Olen väsynyt. Niin kovin väsynyt. Tahtoisin sulkea silmäni ja kadota. Haihtua. Hävitä olemattomiin. Lakata olemasta. Tahdon lakata ajattelemasta. Unohtaa menneisyyteni, kadottaa itseni. Hävittää kaikki muistot mielestäni. Pyyhkikää muistini. Nollatkaa minut.En jaksa itseäni.
Masennus. Musta sumu. Se on sisälläni ja syö minua elävältä. Pala palalta se nakertaa minua kunnes jonain päivänä minusta ei ole enää mitään jäljellä.Siihen asti päiväni ovat kitumista. Kuin kiinalainen vesikidutus. Kaikessa hiljaisuudessa ja äänettömyydessään tappavan musertavaa.
Päätä särkee, tupakat on loppu. Terapiaan liian pitkä aika. Pelkään hajoavani siihen mennessä. Pääni on sekava, sisältä olen tyhjä. Olen tunteeton ihmiskuori. Hiljalleen mureneva.
Näin toissayönä unta liittyen keskiviikkoiseen terapiakäyntiini. Aiemmin en ole nähnyt unia terapiasta.
Unessa olin menossa terapiaan. Terapeuttini tuli hakemaan minut. Ehdimme jutella kymmenen minuuttia, jonka jälkeen oikea terapeuttini tuli sisään huoneeseen. Kun sä et koskaan katso silmiin niin sä et edes huomaa, jos mun tilalla on joku toinen, terapeuttini sanoi. Hänen kollegansa poistui ja minä tunsin suunnatonta häpeää.
Eilinen terapia. En osannut taaskaan puhua mitään. Enkä saanut nostettua katsettani sylistä. En vain saa. Katseeni on kuin ankkuroitu syliini. Liian painava nostettavaksi. On kuin jotkut korkeammat voimat painaisivat päätäni alaspäin.
Lisäksi tajusin miten jännittynyt olen aina terapiassa. En edes tiedä mitä jännitän. Olen tuntenut terapeuttini 6 vuotta. Silti istun aina jännittyneenä. Jos tapahtuisi vähänkin jotain yllättävää, kuten kynä tippuisi pöydältä lattialle, saisin varmaan sydänkohtauksen tai hyppäisin vähintään ilmaan tuoliltani. Sepi! Tarvitsisin Sepin terapiaan. Se poistaisi jännitystä. Kun se kehräisi sylissäni ja saisin hypeltää sen karvaa, osaisin varmasti rentoutua. Sepi - the therapy cat. Sepi olisi loistava terapiakissa. Paitsi ei enää siinä vaiheessa kun se pitkästyisi ja alkaisi vaatia huomiota itselleen. Voin melkein kuvitella Sepin istumassa kirjoituspöydällä ja vierittelemässä tassullaan tavaroita siitä alas ja maukumassa kovaäänisesti pitkästymistään.
Eilinen terapia. Puhuimme luokkalaistemme bileistä. Terapeutti: Pystyitkö sä katsomaan heitä silmiin? Minä: Joo. T: Mutta mua sä et pysty. Mistä se on tullut? Minä: En mä tiedä. Siitä on tullut näiden vuosien aikana sellainen tapa. T: Jonkun toisen terapeutin kanssa sitä ei ehkä olisi.
T: Haluatko, että vaihdetaan paikkoja?
Mitä? En minä voi istua sinun tuoliisi. En ole terapeutti. On kuin tuolissasi olisi leima: Terapeutin tuoli. Sitten kuvittelen itseni istumassa tuolissasi ja kysymässä sinulta mitä sinulla on mielessäsi... Aivan, entä miltä se sinusta tuntuu? Alan väkisinkin hymyillä.
Minä: Ei vaihdeta.
T: Onks jotain mitä sä et halua näyttää itsestäs? Minä: Ei... kai. T: Entä ajatteletko sä, että sitten tapahtuu jotain, jos sä katsot? Pum! Huone räjähtää taivaan tuuliin. Minä: En. T: No ajatteletko sä, että jotain pitäisi tapahtua ja se olisi pettymys, jos sitten ei tapahtuisikaan? Minä: En.
T: No voisitko sä vaikka vilkuilla tota mattoa? Tai katsella ikkunasta ulos, kun aurinko paistaa? En mä pyydä, että sun täytyisi alkaa heti tuijottaa mua, mutta sä voisit edes välillä vilkaista. Tai katsoa tätä huonetta. Se oli kuitenkin sun uuden vuoden lupaus ja nyt on jo huhtikuu.
Enpystyenpystyenpysty e n p y s t y ! Minä: Ei tänään. Mä en pysty. T: Kyllä mä näen, että kynnys katsoa täytyy olla sulle valtava. Sen täytyy olla sulle todella vaikeaa, kun en mä pystyisi olemaan noin.
T: Ja kun tämä ei ole analyysiä.
Ehkä me voisimme leikkiä, että tämä on psykoanalyysiä?
Minä: Ei kaikki potilaat pysty katsomaan terapeuttiaan silmiin. T: Ei mulla ole eikä ole ollut ketään toista nuorta, joka ei pystyisi katsomaan silmiin. Ajatteletko sä, että jos sä katsoisit niin sä et olisi enää niin erilainen ja kiinnostava? Minä: En mä voinut tietää, että mä olen ainoa. Enkä mä halua olla mitenkään poikkeava. T: Vaikka sä katsoisit, niin sä olet silti erilainen ja ainutlaatuinen. Minä: Mua lohduttaa tieto siitä, että maailmassa on muitakin, jotka ei pysty katsomaan. Mä luin yhdestäkin potilaasta, joka tuijottaa vaan huoneessa olevaa ruukkukasvia.
Vai haluanko sittenkin olla erilainen? Kiehtova ja kiinnostava. Mieleenjäävä. Ehkä. Mutta en minä sen takia ole katsomatta silmiin. Minähän nimeomaan yritän päästä siitä eroon.
Hymyilin peilikuvalleni. Se ei hymyillyt takaisin.
Masentaa. Ahdistaa. Vituttaa. Ketuttaa. Harmittaa. Itkettää. Surettaa. Siis normaali päivä.
Huomenna on terapia. Olen taas odottanut sitä. Tuntuu kuin edellisestä käynnistä olisi viikkoja. Todellisuudessa siitä on 4 päivää. Joka kerta päätän katsoa terapeuttiani silmiin. Joka kerta päädyn nojatuoliin tuijottamaan syliäni. Nypertämään kynsiäni. Piirtelemään kolmiota neliötä ympyrää reiteeni. Joka kerta epäonnistun. Petyn itseeni. Suljettuani huoneesi oven tahtoisin läimiä itseäni poskille. Tyydyn nuhtelemaan itseäni pääni sisällä, tyhmä tyttö. Joka kerta päätän puhua. Joka kerta päädyn istumaan hiljaa ja toistelemaan kuinka minulla ei ole mitään mielessä. Jotkut eivät parane koskaan. Heitä ei yksinkertaisesti pystytä parantamaan. Ehkä minua ei voi parantaa. Olen pahasti sotkuun mennyt lankakerä. Minua on mahdoton saada enää selväksi. Nips naps minut voisi vain saksia pieneksi, hyödyttömäksi lankasilpuksi. Olen yksi sotku. Epäonnistunut, epälooginen, ristiriitainen. Kenties mahdoton parantaa. Kaikkia ei voida pelastaa. Ehkä olen yksi heistä, joita ei voida.
"Writing is a fine therapy for people who are perpetually scared of nameless threats... for jittery people."
- William Styron
Perjantainen terapia.
Minä: Mulla ei ole taaskaan mitään mielessä. Terapeutti: Katosko sulla taas ajatukset, kun sä tulit tänne? Minä: Ei. Ei mulla ollut aamulla mitään mielessä. T: Mitä sä ajattelit aamulla kun sun täytyi lähteä tänne? Minä: Mm... en mitään. T: Millä mielellä sä tulit tänne terapiaan? Minä: Hyvällä. T: Eiks sua turhauttanut tulla, jos sulla ei ollut kerta mitään mielessä ja sä tiesit, ettei sulla ole taaskaan mitään puhuttavaa? Minä: Ei. Mä aina ajattelen, että kyllä mulla voi jotain tulla mieleen. T: Eiks sua koskaan turhauta tulla terapiaan, kun täytyy herätä aikaisin, väsyttää ja ulkona sataa tai kun ei ole mitään puhuttavaa? Etkö sä koskaan ajattele, että taas täytyy tulla tänne? Luulis, että sua joskus turhauttaisi. Minä: En. Mä tulen tänne aina hyvällä mielellä.
T: Mikä se on mikä tekee tästä mielekästä? Minä: Kun mä en tiedä. T: Onko sulla mitään muuta asiaa, jota sä teet aina mielelläsi? Että jos voisi niitä vertailemalla saada kiinni siitä mikä tekee tästä sulle tärkeää. Minä: Kirjoittaminen. T: Kaikki kirjoittaminen vai nimenomaan blogiin kirjoittaminen? Minä: Blogiin kirjoittaminen.
Minä: Miksi sä valitsit juuri mut sun potilaaksi? Kun eiks terapeutit valitse potilaansa? T: Ensinhän on arviointikäynnit, joissa katsotaan, että terapeutti ja potilas sopivat toisilleen...
Arviointikäynnit? Siis ensimmäiset käyntini luonasi. Se oli lokakuuta 2006. Olin täyttänyt hiljattain 16. Muuta en muista.
T: ...ja jos ei ole mitään erityistä syytä miksei yhteistyötä voitaisi aloittaa niin sen jälkeen aloitetaan varsinaiset käynnit. Ei mulla ollut mitään syytä miksen olisi voinut ottaa sua potilaaksi. Enemmän mä katsoin pystynkö auttamaan sua.
Enää sinä et taatusti ottaisi minua potilaaksesi. Olen ärsyttävä. Enkä edisty. Mutta minä yritän. Tiedäthän sinä sen? Minä yritän.
Keskiviikko. Terapia melkein kahden viikon tauon jälkeen. Istuudun nojatuoliin huoneessasi.
Terapeutti: Meillä olikin tässä nyt vähän pidempi tauko. Mitä sulla on mielessä? En osaa sanoa mitään. Yhtäkkiä en muista edeltävästä viikosta mitään. Mieleni on sekava. Ajatukseni sinkoilevat hallitsemattomasti pääni sisällä. En saa yhdestäkään otetta. Tuntemukseni ovat yhtä sekametelisoppaa. Olen pitkästä tauosta harmistunut. Olen ollut surkeana ja itkenyt koko viime viikon. Tauko on saanut minut murenemaan. Sisäinen viisivuotias minäni on herännyt ja kiukkuinen. Ajattelin perua tämän päivän aikani, että nyt on sitten minun vuoroni perua, hah! Tosin minä siinä vain olisin hävinnyt. Häpeän lapsellisia ajatuksiani. Hiljennän vaivihkaa sisäisen viisivuotiaani.En sano mitään.
Ajaudumme keskustelemaan siitä kuinka kaikki tuntuu mielestäni turhalta, koska en tahtoisi elää.
Minä: Mä olen itse asiassa tehnyt listan asioista, joita mä haluan tehdä ennen kuin mä kuolen.
T: Milloin?
Minä: Mm... joskus yläasteen lopussa tai lukion alussa.
T: Onko siihen listaan tullut myöhemmin uusia asioita?
Minä (hymyilen): On. Paljonkin.
T: Niin kun sä et voi tietää miten paljon uusia asioita siinä olisi kymmenen vuoden päästä.
Minä: Mut en mä ole silti onnellinen, vaikka mä toteuttaisinkin niitä asioita. Ja mä tiedän, että mun elämässä on monet asiat hyvin ja mä yritän arvostaa niitä ja tiedän, että ilman niitä mä olisin vielä onnettomampi, mut en mä silti osaa iloita niistä.
T: Entä jos olisi masentunut ja sitten todettaisiin syöpä, josta ei voisi parantua, niin miten sitten suhtautuisi elämään. Mua kiinnostaisi tietää jos siitä aiheesta olisi kirjoitettu kirja.
Minä (hymyilen): Itse asiassa siitä on kirjoitettu.
T: Mikä? Mä haluaisin lukea sen.
Minä: Paulo Coelhon Veronika päättää kuolla.
T: Ootko sä lukenut sen?
Minä: Joo.
T: Milloin?
Minä: Joskus lukiossa, mut mä luin sen nyt ihan äskettäin uudelleen.
T: Mitä sä ajattelet, miten siinä tilanteessa suhtautuisi?
Minä: Mä uskon, että sitten tahtoisi alkaa elää.
T: Miksi?
Minä: En mä oikein tiedä. Kai siinä herää elämänhalu kun ei enää voisikaan elää.
T: Voisitko sä yrittää ajatella samalla tavalla, vaikka sulla ei olekaan parantumatonta sairautta?
Luokka: Nisäkkäät (lat. Mammalia) Suku:Ihmiset(lat. Homo) Laji:depressio (lat. depressio) Alalajit:lievä depressio (lat. depressio levis) keskivaikea depressio (lat. depressio mediogravis) vaikea depressio (lat. depressio gravis) Uhanalaisuusluokitus: Elinvoimainen. Vaarallisuus: Myrkytön. Vaarallinen ainoastaan itselleen. Levinneisyys: Tavataan kaikissa maanosissa (Suomessa kanta n. 350 000 yksilöä). Vankeudessa lajia tavataan suljetuilla osastoilla sekä erinäisissä pehmustetuissa huoneissa, millä taataan tiettyjen yksilöiden selviytyminen. Elinympäristö: Tietoinen reviiristään, jolle ei helposti päästä muita. Reviiri tavanomaisesti n. 30 neliön yksiö kaupunkialueella. Laji havaittavissa todennäköisimmin reviirillään, psykiatrian poliklinikalla tai perjantaiöisin kulmakapakan nurkkapöydässä.
Lisääntyminen: Lisääntyy ympäri vuoden. Lisääntymistahti huolestuttavan nopea. Erittäin suureksi kasvanut kanta rasite yhteiskunnalle. Ravinto: Antidepressantit
Tuntomerkit: Lajin edustajat ovat tunnistettavissa alakuloisesta ja surullisesta mielialasta. Yksilöt ovat tyypillisesti voimakkaasti ahdistuneita, epätoivoisia, väsyneitä, itsesyytteleviä ja kyvyttömiä tuntemaan mielihyvää tai nauttimaan asioista. Joillakin yksilöillä havaittavissa psykoottisia oireita. Ulkoiset tuntomerkit vaihtelevat yksilökohtaisesti. Yhteistä kaikille lajin edustajille on latistunut olemus, surumieliset silmät, joista kiilto kadonnut sekä alaspäin vetäytyneet suupielet. Ääntely: Pääosin hiljainen ja vaitonainen. Tunnistettavissa katkonaisesta nyyhkytyksestä ja voihkeesta. Mahdollinen puhe epätoivon sävyttämää. Elintavat: Muista lajitovereista eristäytyvää. Käyttäytyminen: Yleistynyt ja usein havaittava itkuisuus. Käytös vähäeleistä ja tarmotonta. Joillakin yksilöillä taipumusta itsetuhoisuuteen. Liikkuu pääasiassa ilta- ja yöaikaan. Elinikä: 10-15 vuotta alhaisempi kuin muilla Ihmiset-suvun lajeilla. Uhat: Lajin suisidaalisuus ja taipumus itsemurhiin.
Pääni sisällä vallitsee sekasorto. Kaaos. Valtava epäjärjestys. En tiedä mitä ajatella. Mitä tehdä. En tiedä mitä toivoa, mitä haluta. En edes tiedä mitä en halua. En tiedä mitään. Mistään.
On sekava olo. Välillä tuntuu, että pystyn ihan mihin vaan. Mitä tahansa haluankin, sen saan jos vain tahdon. Innostun. Alan suunnittelemaan kaikkea. Ideoin. Luon tavoitteita ja päämääriä. Realistisia ja ei niin realistisia. Itsetuntoni kohoaa monta pykälää ylöspäin. Tunnen, että minusta on tähän, elämään. Eihän tämä nyt niin vaikeaa ole. Sitten yhdessä hetkessä, toisinaan minuuteissa, kaikki kääntyy päinvastaiseksi. Latistun. Hartiani vaipuvat kasaan. Jokin sisälläni kuolee. Kaikki tuntuu taas niin vaikealta. Mahdottomalta. Mikään ei onnistu. Kaikki menee pieleen. Ei minusta ole tähän. Ei minusta ole mihinkään. Miksi edes yrittää mitään.
Mielialani ovat heitelleet noin muutamien viime päivien ajan. Se on äärettömän turhauttavaa. Tasaisen harmaa ja muuttumaton melankoliakin olisi parempi kuin tämä. Ei tätä tällaista vuoristorataa jaksa kukaan. Tämä ajaa repimään hiukset päästä ja hakkaamaan päätä seinään. Tulen kohta hulluksi. My friend: How are you? Me: My head is one hell of a mess. My friend: Oh... Me: Could you rip my head off, please? My friend: Sure. Wait a minute.
