Day #8

Happy Birthday my best friend, wish you were here.

Tänään olisi ollut Eevan synttärit. Niin, olisi ollut. Mutta ei ole. Eikä tule. Kävin viemässä kynttilän haudalle. Niin kuin aina. Kuntoutumisenohjaaja ja ohjaajaharjoittelija olivat mukana, mutta halusin mennä haudalle yksin, joten ne jäi odottamaan sivummalle. Ei sillä ole enää oikeastaan merkitystä näin monen vuoden jälkeen, mutta menen silti mieluummin yksin kuin kenenkään toisen kanssa. Se vaan tuntuu paremmalta niin.

Day #7

Mä kävin illalla Eevan äidillä. Me pidetään yhä yhteyttä. Se on musta ihan kiva asia.

Mä menin kotiin, joka oli joskus myös Eevan koti. Paikka, jossa mäkin vietin paljon aikaa koulun jälkeen. Mut se ei tuntunut enää samalta. Tietenkään ei. Ei enää 11 vuoden jälkeen. Se ei tuntunut miltään. Kuin olisi mennyt vain kylään jollekulle paikkaan, johon ei ole itsellä muistoja, ei mitään tunnesidettä. Mutta mä muistin miltä se tuntui. Miltä tuntui mennä sinne katastrofin jälkeen, kun oli selvinnyt ettet sä tule enää takaisin. Mä muistin sen kaiken.

Heti eteisessä oli vastassa tuoksu. Kodin ominaistuoksu, joka on joka kodissa erilainen. Se, joka tarttuu kevyesti yökyläillessä kaverin luo unohtuneeseen puseroon. Se tuoksu oli lohdullinen. Niin kuin sä olisit ollut siellä ja kaikki olisi ollut hyvin, vaikka sä et ollut eikä mikään ollut enää niin kuin ennen. Jostakusta olisi ehkä tuntunut vaikealta mennä sinne, olla siellä. Musta ei tuntunut koskaan. Musta tuntui vain lohdulliselta.

Silloin jokainen huone, jokainen huonekalu ja pienempikin esine ja asia toi muistoja mieleen. Muistoja tulvi mun mieleeni nopeammin kuin mä ehdin niitä käsitellä. Ja mä olisin halunnut jäädä sinne ja muistaa kaiken uudelleen. Olla siellä. Nukkua sun sängyssäsi. Ja joka kerta kun mä lähdin tapaamasta sun äitiäsi, musta tuntui hetken verran kevyemmältä. Niin kuin sä olisit ollut siellä myös ja halannut ja lohduttanut mua. Enhän mä tiedä, ehkä sä olitkin. Istuit sohvalla mun vieressäni siinä, jossa me aina pelattiin Playstationia ja hymyilit kuunnellessani meitä. Lähtiessäni saatoit mut eteiseen ja halasit. Ehkä sä olitkin siellä. Mä en vaan voinut nähdä sua.

Day #6

Itsenäisyyspäivä. Sytytin kynttilät ja katselin linnanjuhlia. Tosin en jaksanut oikein innostua niistä. Niin kuin en jaksa enää oikein mistään muustakaan. Kaikki on jotenkin vaan niin masentavaa.

Tää päivä on ollut taas edellistä parempi. Yllätys yllätys. Eilen olin niin taas tappamassa itseäni (tosin en ihan tosissani kuten sillloin kun vointi on todella huono) ja tänään oon suhteellisen fine. Että niin. Oon niin väsynyt tähän mielialojen jatkuvaan ja nopeaan vaihteluun. En tiiä, pitäiskö taas alottaa joku masennuslääkitys, joka vähän tasais sitä. Lääkäri on ainakin sen kannalla. Se jo viimeks sitä ehdotteli, mut kieltäydyin vielä silloin ihan ehdottomana. Nyt en tiedä. En tosiaankaan tiedä.

Heikottaa ja pyörryttää. On tosi heikko olo. Mun on ehkä pakko syödä vielä jotain pientä. Ihan vähän vaan jotain ihan pientä. Mut ainakin mulla on nyt lupa siihen.

Day #5

Ei se kestä. Mikään hyvä ei kestä päivää pidemmälle. Pitäishän se mun jo tietää. Kuinka kaikki voikaan yhdessä hetkessä muuttua ihan hyvästä niin kovin huonoksi. Masentaa ja tuntuu kurjalta. Mä en pysty edes itkemään. Ei sillä, että mä mitenkään haluaisin itkeä. Tää on tääs niitä päiviä, niitä hetkiä, kun koko maailman paino tuntuu omilla harteilla. Mä olen niin yksin ja yksinäinenkin. Vaikka ympärillä on paljon ihmisiä, jotka kuitenkin kai musta välittävät niin todellisuudessa mä olen kuitenkin yksin, erillään ja eristäytynyt muista. Mä en ehkä enää jaksa tätä kauaa. Mä haluaisin vaan jo pois. Että kaikki olis jo ohi. Surullinen, pieni ihminen. Väsynyt kaikkeen. Ja niin yksin.

En vaan jaksa olla enää minä.

Day #4

Päivä neljä ja samalla ehkä viikon paras päivä. Koska tänään mulla oli ratsastustunti. Laukannostot ei sujuneet ihan niin täsmällisesti kuin olis pitänyt, mut sekään ei haitannut. Tallipäivä on aina hyvä päivä. Oon alottanut ratsastuksen uudelleen. 10 vuoden tauon jälkeen. Lopetin sen silloin, kun mun bestis menehtyi, vaikka en näekään että se olisi ollut syy lopettamiseen. Hoitotaho taas näkisi asian juuri niin. Niin kuin ne aina näkee aivan kaiken liittyvän E:n kuolemaan, masennukseen tai anoreksiaan tai johtuvan niistä, vaikkei asia todellisuudessa olisi niin. Mikä on todella ärsyttävää.

Perjantai on myös kauppapäivä. Ostan silloin aina seuravaan viikon ruuat, vaikka käyn kyllä viikollakin kaupassa, jos tekee mieli jotain. Maitoa, jogurttia, proteiinipirtelöitä, salaattia, kirsikkatomaatteja, Pepsi Maxia ja salaattibaarista rasiallinen. Kotona oli edellisviikoista syömättä jääneinä kananmunia, juotavia jogurtteja, vihreitä omenoita, kasvissose- ja pinaattikeittoja pakasteena ja metsämarja Fun Lightia. Perus. Mä olen jämähtänyt nyt noihin ruokiin. Sitten kun mä kyllästyn niihin niin mä keksin uudet ruuat, joita mä syön taas niin kauan kunnes mä kyllästyn niihin.

Iskä oli mukana kaupassa. Se ei sano mun ostoksista mitään. Se on hyvä. Äiti oli kerran. Et sä kyllä näillä elä! Sulla ei ole täällä kärryssä mitään kunnon ruokaa, nyt haet jotain. Äiti tarkoitti hyvää. Silti mulla naksahti päässä ja mä olin lähteä kaupasta ilman salaattipussiakaan. Anoreksiaminä on niin herkkä. Se ei kestä mitään anoreksiavastaisuutta, ei vaikka ihmiset tarkoittaisivatkin vain hyvää.

Mä kävin päivällä myös äidillä viemässä mun risteilytuliaiset. Mä käyn äidillä yleensä perjantaisin. Äiti pakottaa aina syömään jotain. Tänään se oli pizzaa. Mua ahdisti vähän. Pizzassa oli paksu kerros juustoa ja se oli rasvaista. Onneks se oli kotitekoista ja pala oli pieni. Ja se oli tosi hyvää. Ihan hävettää kirjoittaa se. Koska ruuasta ei sais nauttia. Siitä ei sais pitää. Ei varsinkaan epäterveellisestä.

Kävin myös kirppiksellä ja löysin muutaman uuden vaatteen. Tämä päivä on ollut ihan hyvä.