Emergency case

Kello näyttää puoli kolmea. Mulla on kuukauden ensimmäinen keskusteluaika omahoitajalle syömishäiriöpolilla. Verenpaine. Punnitus. Ja mä riisuudun alusvaatteisilleni. Sä olet viiltänyt! Äänessä on suuttumusta. En mä mitenkään paljoa tai pahasti oo, mut mä en osaa sanoa kuin joo. Paino 37,2 kg. Viime kerrasta laskua yli kilon. Hoitaja huokaa. Mä kuulen, miten pettynyt se on.

Me ei ehditä jutella kauaa, mä kerron sille mun viime päivien voinnista ja oireista ja se sanoo, että se soittaa nyt mun lääkärille: Puralla on paino laskenut huomattavasti... aamuisin rytmihäiriöitä... ottanut liikaa laksatiiveja... pyörtynyt tänä aamuna ja lyönyt päänsä... Oikeastaan vaan pikkasen kolautin sen. Mä sanon siitä, mut hoitaja ei korjaa sitä. Lääkärille soitto on huono juttu. Se on aina huono juttu ja se tietää yleensä aina jotain vakavampia seurauksia ja toimenpiteitä. Tää ei tuu tietämään mitään hyvää. Laittaako ne mut tästä osastolle? Mä en mene sinne. En kyllä mene.

Sä lähdet tästä nyt suoraan päivystykseen. Se on suoraviivainen toteamus. Ei kehotus vaan käsky. Me lopetetaan käynti siihen, kesken. Mulla olis ollut vielä 15 minuuttia ja mä olisin halunnut vielä puhua. Sitä paitsi mulla on nyt ihan ok olo. Mut ei ole vaihtoehtoja. Multa ei kysytä. On vaan lähdettävä ja mentävä.

Kävelen päivystykseen. Ei tunnu miltään. Tai tuntuu sittenkin. Epäonnistuneelta. Mä huolestutan taas kaikki. Mua huolestuttaa nyt jopa itseänikin. Mitä jos mun sydän ei enää kestä? Onko mun keho juuri sanomassa itsensä irti, eikö se jaksakaan enää? Pelottaakin ihan vähän.

Mä istun potilassängyn reunalla ja heiluttelen jalkoja. Tuntuu pieneltä, jotenkin lapselta. Lääkäri on mies. Se on ihana. Mä joudun nyt valitettavasti kyllä sotkee sun meikin, se sanoo kun se ultraa mun poskiontelot tulehduksen varalta. Verenpaine, verensokeri, happisaturaatio, sydämen kuuntelu, keuhkot, yleiset labra-arvot - kalium ja natrium ainakin, koska oksentelija. Jos arvot on kunnossa, saan lähteä kotiin, muuten joudun varmaan johonkin tarkkailuun - en tiedä. Verensokeri on vähän matala. Mut kaikki on kunnossa. Vaikka oikeesti mä en oo kunnossa - mikään ei oo kunnossa.

Sopiiko, että sä juttelet vielä psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa ennen kuin sä pääset lähtemään kotiin?

Hoitaja katsoo mua. Sä olet tutunnäköinen, ootko sä ollut osasto ysillä? Oon, mut mä en muista sitä. Olikohan se siellä silloin, kun mä otin sen yliannostuksen ja mut vietiin yöksi tarkkailuosastolle? Siellä oli joku ruskeahiuksinen enkeli, joka laittoi tipan, happisaturaatiolaitteen ja kävi parin tunnin välein varmistamassa, että mä olen vielä elossa. Ehkä se oli se, mut mä en kysy.

Me jutellaan jonkin aikaa. En tiedä kauanko. M1-lähetteelle ei oo nyt perusteita ja mä huokaan helpotuksestako?... kyllä. Mä en halua osastolle. Me sovitaan, että mä soitan huomenna mun omahoitajalle ja juttelen tilanteesta. Päiväpoli olisi ehkä nyt hyväksi sen kuntoutumiskurssin lisäksi. Mustakin tuntuu ehkä siltä. Mä tarvitsen nyt tukea... mä tarvitsen... jotain.