I can't forgive myself

... if the worst thing happen.

Kaiken piti mennä hyvin. Mikään ei mennyt niin kuin piti. Vein kissani ulkoilemaan. Se pääsi irti. Eikä se antanut ottaa enää kiinni. Helvetti mun sisälläni pääsi irti.

Mä olen laittanut katoamisilmoitukset kaikkiin mahdollisiin paikkoihin. Pahinta on nähdä se kuva siinä. Minun pieni silakkasuuni. Mä en pysty katsomaan sitä. Enkä mä pysty katsomaan noita pieniä ruokakuppeja keittiön lattialla uunin edustalla. Mun ei olis ikinä pitänyt viedä sitä ulos. Ei ikinä! Mä en anna itselleni koskaan anteeksi, jos sille käy jotain.

Mä olen itkenyt viimeiset puoli tuntia. Enää mä en itke. Koska mä olen liian väsynyt itkeäkseni. Ripsari on valunut mustiksi juoviksi poskille. Mulla on nälkä, mut mä en pysty syömään mitään. Oksettaa. Mä haluaisin ehkä soittaa jonnekin palvelevaan puhelimeen, mut mä olen liian väsynyt puhumaan. Silti mä olen liian sairas huolesta pystyäkseni nukkumaan.

Pitkästä aikaa mä tahdon viiltää. Vetää terää uudestaan ja uudestaan ja uudestaan pitkin vedoin poikki reiden. Mä haluan satuttaa itseäni. Hakata ja pahoinpidellä itseäni. Mulla ei oo edes mitään syytä olla satuttamatta itseäni. Se on väärin, mä tiedän. Mut mä en välitä. Mä haluan edes hetken olla ajattelematta. Tai ajatella jotain ihan muuta.

Mä en edes tajunnut miten rakas se on mulle. Onhan se mulle tärkeä, mut mä en oikeasti tajunnut kuinka tärkeä ennen kuin nyt. Mä ymmärrän sitä ja se ymmärtää mua. Meillä on ihan omat jutut, päivittäiset rutiinit. Usein me ymmärretään jonkin asian tärkeys vasta sitten, kun me ollaan menetetty se. Mä en ole vielä menettänyt sitä. Mut mä olen oppinut tässä elämässä pelkäämään pahinta.

Ulkona on pilkkopimeää ja se on tuolla jossain. Yksin.