Even the Sun was smiling at us

Mä kävin sun ja sun siskosi haudalla. Pesistreenit oli ohi ja mä mietin, että nyt mä menen käymään, kun olen siinä ihan lähellä enkä mä ole edes käynyt hetkeen. Rastaalla oli pesä läheisessä pensaassa. Orava kulki liian likeltä ja rastaat ajoivat sen kauemmaksi. Hautakiven päällä oli kaksi pientä, valkoista enkelikoristetta. Toisella oli viulu ja toisella kirja. Mä en osaa oikein kesäisin käydä siellä. En ole koskaan osannut. Kun kaikki vuosipäivät sun synttäreistä, jouluaattoon ja aina tapaninpäivään osuu talvelle. Mä pahoittelin sitä sulle. Mut mä voisin tuoda sulle jotain kukkia joku päivä. Jotain nättejä. Ehkä jotain pieniä, vaaleanpunaisia tai vaaleansinisiä. Mä uskon, että säkin pitäisit niistä.

Mulle tuli taas jotain hyviä muistoja mieleen, jotka mä haluan kirjoittaa tänne.

Sä sait Playstationin jossain siinä yläasteen alussa. Mun malli oli vanha ja kulmikas. Sä sait silloisen uusimman mallin, PS Onen. Pienen ja kompaktinkokoisen. Vaaleanvärisen. Kahdesta pelistä muodostui meidän ehdottomat suosikit, joita me tahkottiin aina koulun jälkeen jomman kumman luona, kun meillä molemmilla oli ne.

Toinen oli Crash Bandicoot 2 (oikeastaan kaikki Crashit, mut eritoten tämä ja nelonen). Me luotiin yhteinen tallennustili, jonka nimi oli wumpat (pelissä kerättävien wumpa-hedelmien mukaan). Sitten me pelattiin tasoja vuorotellen läpi. Vaikeissa kohdissa me aina tsempattiin toisiamme. Kaikista parhainta oli etsiä yhdessä salakäytävät ja niissä olevat timantit. Kokeile tosta. Ei siitä tapahtunut mitään. Aijaa no entäs jos hyppää tosta. Oota mä kokeilen. Hei apua kato täst tapahtuu jotain! Hei se on varmaan se salari!! Me löydettiin ne kaikki lukuunottamatta 1. tason, vaikka miten yritettiin. Se oli aika kelju. Siinä me soitettiin sun isosiskosi kaverille. Mut kaikki muut me keksittiin yhdessä. Nykyään voi vaan Youtubesta katsoa walkthrough-videoita. Silloin ei voinut. Mä olen niin ylpeä meistä.

Toinen oli Ape Escape. Sekin me pelattiin yhdessä läpi. Mä muistan kun me sinä iltana istuttiin olohuoneessa siinä valkealla sohvalla ja pelattiin. Mä olin sun luona yökylässä ja sun äiti pyysi meitä syömään. Teillä oli tortilloja. Sä sanoit ihan kohta. Se viimeinen taso oli ihan tajuttoman vaikea. Mut me selvitettiin se. Yhdessä. Ja se tunne. Kun peli on pelattu 100% läpi ja lopputekstit tulee ruutuun. Me vaan istuttiin hiljaa ja katottiin toisiamme. Me noustiin ja mentiin syömään tortilloja eikä osattu sanoa vieläkään mitään. Se oli vaan jotain niin hienoa. Mä olen myöhemminkin pelannut pelejä 100% läpi, mut mulla ei ole ollut jakaa sitä fiilistä kenenkään kanssa. Silloin mä aina toivon, että sä olisit täällä ja mä voisin jakaa sen sun kanssasi.

Ala-asteella me ostettiin pienet, punaiset, tekonahkakantiset muistikirjat. Samanlaiset. Kansiin kirjoittettiin mustalla tussilla PRIVATE. Niihin me kirjoitettiin yhteisiä salaisuuksia, juoruja, se salakieli jota me ei koskaan jaksettu käyttää ja suunnitelmia kesälle. Paljoa me ei niihin koskaan kuitenkaan kirjoitettu. Hauskempaa oli mennä Tiimariin etsimään sopivaa kirjasta ja suunnitella kirjan kansi ja tuleva sisältö. Sitä kirjaa mulla ei ole enää tallessa. Se on sääli.

Yökyläillessä meillä oli usein tapana kuunnella nukkumaan mennessä joku äänikirja. Sellainen hevoskirjakerhosta saatu kauhutarina. Mä harrastin ratsastusta, sä et, mut säkin pidit hevosista ja olit siinä kirjakerhossa. Ne äänikirjat oli jännittäviä ja me kuunneltiin niitä aina pilkkopimeässä peittojemme alla. Joskus sä nukahdit kesken tarinaa. Viimeisin, joka me kuunneltiin oli Valkoinen aavehevonen. Me ei taidettu ehtiä kuunnella sitä loppuun. Se levy unohtui sun mankkaan, kun sä lähdit niin äkkiä pois. Lähdit, etkä enää palannutkaan. Mä löysin yksi päivä yhden äänikirjan ja kuuntelin sen. Se ei ollut enää yhtään pelottava. Kaikki se hohto oli kadonnut. Samalla lailla kun katosi monista muistakin asioista, kun sä lähdit.

Me oltiin myös ihastuttu samaan poikaan. Se poika kuunteli Linkin Parkia ja sen mielestä In The End oli superhyvä biisi. Me sanottiin, että niin on meidänkin mielestä. Se biisi oli ihan ok, mut ei se meidän mielestä mikään huippu ollut. Me kuunneltiin mieluummin Spice Girlsia. Wannabe:hen me tehtiin koreografia. Laitettiin mankkaan mun isältäni saama Spice Girlsien levy pyörimään ja keksittiin liikkeet. Me opeteltiin se niin hyvin, että voitiin tanssia se tismalleen samanaikaisesti tekemättä yhtäkään virhettä. Koskaan me ei sitä kuitenkaan esitetty kenellekään.

Viimeisenä kesänä me mentiin Lintsille. Se oli ehkä paras kesä koskaan. Me syötiin hattaraa ja naurettiin, käytiin kaikissa hurjimmissakin laitteissa ja syötiin ranskiksia ja nugetteja. Aurinko hymyili meille ja kaikki oli hyvin. Mä en osannut edes aavistaa, että muutaman kuukauden päästä se kaikki olisi loppu. Mulla on kuva meistä Raketissa. Äiti halus välttämättä ottaa, vaikka me molemmat inhottiin kuvattavana olemista. Mut mä olen iloinen, että äiti otti sen. Mä vaan toivoisin, että niitä kuvia meistä olis niin paljon enemmän.

Song of the day: Maroon 5 - Secret