"I don't know how people can live without a therapist."
- Neve Campbell
Tänään oli viikon toinen ja samalla viimeinen terapia. Nyt pitäisi taas keksiä miten jaksan seuraavaan käyntiin, johon on viisi päivää. Kokonaista viisi päivää! Hajoan siihen mennessä. Tiistaina raahaudun taas viimeisillä voimillani terapiaan elpymään. Istumaan punaiseen nojatuoliin ja kursimaan itseäni kokoon. Pitkä parsinneula ja lankana toimivat lohdulliset sanat ja välittäminen.
45 minuuttia ja käynti on ohi. Hetkeksi silmäni kirkastuvat ja tunnen, että ehkä tästä elämästä sittenkin tulee jotain. Hyvä olo viipyilee minussa iltaan asti. Hyvässä lykyssä seuraavaan aamuun. Sitten sumu laskeutuu jälleen ylleni. Alan odottaa seuraavaa käyntiä. Tarvitsen lisää! Minä tarvitsen lisää! Terapia on kuin huumetta. Se tekee riippuvaiseksi ja kun sen vaikutus on lakannut, sitä on saatava lisää. Enemmän. Suurempina annoksina. Suoraan suoneen. Minun elämän eliksiirini.
Sain Pullalta haasteen. Kiitos! Tosin olen laiska ja saamaton enkä jaksa haastaa nyt ketään. 1. Jos oisit eläin, niin mikä olisit?
- Kissa. Ehdottomasti kissa. Itsenäinen, ketterä, älykäs, omantiensäkulkija. Ei tule kun vihelletään. Saa nukkua päivät pitkät, käpertyä ihmisten syliin paijattavaksi ja istua ikkunalla katselemassa maailman menoa. Mutta näin masentuneena en haluaisi olla kissa. Tämä yksikin elämä on liikaa. Saati sitten, että niitä olisi yhdeksän.
2. Mistä pidät itsessäsi eniten?
- Hmm... en ainakaan mistään ulkonäköön liittyvästä. Varmaan sinnikkyydestäni ja periksiantamattomuudestani.
3. Lemppari vuodenaika? Miksi?
- Syksy. Syksyn tullessa kesämasennus hellittää otteensa minusta ja voin taas hengittää vapaammin. En tunne oloani niin yksinäiseksi, kun koulu jatkuu ja kaverit ehtivät taas nähdä enemmän. Kaikki palaa tavallisiin uomiinsa ja arkirytmi alkaa taas pitää minua kasassa. Syksy on myös parasta juoksuaikaa.
4. Mikä on viimeisin ostoksesi? (muu kuin ruokaostos) - Sisäänpääsylippu yökerhoon. Varsinainen ostos vaaleanpunaiset juoksushortsit.
5. Mikä muissa ihmisissä ärsyttää eniten?
- Mielipiteiden tai niiden ilmaisun puute. Se, että kaikki on aina "ihan samaa". No kun ei ole!
6. Millainen on kotisi?
- Sotkuinen, paitsi jos vieraita tulee niin neuroottisen siisti. En välitä materiasta, joten kaapit ja lipaston laatikot eivät pursuile ylimääräistä roinaa. Numeroina 2h + k + p. Tilava yhdelle, liian tilava masentuneelle. Liikaa neliöitä puhtaana pidettäväksi.
7. Mitä ammattia, et voisi ikinä harjoittaa? Miksi?
- Toimistotyötä, joka sisältää laskemista, Excel-taulukoiden täyttelyä, kirjanpitoa ja puhelujen soittamista. Mappeja, muovikasveja ja lukollisia arkistokaappeja. Yäk. Kuivuisin ja kuihtuisin pois. Pelkkä toimistoilman haju saa minut voimaan huonosti.
8. Mitä jääkapistasi löytyy juuri nyt?
- Valon lisäksi itsetehtyä feta-pastasalaattia, raejuustoa, purkki maustamatonta jogurttia, verigreippi, osittain syöty banaani, 3 appelsiinia, 1/2 hunajameloni, keitetty ja keittämätön kananmuna, salaatinkastiketta, ananaslimsaa ja mangosiideri. Lisäksi tietty maitoa ym. perustarvikkeita. Tylsiä juttuja.
9. Leffa, jonka oot nähnyt sata kertaa mutta haluat silti nähdä sen aina uudelleen?
- Tämä on helppo: Billy Elliot. Aivan ihana elokuva.
10. Petaatko sängyn aamulla? Päiväpeitonkin?
- Hävettää myöntää etten. Minulle tulee aamuisin aina niin kiirekin, etten edes ehtisi pedata (tiedän, siihen menisi vain pari sekuntia). Jos vieraita on tulossa, niin sitten petaan.
11. Luetko muiden blogeja? Jos kyllä, niin mitä? (kansalle lukuvinkkejä)
- Muotiblogeja en jaksa lukea ja masennusblogeja en lue, etten huomaisi kuinka paljon paremmin muut kirjoittavat, jolloin lopettaisin itse kirjoittamisen. Luen vain paria blogia: Enkeli-Elisa ja Therapy Tales. Kaverini eivät pidä blogeja, mutta jos pitäisivät niin niitä varmasti lukisin.
Kun aloin marraskuussa kirjoittaa tätä blogia, mä utopistisesti ajattelin kuinka mä kirjoitan masennuksesta taiteellisen syväluotaavasti ja verbaalisesti lahjakkaasti. Tästähän ei mikään angstaava masennusblogi tule! No mikäs muukaan tästä tuli kuin juuri se. Mä olen liian lähellä masennusta, jotta mä saisin aikaiseksi laadukasta tekstiä. Ainoa mitä mä kykenen tuottamaan on tälläistä julkaisukelvotonta masennusangstausta. Pahoittelen.
Tänään oli terapia. Alussa oli 10 minuutin hoitoneuvottelu, jossa sain kuulla, että lääkärini vaihtuu. Uusi lääkäri pyritään mahdollisuuksien mukaan saamaan aikuispuolelta, jotta terapian siirto myöhemmin sinne tapahtuisi helpommin, kun mulla olisi jo kontakti siellä. En oikein tiedä, mitä ajattelen lääkärin vaihtumisesta. Sulattelen vielä asiaa. Hyvä asia se ei ole, muttei täysi katastrofikaan. Toivon vain, että uusikin lääkäri huomioi minunkin mielipiteeni. Usein lääkärit vain kirjoittavat haluamansa merkkisiä onnen pillereitä noteeraamatta minun kantaani. Haloo pahvi, kumpikohan meistä on se joka niitä nappeja napsii eli kumpikohan tietää mikä auttaa ja mikä ei?
Kesä on täällä. Se on tullut ihan varkain. Tai ehkä se on tullut niin kuin aina ennenkin. Ehkä minä en ole vain huomannut sitä suljettujen verhojen ja pään yli vedetyn täkin takaa. Mutta mitä myöhemmin huomaan kesän tulleen, sitä pidempään voin paremmin. Auringon ja lämmön mukana tulee kesämasennus. Kesäisin olen aina tuplamasentunut. Hirmu kivaa.
Minä: Mä kirjoitin mun blogiinkin, että jos tapahtuisi jotain yllättävää, kuten kynä tippuisi lattialle, niin mä saisin varmaan sydänkohtauksen.
T: Odotatko sä, että jotain tapahtuu?
Minä: En. T: Niin mitään yllättävää tuskin tapahtuu, aika samanlaisiahan nämä käynnit on joka kerta. Vai onko tämänpäiväinen käynti susta jotenkin poikkeava? Minä: Ei ole.
T: Milloin sä alat jännittämään?
Minä: Kun mä tulen tänne.
T: Matkalla tänne vai odotushuoneessa?
Minä: Kun mä istun tähän tuoliin.
T: Jännittäisitkö sä, vaikka mä lähtisin tästä huoneesta?
Minä: Luultavasti joo.
T: Millä tavalla sä tunnet, että sua jännittää?
Minä: No siis... mä vaan tunnen sen.
Istun kuin paikalleni jäätyneenä. Pakkopaidassa. En uskalla liikahtaakaan. Jännitän jalkojeni lihaksia. Käsiäni. Sykkeeni on korkea. Nyt kun olisi sykemittari tässä, ajattelen.
Minä: Eiks se vai näy musta ulospäin?
T: Näkyy se sillä, että sä et katso silmiin, jos sä sitä tarkoitat.
Minä: En mä itse asiassa tarkoita sitä.
T: Jännitätkö sä missään muualla samalla tavalla?
Minä: En, mutta mä jännitin siellä psykiatrian sairaanhoitajan luona.
T: Voisko se johtua siitä, kun keskustellaan sun henkilökohtaisista asioista? Jännittäiskö sua, jos me puhuttais vaikka elokuvista tai kirjoista?
Minä: Ei varmaan niin paljon ainakaan. Siirryt istumaan kirjoituspöytäsi ääreen ja pyydät minua katsomaan tyhjään tuoliisi. Mattoon. Jonnekin. Minne tahansa muualle paitsi syliini. Mutta minä en pysty. Käyn taistelua itseni kanssa. En pysty. Sen sijaan hymyilen typerästi. Jännitys purkautuu hymynä kasvoillani.
T: Me voitais sopia seuraavan viikon ajat.
*Klanks* Kynä tippuu lattialle.
T: Oho, kynä tippui. Minä: Sä teit ton tahallas! T: Niin tein, mutta ei sulle käynyt kuinkaan.
Yksin. Olen niin yksin. En tahdo olla enää. On niin raskasta olla yksin. Ihan yksin.
Tahtoisin jonkun, joka rakastaisi minua. Pitäisi minusta siitä huolimatta mikä minä olen. Pitäisi minusta kiinni eikä päästäisi irti. Ottaisi syliin. Valvoisi untani karkottaen painajaiset. Olisi vierelläni eikä kääntäisi minulle selkäänsä. Ei lähtisi pois. Mutta miten kukaan voi pitää minusta, jos en pidä itsestänikään? Miten kukaan voi rakastaa minua, jos en rakasta itseänikään?Miten voin kelvata kellekään, jos en kelpaa itsellenikään?
Jos vain olisi joku. Joku, joka rakastaisi. Kaksin olisi paljon helpompi katsella maailmaa. Kohdata maailman pimeät puolet ja kantaa elämän surut ja murheet. Kulkea elämän kivikkoista polkua, toinen toistaan tukien.
Ei kukaan tahdo minua. Jos joku erehtyy tahtomaan, lähtee hän viimeistään siinä vaiheessa, kun tajuaa millainen todella olen. Harmaa aave, kuoleman sanansaattaja. Ihmisraunio, hiljalleen lipumassa pois. Ehkä hän pelästyy. Pelästyy, että vedän hänetkin mukanani tummiin vesiin. Niihin, joista ei enää pääse pois. Pelästyy, että mustaan hänenkin mielensä. Tartutan häneen tämän pimeyden. Tukehdutan hänet. Toivon, että hän jäisi... mutta hän lähtee.
Vai olenko se minä, joka rakentaa muuria ympärilleen eikä päästä ketään lähelleen?
Dingo - Musta Leski Vielä kulkee Musta leski täällä joukossamme rakkauden armosta toivoa vois ett' pimeys jättäis prinsessamme ja tulis se oikea jonka verestä myrkky valuis pois ja Mustan lesken kanssa joku onnen löytää vois
