EAT ME!

Kurssipäivä. Se kuntoutumis. Mennään läheiselle urheilukentälle potkimaan palloa ja heittelemään frisbeeta. Muilla on kivaa. Mä olen aina pitänyt kaikesta urheilusta. Mullakin pitäisi olla kivaa... mut mulla ei ole. Mä seison keskellä kenttää eikä mua huvita. Masentaa. Taivas on kirkas ja pilvetön, mut alakulo vyöryy massana mun päälle enkä mä voi tehdä sille mitään. Hetken verran mä toivon, että mä olisin niin kuin toiset ja mullakin olis kivaa.

Sen jälkeen tehdään hamppareita. Oikeita, kunnon hamppareita. Mä en pysty osallistumaan. Ahdistaa. Mä en pysty syömään. Mä makaan sohvalla ja mua ahdistaa. Mä yritän, että se ahdistus menis pois, mut se ei suostu menemään.

Mä en halua nähdä miten hyviltä ne hampparit näyttää, mut mä en voi olla haistamatta niitä. Ne tuoksuu niin herkullisilta, että mä pystyn melkein maistamaan ne. Mäkin tahtoisin yhden. Mut mä en pysty.

Mä saisin syödä yhden. Saisin - ja en kuitenkaan saisi. Hamppari on kiellettyjen listalla, hamppari on siis ehdoton ei. Ensin se maistuisi hyvältä, ehkä jopa taivaalliselta, mut sitten tulisi morkkis - kovaa ja korkealta. Miksi mä menin syömään sen, miksi? Mä olisin aivan hyvin pärjännyt ilmankin. Miksi mä söin sen? Mulla ei ole yhtään itsekuria. Läski. Läski!

Rytmihäiriöt tulee. Varoittamatta ja voimalla. Sydän hakkaa kovaa, muljahtelee. Tuntuu ilkeältä. Ahdistus pahentaa rytmihäiriöitä ja rytmihäiriöt pahentaa ahdistusta. Kiva noidankehä. Mä yritän hengittää ja saada ne menemään ohi, mut ne ei mee. Mun omaohjaaja kysyy, että pitääkö soittaa jonnekin. Se tarkoittaa varmaan ambulanssia. Ei, ei tartte. Nää menee kyllä ohi. Eikö meekin. On ne aina menneet. Meneehän nää ohi? Meneehän?

Mä makaan edelleenkin mykkyrässä siinä sohvalla. Mä kuuntelen, kun toiset juttelee keskenään, nauraakin. Mä en pysty osallistumaan keskusteluun. Mut musta on ihan kiva kuunnella sitä siinä.

Mulla olis ollut suoraan täältä mun oman kurssiohjaajan kanssa tutustuminen toiseen kuntoutuspaikkaan, jossa mä varmaankin aloitan joskus siinä elokuussa, kun tää kurssikin loppuu ihan kohta. Mut mä en pysty menemään sinne. Me siirretään se ens viikkoon. Mä en mistään pikkujutuista peru sovittuja asioita, etenkin kun tapaamisesta oli sovittu myös tämän toisen paikan ohjaajan kanssa, mut nyt mä en oikeasti pystynyt menemään.

Huomenna on viikon toinen ja viimeinen kurssipäivä ja koko kurssin toiseksi viimeinen päivä. Mä tiedän, että siellä saa olla oma itsensä ja jokaisella siellä on omat haasteensa, mut huomenna mä yritän olla taas iloinen ja positiivinen. Mä päätän niin.