun sain mukaani höylän, kumma kyllä, mutta hyvä että olin ehtinyt kainaloni sheivata kun se tultiin jo hakemaan pois.

En muista, koska viimeksi olisin tuntenut itseni näin kiukkuiseksi ja vittuuntuneeksi. Olen yleensä tottunut tuntemaan vain ahdistusta. Olen melko lähellä saavuttaa kiehumispisteeni ja napsahtaa täysin. Muista psykiatrian osastoista en tiedä, mutta täällä on ainakin käytössä kunnon natsimeininki.

Karkaisin jos voisin.

Food food food

Tänä aamuna otettiin sydänfilmi ja labrat. En jaksaisi yllättyä, vaikka niissäkin olisi jotain vialla. 

Tuntuu, ettemme tee täällä osastolla mitään muuta kuin syömme. Syömme koko ajan. Aamiainen, lounas, välipala, päivällinen, illallinen. Ruokaa ruokaa ruokaa. Rekkalasteittain ruokaa. (Vai onko anoreksia vääristänyt käsitykseni normaalista syömisestä?)

Minulla ei ole missään vaiheessa vuorokautta nälkä. Silti on syötävä. Minua etoo jo ennen ensimmäistäkään haarukallista. Oikeastaan pelkkä ruuan ajatteleminen saa minut voimaan pahoin. En jaksa koskaan syödä lautasta tyhjäksi. Korjaan: niitä kolmea lautasta, jotka saan. Joka aterian jälkeen olo on oksettava ja tekee mieli mennä vessaan ja työntää sormet kurkkuun. En vain voi kun minua vahditaan. Lounaan ja päivällisen jälkeen tunti, muiden aterioiden jälkeen puoli tuntia.

Olen varma, että olen jo lihonut ainakin 1,5 kg. Tunnen itseni vastenmieliseksi. Poissa on se jumalainen, höyhenenkeveä olo. En tiedä paljonko todellisuudessa painan. Paljon. Liian paljon. Perjantain jälkeen minua ei ole punnittu. Silloin painoni oli laskenut reilu 0,5 kg (katsoin, vaikken olisi saanut).

Tänään oli ravitsemusterapeutin aika. Päivittäinen kalorinsaantini on vielä 800 kcal (kotona se oli 200-400 kcal). Tiedän, että se on hyvin vähän, mutta silti tuntuu, että söisin kuin norsu. Odotan kauhulla milloin kalorinsaantiani aletaan nostaa. 

Kolmelta tänään muut lähtivät kävelylle, mutta minun oli ainoana jäätävä sohvalle löhnöttämään. En saa enää osallistua edes päivittäisille kävelyille. En saa myöskään mennä muiden kanssa kuntosalille tai pelaamaan sulkkista. Masentaa.

Nyt iltapalalle. Yäk. 

Big girls don't cry

Sunnuntaiaamu. Sade piiskaa osaston ikkunoita. Päivän ulkoilulenkki on peruttu. Istun televisiohuoneessa nojatuoliin käpertyneenä ja katson Tohtori Sykeröä. Neiti Nokkonen on pulassa, professori Smaragdin kidnappaamana. Edellisen illan ahdistus on tiessään ja piirretty kuljettaa minut lapsuudesta muistuttavaan sateenkaarimaahan. Sinne, missä ei tunneta sellaisia asioita kuin masennus, itsetuhoisuus tai anoreksia.

Mitä lauantai-iltana sitten tapahtui? En oikein tiedä itsekään. Pitelemätön ahdistus purkautui yllättäen kesken television hömppäelokuvan katselun. Menin hoitajalle itkemään ja purkamaan tuntojani osastosta. Suunnattomaksi kasvanutta ahdistusta ja haluani päästä takaisin omaan kotiin. Sitä, etten kykene olemaan osastolla kahta viikkoa. En edes viikkoa, kuukaudesta puhumattakaan.

Puhuttuani palasin huoneeseeni entistä ahdistuneempana ja yritin viiltää itseäni, tosin heikoin tuloksin ilman kyllin terävää esinettä. Lopulta ahdistus väistyi taka-alalle vasta kuuman suihkun ja diapamin turvin. Ah, diapam! Miten ihanan rauhallisuuden ja rentouden se soi. Ja miten nopeasti! Ensikosketukseni, mutta olisin jo valmis napsimaan sitä 24/7.

Big girls don't cry. Eivät ainakaan muiden nähden, julkisesti. Itkeminen suoritetaan hiljaa, omissa oloissa. Huomaamattomasti. Ahdistus tukahdutetaan tyynyyn ja sen jälkeen niistetään nenä ja kuivataan kyyneleet. Korjataan meikki ja palataan muiden luo niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ei tehdä niin kuin minä tein. Paitsi että tämäkin sääntö koskee vain minua itseäni. 

Room 10

Eilen kävi kutsu osastolle. Päiväpolilta omahoitajani ja toinen hoitaja tulivat hakemaan minut kotoa klo 10.30. Olin ollut nukkumassa ja oloni oli hieman kuumeinen, minkä vuoksi en torstaina mennyt tutustumaan osastoon, vaikka tarkoitus oli. Perjantaina oli pakko mennä. Ja jäädä. Hoitajat tekivät sen varsin selväksi minulle. Vaihtoehtoa B ei ollut. Osaston lääkärin tapaaminen oli klo 13.00.

Mukaan pakkasin vaatteita ja hygieniavälineitä, James Dean -kantisen päiväkirjan ja Irvin D. Yalomin kirjan Lying On The Couch. Sekä halun parantua. Tai ainakin parantua sen verran, että pääsen takaisin kotiin.

Klo 12.30 eteeni avautuu psykiatrian siipi ja lukuisat osastot loputtoman pitkiltä vaikuttavine linoleumikäytävineen. Luonnottoman väriset turkoosilehtiset muovipuut kasvavat sinisten linoleumijokien varsilla. Olen saapunut mielisairaalaviidakkoon.

Tutkimushuoneessa minulta takavarikoidaan höylä, hiuslakka, hajuvesi ja kuivashampoo (en keksi mitä haitallista voisin muka tehdä kolmella viimeksimainitulla asialla ilman tulentekovälineitäkään). Meikit saan pitää. Viimeinen asia, joka tekee minusta vielä ihmisen.

Osasto 9. Huone 10. Ryhmä Punainen. Hoidossa pääasiassa anorexia nervosan takia. Siinä neljä asiaa, jotka tällä hetkellä määrittävät minua.

Huone 10. Beige linoleumilattia. Lattialla pieni, siniraidallinen matto. Kirjoituspöytä. Kaksi sänkyä. Minun sänkyni päällIä kaksi pyyhettä, joihin on painettu sairaalan nimi ja vuosi 2011. Seinällä on pienikokoinen taulu, Anna Ancherin maalaus Window. Sänkyni yläpuolella on punainen ryijy. Ryijyjä täällä on paljon. Ikkunasta avatuu näkymä vehreälle sisäpihalle. Tuuletusikkunassa on rautaverkko estämässä karkaamista. Myös terassi on verkotettu. Tunnen itseni häkkieläimeksi.

Huonetoveriani näen pikaisesti. Hän lähtee viikonlopuksi lomille. En ehdi luoda hänestä vielä minkäänlaista kuvaa. Hänen sänkynsä yläpuolella on Cosmon mieskalenteri. Mr. September katselee minua seesteisesti. Huonetoverillani on samaa saippuaa ja hammastahnaa kuin minullakin. Huomaan hymyileväni.

Päivällä käymme kävelylenkillä pururadalla. Mieleni syyhyää juosta. Maan peittona on pehmeä neulasmatto ja ilma tuoksuu syksyltä. Polun varren pylvääseen on teipattu juoksukoulun mainos. Tahdon juosta. Tampata tossuilla pehmeää pururataa. Mutten saa juosta. Enkä urheilla. Tavoitteena on saada painoni nousemaan.

Neljältä on päivällinen. En tahtoisi syödä, mutta minun on pakko. Saan salaattia. Annos on valtava. En pysty syömään kaikkea, vaikka urhoollisesti yritän. Oksettaa. Istun televisiohuoneessa hoitajan kanssa. Minun on oltava seuraava tunti valvottuna, etten mene oksentamaan. Kuuntelen hoitajien keskustelua keittiöstä:

- Sinne Khao Lakiin kannattaa mennä. Siellä on upeaa.
- Ai jaa.
- Siellä on se tsunamimuseokin. Se on kyllä mielenkiintoinen.

En pysty hillitsemään itseäni, kun itku hiljalleen alkaa purkautua sisältäni. T-sana. Siinä se taas tuli. En näköjään kestä sitä vieläkään kunnolla. Tosin hetki oli muutenkin ahdistava. Ensimmäinen päivä osastolla, uusi ympäristö, uudet ihmiset, syömiset ja tavat. Ajattelen E:tä. Minun on ikävä.

Tänään tällaista, seuraavalla kerralla jotain muuta. Tulen kirjoittamaan aina kun vain pääsen koneelle. Voikaa hyvin!

I love your blog -award

Tunnustuksen säännöt:

1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka antoi tunnustuksen.

2. Anna tunnustus eteenpäin 5:lle lempiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.

3. Kopioi Post it - lappu ja liitä se blogiisi.

4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu
vain Post it - lapulla ja toivo, että lempibloggaajasi jakavat
sen eteenpäin.


Suuri kiitos Pullalle tunnustuksesta, joka todella piristi päivääni! Tunnustus menee minulta seuraaville neljälle bloggaajalle:

1. Pullalle, jolla on taito kuvailla masentuneen arkea. (Ei tarvitse tehdä uudelleen. Vaikka sainkin tunnustuksen sinulta, haluan antaa sen myös sinulle, sillä blogisi kuuluu ehdottomasti suosikkeihini).

2. Viikalle, joka todella osaa kirjoittaa!

3. Superille, jossa näen itseni nuorempana.

4. Tuhkalle, jonka blogin olen vasta löytänyt, mutta jota jo mielenkiinnolla luen.


Pahoittelen jälleen pitkää kirjoitustaukoa. Palailen pian asiaan!

Kylie Minogue - 2 Hearts

Bunnies and foxes

Tiistaisella lääkärikäynnillä sovimme myös, että menen tutustumaan päiväpoliin. En tiedä miksi myönnyin, olin kai siinä vaiheessa käyntiä jo liian väsynyt mihinkään muuhun kuin hyväksyvään nyökyttelyyn. Päiväpoli. Se sai minut tajuamaan, että olen sairaampi kuin miten itse itseni näen - tai haluan nähdä. Jotenkin musertavaa tiedostaa se.

Saan päiväpolilta omahoitajan, joka soitti heti tiistaina ollessani vaatekaupan sovituskopissa puolipukeissa. Loistava ajoitus. Omahoitajan kanssa on myös mahdollista jutella. Minulla vain ei ole tarvetta siihen. Minulla on terapia 2 kertaa viikossa. Enkä edes jaksaisi jutella. Tai välttämättä pystyisi. En ole sellainen, joka osaa avautua kenelle tahansa.

Päiväpoli. En edes tiedä, mitä siellä tarkalleen ottaen tehdään. Askarrellaan iloisen värisistä kartongeista pupuja ja kettuja? Neulotaan, pelataan pelejä ja opetellaan nauramaan? Ainakin siellä syödään... tai opetellaan syömään. Minun on osallistuttava muiden kanssa aamiaiselle maanantaina klo 9.00. Kuin tuomio. En tahdo. En tahdo en tahdo en tahdo! En tahdo osallistua enkä tahdo syödä.

Siellä varmaan tiedetään syömishäiriövalheet: Ei ole nälkä, voin huonosti ja söin jo. Siellä huomataan jos vain siirtelee porkkananpaloja lautasen reunalta toiselle ja hipsii ruokailun jälkeen vessaan oksentamaan. Siellä tunnetaan kaikki metkut ja jekut. Huono juttu.

Asaf Avidan & the Mojos - One Day / Reckoning Song (Wankelmut Remix) - Radio Edit