Kun aloin marraskuussa kirjoittaa tätä blogia, mä utopistisesti ajattelin kuinka mä kirjoitan masennuksesta taiteellisen syväluotaavasti ja verbaalisesti lahjakkaasti. Tästähän ei mikään angstaava masennusblogi tule! No mikäs muukaan tästä tuli kuin juuri se. Mä olen liian lähellä masennusta, jotta mä saisin aikaiseksi laadukasta tekstiä. Ainoa mitä mä kykenen tuottamaan on tälläistä julkaisukelvotonta masennusangstausta. Pahoittelen.
Tänään oli terapia. Alussa oli 10 minuutin hoitoneuvottelu, jossa sain kuulla, että lääkärini vaihtuu. Uusi lääkäri pyritään mahdollisuuksien mukaan saamaan aikuispuolelta, jotta terapian siirto myöhemmin sinne tapahtuisi helpommin, kun mulla olisi jo kontakti siellä. En oikein tiedä, mitä ajattelen lääkärin vaihtumisesta. Sulattelen vielä asiaa. Hyvä asia se ei ole, muttei täysi katastrofikaan. Toivon vain, että uusikin lääkäri huomioi minunkin mielipiteeni. Usein lääkärit vain kirjoittavat haluamansa merkkisiä onnen pillereitä noteeraamatta minun kantaani. Haloo pahvi, kumpikohan meistä on se joka niitä nappeja napsii eli kumpikohan tietää mikä auttaa ja mikä ei?
Kesä on täällä. Se on tullut ihan varkain. Tai ehkä se on tullut niin kuin aina ennenkin. Ehkä minä en ole vain huomannut sitä suljettujen verhojen ja pään yli vedetyn täkin takaa. Mutta mitä myöhemmin huomaan kesän tulleen, sitä pidempään voin paremmin. Auringon ja lämmön mukana tulee kesämasennus. Kesäisin olen aina tuplamasentunut. Hirmu kivaa.
"Tästähän ei mikään angstaava masennusblogi tule!No mikäs muukaan tästä tuli kuin juuri se."
Näinhän se menee. Sisältöä olis, vaikka päivät meneekin peiton alla, silti ainoa mitä näytölle ilmestyy on kirosanoja, katkeruutta, vihaa jne. Ja tuleepas sitten hyvä mieli, kun huomaa kirjottaneensa miljoona riviä itsesäälissä pyörimisestä ja jopa itsekin on sitä mieltä, että tollanen luuseri ei mitään hyvää oo ansainnutkaan. Ainii mut se luuseri olinkin minä itse. Ou well.
Välillä itseäkin hävettää se skeida, mitä on tullut kirjoitettua mutta jollain sairaalla tavalla mä oon kokenut, että itselle tää on hyvä keino käsitellä ja purkaa asioita. Päivinä jolloin päässä on joku järjenhiukkanen, yritän perustella skeidan julkasemisen sillä, että se on mun blogi ja ensi kädessä mun juttu ja mua varten. Vasta sen jälkeen huomioin vähäisen mutta rakkaan lukijajakunnan.
p.s. eikä tää sun nyt niiiiin angstinen oo, et anna palaa!
Kiitos kommentistasi! On mukava, kun jaksat kommentoida. :)
Kiva kuulla, ettet pidä blogiani niin angstisena kuin miten itse sen näen. Mun pitäisi myös vain kylmästi ajatella, että tämä on mun blogi ja saan kirjoittaa mitä haluan ja millä tavalla haluan. Mullekin blogi on nimittäin keino käsitellä ajatuksia ja varsinkin silloin kun ahdistaa niin kirjoittaminen auttaa paljon. Silti toivoisin, että tekstini olisi laadukkaampaa ja tasokkaampaa. No, toivottavasti mitä enemmän kirjoitan sitä paremmaksi kirjoittajaksi tulen ja sitä parempaa tekstiä syntyy (ainahan sitä toivoa saa).
On ollut muuten jännä huomata kommenteistasi, miten samalla tavoin ajattelen kuin säkin. Monet sun ajatuksistasi voisi olla suoraan mun omasta päästäni. Oon ajatellut, että olen jotenkin kummallinen ja mun ajatukset on outoja, mutta ei ne taidakaan olla. Masentuneet taitaa pyöritellä päässään aika lailla samoja ajatuksia. Se on ollut lohduttava huomata. Ettei olekaan miltään toiselta planeetalta.
Eipä kestä. Kirjottamisen lisäks on kyllä jossain määrin helpottavaa lukea muiden masentuneiden fiiliksistä, kun omassa lähipiirissä ei ole oikeen ketään kenen kanssa jutella. Ja kuten sanoitkin, ei meistä kukaan taidakaan olla kovin ainutlaatuinen, kaikille meillä ajatukset pyörii enemmän tai vähemmän samaa karusellia. Huh helpotus. Noitten normaalien silmissä sitä vaan arkisessa aherruksessa tulee sellanen olo, että on ihan kummajainen. Karua on kuitenki se, että masennus on melkeen yhtä yleistä kun laktoosiintoleranssi mutta masennusta pitää peitellä, ettei normaalien maailmakuva mene ihan murusiksi. Mut kahvimaidon pitää olla hylaa, koska muuten tulee ilmavaivoja. Sen kehtaa kahvipöydässä kertoa.
3 kommenttia:
"Tästähän ei mikään angstaava masennusblogi tule!No mikäs muukaan tästä tuli kuin juuri se."
Näinhän se menee. Sisältöä olis, vaikka päivät meneekin peiton alla, silti ainoa mitä näytölle ilmestyy on kirosanoja, katkeruutta, vihaa jne. Ja tuleepas sitten hyvä mieli, kun huomaa kirjottaneensa miljoona riviä itsesäälissä pyörimisestä ja jopa itsekin on sitä mieltä, että tollanen luuseri ei mitään hyvää oo ansainnutkaan. Ainii mut se luuseri olinkin minä itse. Ou well.
Välillä itseäkin hävettää se skeida, mitä on tullut kirjoitettua mutta jollain sairaalla tavalla mä oon kokenut, että itselle tää on hyvä keino käsitellä ja purkaa asioita. Päivinä jolloin päässä on joku järjenhiukkanen, yritän perustella skeidan julkasemisen sillä, että se on mun blogi ja ensi kädessä mun juttu ja mua varten. Vasta sen jälkeen huomioin vähäisen mutta rakkaan lukijajakunnan.
p.s. eikä tää sun nyt niiiiin angstinen oo, et anna palaa!
Kiitos kommentistasi! On mukava, kun jaksat kommentoida. :)
Kiva kuulla, ettet pidä blogiani niin angstisena kuin miten itse sen näen. Mun pitäisi myös vain kylmästi ajatella, että tämä on mun blogi ja saan kirjoittaa mitä haluan ja millä tavalla haluan. Mullekin blogi on nimittäin keino käsitellä ajatuksia ja varsinkin silloin kun ahdistaa niin kirjoittaminen auttaa paljon. Silti toivoisin, että tekstini olisi laadukkaampaa ja tasokkaampaa. No, toivottavasti mitä enemmän kirjoitan sitä paremmaksi kirjoittajaksi tulen ja sitä parempaa tekstiä syntyy (ainahan sitä toivoa saa).
On ollut muuten jännä huomata kommenteistasi, miten samalla tavoin ajattelen kuin säkin. Monet sun ajatuksistasi voisi olla suoraan mun omasta päästäni. Oon ajatellut, että olen jotenkin kummallinen ja mun ajatukset on outoja, mutta ei ne taidakaan olla. Masentuneet taitaa pyöritellä päässään aika lailla samoja ajatuksia. Se on ollut lohduttava huomata. Ettei olekaan miltään toiselta planeetalta.
Eipä kestä. Kirjottamisen lisäks on kyllä jossain määrin helpottavaa lukea muiden masentuneiden fiiliksistä, kun omassa lähipiirissä ei ole oikeen ketään kenen kanssa jutella. Ja kuten sanoitkin, ei meistä kukaan taidakaan olla kovin ainutlaatuinen, kaikille meillä ajatukset pyörii enemmän tai vähemmän samaa karusellia. Huh helpotus. Noitten normaalien silmissä sitä vaan arkisessa aherruksessa tulee sellanen olo, että on ihan kummajainen. Karua on kuitenki se, että masennus on melkeen yhtä yleistä kun laktoosiintoleranssi mutta masennusta pitää peitellä, ettei normaalien maailmakuva mene ihan murusiksi. Mut kahvimaidon pitää olla hylaa, koska muuten tulee ilmavaivoja. Sen kehtaa kahvipöydässä kertoa.
Lähetä kommentti