You are not alone

Tänään kuntoutumiskurssilla (en haluu kertoo sen oikeaa nimeä enkä keksi mitään parempaakaan korvaajaa). Koska tiistai. Jonkin aikaa kurssin alun jälkeen mä aloin ihan odottamaan niitä kahta tiettyä päivää viikossa, jolloin kurssi on. Mä viihdyin siellä. Meillä on huippukiva ja tiivis ryhmä ja me aina nauretaan ja vitsaillaan. Mulle tulee siellä olosta aina hyvä mieli. Parempi.

Mut asiat on muuttuneet. Vointi on mennyt huonoksi-huonommaksi-dålig-sämre-sämst ja se vaikuttaa kaikkeen, kivaankin. Mä en enää meinaa päästä sinne paikalle. Ei kiinnosta, ei huvita, ei ole voimia. Mut tänään pääsin kuitenkin sinne, vaikka ahdisti jo ennen lähtöä - mennessä - siellä. Ahdisti. Koko. Päivän. Päivä oli raskas. Niin kovin raskas.

Mä olin viikonloppuna matkustanut Rovaniemelle pääsykokeisiin sunnuntaista maanantaihin. Matkustaminen on mulle tosi rankkaa ja mä olin aivan uupunut, poikki. Ja jos mä olen tosi uupunut, mä myös hajoan herkästi. Lisäksi se kaikenkattava, kaiken tilan vievä ja valtaava, ahdistus. Hajoamisen todennäköisyys kasvoi potenssiin tuhat.

En hajonnut. En antanut itselleni lupaa siihen. En, vaikka toi on kuntoutumiskurssi ja jokaisella on ne omat haasteensa, jollain varmasti samat kuin mulla. Oli niin kovin raskasta pidätellä itkua koko päivä. Mä hoen aina itselleni Et vittu hajoa nyt! Nyt et kyllä hajoa, typerä tyttö, kasaa itsesi, et nyt todellakaan ala itkeä! Enkä mä hajonnut.

Mut on niin rankkaa yrittää selvitä yksin. Miksi mä en vieläkään osaa pyytää apua? Miksi mä en osaa sanoa, että hei, mulla on nyt paha olla, mä en nyt ehkä jaksa. Miksi? Olis niin paljon helpompaa selvitä, jos on joku toinen, joka tietää - joka on siinä tukena jos tarvii eikä tarvitse pärjätä sen kaiken kanssa ihan yksin. Kun ne ohjaajatkin on siellä just sitä varten! Varsinkin mun omaohjaaja. Että saa ja pitää tulla sanomaan. Mut kun ei osaa. Kun ei vaan osaa. Mä opettelen, mut en osaa silti vieläkään.

Päivän loputtua mun omaohjaaja jäi kyselemään mun pääsykokeista. Mä sain siinä sitten samalla kerrottua tästä mun tämänpäiväisestä taistelusta tuulimyllyjä vastaan. Se sanoi, että se näki. Se ja toinen ohjaaja. Toinen ohjaajista kysyikin yhdessä vaiheessa, että jaksanko mä. Mä luulin, että se tarkoitti sillä vaan pääsykoeväsymystä ja sanoin, että joo joo kyl mä, mut se oli tarkoittanut sitä henkistä jaksamista myös. Mut sain ainakin nyt kerrottua. Myöhässä, jälkeenpäin, kun päivä oli jo ohi eikä millään ollut enää merkitystä, ei edes hajoamisella, mut ainakin nyt.

Torstaina taas. Pelottaa. Entä, jos mä en jaksa? Jos mä hajoan. Hajoan, enkä saakaan itkua loppumaan. Kun voi olla, ettei se lopukaan.

Rankkasateessa oli hyvä pyöräillä kotiin. Kukaan ei tajunnut, että mä itkin.