Shall we order pizza?

Olen ollut viime päivinä niin väsynyt, etten ole jaksanut edes kirjoittaa tänne mitään. Pahoittelut siitä. Tässä tulee nyt viime perjantain psykologikäynnistäni.

Psykologi: Miten sulla on mennyt?
Minä: Ihan ok, kai. Tai nyt on mennyt vähän paremmin. Ei siis oo ollut mitään parempia päiviä, mut parempia hetkiä.
P: Se on hyvä kuulla. Ehkä se lääke alkaa vaikuttaa.

P: Me puhuttiin viimeks epäonnistumisesta ja siitä, että sä pelkäät sitä ja välttelet tilanteita, joissa sä saattaisit epäonnistua. Mut mitä onnistumisen kokemuksia sulla on nyt ollut?
Minä: Öö... ei kai mitään.
P: Ei edes mitään pieniä?
Minä: No jos on ollut niin mä en muista niitä enää.

P: Mitä tunteita sä oot nyt tuntenut?
Minä: No... masennusta ja ahdistusta ja... en mä tiiä.
P: Masennus ja ahdistus on laajoja tiloja. Yleensä ihmiset tuntee paljon muutakin, jotka on eroteltavissa noista. Ootko sä tuntenut näistä jotain?

Saan käteeni lapun erilaisista tunteista. Tunnistan muutamia niistä tunteneeni viikon aikana. Useampaakin saatoin tuntea. Enää en muista. En tiedä, mitä olen oikeastaan tuntenut. Vai olenko tuntenut oikeastaan mitään.

P: Mä annan sulle kotitehtäväksi listata eri tunteita, joita sulla on viikon aikana, että sä oppisit tunnistamaan ja erittelemään niitä. Ja saat vielä toisenkin kotitehtävän, jos ei haittaa. Tässä toisessa paperissa on eri tiloja ja sun täytyy kirjoittaa, onko kyseessä tunne vai ajatus.

Minä: Mä kuvasin viime viikolla kaiken mitä mä söin... niin mulla olis ne kuvat.
P: Joo mä voisin katsoa ne.

P: Leipä... rahka... leipä...
Minä: Joo leipää mä en olis kyllä saanut syödä. Mut mun teki mieli, kun en ollut pitkään aikaan syönyt. Ja sitä rahkaa mun ei ollut tarkoitus syödä kokonaan... mut söin sitten kuitenkin.
P: Ootko sä syönyt aina yhden, vaikka nyt leivän, kerrallaan?
Minä: Joo. Siks ne on kuvattuna erikseen.
P: Sitten on pieni kulhollinen salaattia...
Minä: Mä en syönyt sitä kokonaan.
P: Mikset?
Minä: Koska mä tulin jo kylläiseksi.
P: ... ja leipä... ja taas salaattia...

Minä: Ne on jo eri päivältä. Tai siis siinä on jo kolmas päivä.
P: Siis sä olet syönyt kolmen päivän aikana kolme leipää, kaks salaattia ja rahkan?
Minä: Niin.
P: Haluatko sä osastolle?
Minä: En.
P: Tätä menoa sä joudut sinne. Tai voidaan me harjoitella täälläkin syömistä. Tilataanko pizzat?
Minä: Haha, joo ei tilata.
P: HUS:lla esimerkiksi on paljon tiukempaa kuin täällä. Siellä seurataan painoa ja painon pitää nousta, jotta saa olla hoidossa. Oliko se jopa puoli kiloa viikossa. Täällä on paljon lepsumpaa siihen nähden.

Strawberry Machine - Twinkle Of The Stars, Little Stars, Shining Stars

50 mg happiness once daily

Pyörittelen valkeaa pilleriä sormissani. En ole ollenkaan vakuuttunut siitä, onko tämä hyvä ajatus. Huuhdon pillerin vesitilkalla alas. Sinne meni. Ja tästä se taas lähtee. Pillerirumba.

Seronil. Cipralex. Mirtazapin. Sepram. Doxal. Venlafaxin. Valdoxan. Azona. Paroxetin. Sertralin. Onko niistä mikään todella auttanut? Venlafaxin, ehkä. Paitsi että siinä sivussa se teki minusta zombien, kirjaimellisesti elävän kuolleen. Tai ehkä lääkkeet ovat auttaneet sen mitä ovat voineet. Ehkä ne eivät pysty enempään. Annostuksia on nostettu. Ja laskettu. Venkslattu ees taas. Sitten olen vaihtanut toiseen, paremman toivossa. Ehkä mitään parempaa ei ole. Ehkä minun on vain kärsittävä.

En ota selvää äidistä. Ensin äiti kauhistelee popsimiani pillerimääriä. Ei noi lääkkeet voi olla hyväksi. Mitä nekin sisältää. Ja mitä ne tekee sun keholle pitkällä aikavälillä. Nyt kun olen ollut ilman lääkkeitä, on äiti pohtinut, että josko jokin lääke olisi sittenkin hyvä olla. Just. Ota tostakin nyt selvää. Iskä ei ota kantaa.

Muutama tunti on kulunut ja tunnen jo sivuvaikutukset. Hirmu kiva juttu. Päätä särkee, sormia pistelee, mikä tekee kirjoittamisesta ikävää, ja huomaan koko ajan purevani leukojani yhteen. Olo on oksettava. Ainakaan ei tee mieli ruokaa. Oksettaa jo pelkkä ruuan ajatteleminenkin. Eikä ole edes nälkä. Joten eipä tarvitse syödä. Jotain hyvää tässäkin.

Yle Teemalta tuli noin viikko sitten dokumentti itsetuhoisista nuorista. Ei kyllä kovinkaan kummoinen, mutta dokkarin voi katsoa tästä.

Divine Fits - Flaggin A Ride

The doctor didn't like it

Psykologiaika. Viimeinkin.

Psykologi: Miten sulla on mennyt?
Minä: Huonosti. On vaan koko ajan sellainen koomaolo.
P: Meniks sulla nyt mitään lääkettä?
Minä: Ei mee.
P: Miksei?
Minä: Koska mä halusin kokeilla olla ilman.
P: Lopetitko sä ne silloin keväällä itse vai lääkärin määräyksestä?
Minä: Itse.
P: Mitäs lääkäri sanoi asiaan?
Minä: Lääkäri ei tykännyt.
P: Auttoiko se lääke sulla silloin?
Minä: Kai se vähän. En mä tiedä onko noista mikään nyt sillä lailla oikeen auttanut.
P: Niin kun mä mietin, että pitäiskö sun kokeilla aloittaa ne uudelleen. Jos ne auttaisi tohon sun oloon.
Minä: No mä en kyllä tykkää mutta... en mä kestä tätä oloakaan enää. Kun ei pysty ajattelemaan eikä mitään. Niin kai mä voin kokeilla.

Hitto. Nyt mun varasto menee. Lähes korkkaamaton paketti antidepressantteja. Olin ajatellut säästää ne hätätilannetta varten. Jos tulee pakottamaton tarve ottaa ne kaikki. Kerralla. Mutta parempi näin, eikö?

P: Meillä on parin kolmen viikon päästä sitten se hoitoneuvottelu lääkärin kanssa niin voisi silloin keskustella asiasta lisää kun näkisi sitten jo tuloksiakin, että miten se lääke vaikuttaa.

Aloitetaan siis uudelleen Sertralin 50mg. Että nappia naamaan vaan.

P: Mitä sä mietit?
Minä: En mitään.
P: Onko sulla taas sensuuri päällä, että sulla on mielessä asioita, mutta ne ei sun mielestä oo tärkeitä?
Minä: Joo.
P: No kerro jotain mikä ylittää uutiskynnyksen.
Minä: Öh... kun on mulla mielessä tärkeitäkin asioita, joista mä haluaisin puhua, mut mä en saa sanottua niitä ja sitten mä kanniskelen niitä mukanani aina tänne ja taas takaisin kotiin. Siitäkin on tullut sellainen tapa.
P: Sä voisit kirjoittaa niitä asioita ylös paperille.
Minä: Kyllä mä kirjoitankin. Mut se ei takaa, että mä sanoisin ne ääneen.
P: Voisitko sä kirjoittaa sen asian mulle nyt paperille?
Minä: Kyllä mun pitäis pystyä sanomaankin ne kun ei ne nyt niin vaikeita oo.
P: No kerro joku asia.

Hiljaisuus.

Minä: Mä viiltelin. Eilen. Ja viime viikolla kaks kertaa.
P: No toi on kyllä tärkeä asia puhua. Miksi sä viiltelit?
Minä: Viime viikolla mua ahdisti hirveästi kaikki asiat mitkä piti hoitaa.
P: Ahdistiko sua eilenkin?
Minä: Ei. Mä halusin vaan tuntea oonko mä enää edes elossa.
P: Auttoiko se?
Minä: Kyllä musta hetken tuntui, että mä oon taas elossa... mut sit kooma palas.

Eräästä asiasta, jonka olin ajatellut skipata:

P: Musta on hienoa, että sä menit sinne ja kohtasit sen asian, vaikka sä olit ajatellut välttää sen.
Minä: No oli vähän niin kuin pakko. Mut mä oon huomannut kyllä vältteleväni joitain asioita. Kun mä pelkään epäonnistuvani ja kokevani häpeän tai nolouden tunteita. Ei niinkään se epäonnistuminen, mut noi tunteet. Niitä mä en halua kokea.
P: Tuleeko sulle mieleen jotain esimerkkitilannetta?
Minä: Ei mulle nyt tuu.

Minä: Mulle on alkanut tulla sellaisia ahdistuskohtauksia, ettei meinaa saada happea ja tuntuu, että tukehtuu. Ne on nyt lisääntyneet. Mä en tiedä pitäiskö mun mennä yleislääkärille,  kun mä en tiedä onks ne psyykkisiä vai fyysisiä.
P: Onks sulla ollut aiemmin paniikkikohtauksia?
Minä: Ei oo.
P: Ne on varmaan niitä. Voi ne tietty olla astmaakin.
Minä: Mä googletin astman oireita, mut en mä oikein usko. Mut ne kohtaukset tulee aina vaan kotona.
P: Paniikkikohtaukset voi tulla missä vaan.

P: Me ei nyt puhuttu syömisistä tänään. Mä voisin antaa sulle kotiläksyksi kuvata sun syömiset niin mä saisin käsityksen, että minkä verran sä syöt. Sä voisit myös kirjoittaa ylös sellaisia tilanteita, joita sä vältät viikon aikana. Ja ottaa aikaa ja kirjata niiden paniikkikohtausten keston... Oho, nyt sulle tuli kyllä aika paljon kotitehtäviä.
Minä: Kyllä mä selviän.

Wye Oak - Civilian

Pretty good day

Tämä päivä on ollut ihan hyvä. Kyllä, ihan hyvä. Millainen on hyvä päivä? Normaalilla ihmisellä siihen kuuluisi kahvittelua ystävän kanssa, valmiiksi saatu kouluprojekti, hoidettuja asioita, hyvää mieltä ja seuraa. Minulle hyvä päivä on sellainen, kun en viiltele ranteitani auki ja itke puolta päivää olemassaoloani ja sitä kuinka tahdon kuolla. Tänään en ole halunnut kuolla. En ole edes ajatellut kuolemaa. Vaikka ei se sitä tarkoita, ettenkö silti tahtoisi kuolla.

Nämä hyvät päivät ovat käyneet niin harvinaisiksi, etten tahdo uskoa niiden olemassaoloon edes sellaisen kohdatessani. Mutta kyllä tänään on ollut sellainen päivä. Tuntuu erilaiselta. Mieli ei ole tasaisen harmaa. Se on tänään kevyempi. Aavistuksen verran plussan puolella.

Olen shoppaillut. Collegehousut, uusi lompakko, kaulahuivi, IPhoneen leopardikuoret. Hey, my name is Minerva and I'm a shopaholic. Niin. Mun piti säästää. Piti. Mutta kun shoppailusta saa euforiaa. Hetkellistä, mutta kuitenkin. Ja minä tarvitsen näitä pieniä hyvänolon kokemuksia pysyäkseni hengissä.

Tämä päivä oli hyvä. Huominen enää tuskin on. Kahta hyvää päivää ei voi olla peräkkäin. Ei vain voi. Ei minun elämässäni. Sitä paitsi tämäkin päivä on jo ohi.

Reino & The Rhinos - Kuulut unelmiin

Shall we plan your funeral?

Perjantai. Aika psykologille. Istun jälleen samalla tuolilla. Vai istuinko viimeksi viereisellä. En muista enää. Mietin, että minun pitäisi seuraavalla kerralla istua muualla, koska on hölmöä istua aina samalla paikalla. Ihan kuin olisin jotenkin neuroottinen. Mutta vielä hölmömpää olisi istua kauimpana psykologin huoneen ovesta. Etenkään kun odotustilassa ei ole ketään muita.

Ei minua haittaisi, vaikka siellä olisi muitakin. Paitsi jos siellä olisi toinen anorektikko. Laihempi kuin minä. Silloin minuun iskisi taas se läskiahditus ja luultavasti ryömisin odotustilan penkkien alle häpeämään. Ehkä istun ensi kerrallakin tässä. Tai viereisellä tuolilla.

Psykologi: No mites on mennyt?
Minä: Huonosti. Mulla on ollut tosi sekava olo.
P: Sellainenko mistä viimeksi puhuttiin?
Minä: Joo.
P: Onko susta tuntunut niin kuin sä katsoisit itseäsi ulkoa päin tai että sä olisit jotenkin irrallinen itsestäsi?
Minä: Joo. Tavallaan. Välillä. Mulla on kanssa välillä sellainen poissaoleva olo. Ei että olisi omissa ajatuksissaan vaan niin kuin olisi jossain toisessa maailmassa.
P: Onko sulla nyt sellainen olo?
Minä: Vähän. Mut ei pahasti.
P: Kuinka monta prosenttisesti sä olet nyt läsnä tässä?
Minä: Mm... jotain 85%. Että ihan hyvin kyllä.

P: Miten sulla meni tapaaminen lääkärin kanssa?

Minä: Ihan hyvin. Paitsi että unohdin kysyä ne labratulokset.

P: Mä voisin kyllä tulostaa ne sulle, mutta sä et varmaan ymmärtäisi niitä.

Minä: En ainakaan kaikkea.

P: Sun kannattaa soittaa lääkärille.

P: Miltä sun elämä näyttäisi viiden vuoden päästä, jos se olisi sellainen kuin sä haluaisit?

Minä: En mä halua olla täällä enää viiden vuoden päästä.

P: No jos nyt kuvitellaan.

Minä: No mulla olisi mies ja opiskelupaikka OKL:ssa ellen mä olisi jo valmistunut... ja mä haluaisin koiran. Ja mä jaksaisin taas juosta pitkiä matkoja.

P: Entäs elämä viiden vuoden päästä, millaista sä et haluaisi?
Minä: Että kaikki jatkuu niin kuin nyt. Että mulla ei olisi opiskelupaikkaa. Mä en kestäisi katsoa kun mun kaverit menee elämässä eteenpäin enkä mä itse saa mitään aikaan.
P: Kumman elämän sä noista valitsisit?
Minä: Loogisesti ajateltuna tietysti ton ensimmäisen vaihtoehdon, mutta kun mä en halua kumpaakaan. Mä en halua elää.
P: Sitten siinä paremmassa vaihtoehdossa täytyi mennä jotain pieleen.
Minä: Ei, ei siinä mennyt.

P: Mä en voi hoitaa sua, jos meillä ei ole yhteistä tavoitetta.

Aiotko sinä nyt heittää minut pihalle? Oikeasti?

P: Vai aletaanko me suunnitella sun kuolemaa?

Saattohoitoterapiaa. Miksei?

P: Onko sun kanssa puhuttu noista syömishäiriökeskuksista?
Minä: Ei oo.
P: Esimerkiksi Malmilla on sellainen. Ne on erikoistuneet nimenomaan syömishäiriön hoitoon. Mä mietin sulle sellaista.
Minä: En mä ole tarpeeksi sairas sinne. Muut on siellä paljon laihempia. Mä syönkin paljon enemmän kuin ne.
P: Mutta kun sairauden vakavuutta ei mitata laihuudella.

Minä: En mä tiiä... Ei syömishäiriö haittaa mua. En mä halua parantua siitä. Ei mulla olis motivaatiota sinne.

Alamme sopia ensi viikon aikaa. Normaalisti kaivaisin kännykän laukustani, johon merkkaisin seuravaan ajan. Sen sijaan istun hiljaa paikoillani enkä liikahdakaan.

P: Jäitkö sä miettimään jotain?

Mä viiltelin. Maanantaina. Ja torstainakin. Kerro. Kerro se. Mutta minä en kerro.

Minä: En mä mitään.

Sovimme ensi viikolle ajan perjantaille ja minä lähden mukanani pussillinen asioita, jotka jäivät taas lausumatta ääneen.

Ninetoes - Finder