Try not to watch

Terapia jatkuu taas. Kuinka lohdullista. Minun ei tarvitse olla enää yksin pääni sisällön kanssa. Se on hyvä. Torstaina oli viikon toinen aika:

Tuntuu oudolta tulla terapiaan. Ihan kuin tulisin ensimmäistä kertaa. En ole oikein varma mitä tapahtuu, miten menetellään, kuka puhuu ja mitä. Vaikka mikään ei ole muuttunut sitten viime käynnin. Jännittää. Ihan kuin olisin menossa puhumaan suurelle yleisölle.

Kerron sinulle matkastani ja lomastani ylipäätään. Puhun nyt kun minulla on vielä puhuttavaa. Tiedän, ettei ensi käynnillä enää ole. Tuijotan edelleenkin kynsiäni. Tänään ne ovat khakinväriset. Kerron sinulle kuinka kävin apteekissa ja kuinka kolme ihmistä tuijotti minua tavalla, joka sai tuntemaan ettei omassa ulkonäössä ole kaikki kohdallaan. Kerron tuijotuksen tuntuneen epämiellyttävältä.

Terapeutti: Toi tuijottaminen on vähän sama kuin se, ettet sä katso ollenkaan, mutta niin kuin käänteisenä. Mitä jos sä tuijottaisitkin täällä?
Minä: Haha, sitä ei tuu tapahtumaan koskaan.
T: Jos sä katsoisit vaikka tota mattoa... tai vastapäistä seinää. Mä voin luvata ettei sulle tapahdu mitään.

Voitko? Vilkaisen mattoa ja *woosh* se roihahtaa ilmiliekkeihin. Sitten siirrän katseeni vastapäiseen seinään, joka kaatuu rymisten päälleni.

T: Tai sitten sä voisit vilkaista ikkunasta ulos, että sataako siellä. Tai jonnekin tässä huoneessa ja me voitaisiin keskustella, että mitä ajatuksia se herätti tai miltä se susta tuntui.

Sataako ulkona? Siinä tapauksessa minä kastun. Ai mutta enhän minä voi kysyä sinulta, koska sinä sanoisit, että voin ottaa asiasta itse selvää katsomalla.

T: Merkitseekö toisten ihmisten ilmeet sulle todella paljon vai eikö ne merkitse ollenkaan?
Minä: Kyllä ne jonkin verran merkitsee. Mut mä en vaan pysty.

Olen pahoillani etten pysty katsomaan sinuun. Oikeasti. Minä tiedän voin kuvitella miten epämukavalta se tuntuu. Se on varmasti kiusallista... ja ärsyttävääkin. Olen pahoillani.

Kavinsky - Nightcall